Tunteiden purkaus paikka 2013

Dino: Mun veli ja hänen ex yritti vuosia lapsia, 7vuotta suhde kesti yrittämisen ja muutamat hoidot ennen kun päättivät muuttaa erilleen. Nyt veljelläni on 3 lasta ja tällä ex on 6lasta. Tästä on n. 20 viotta aikaa. Sinuna keskustelisin miehen kanssa tilanteesta. Se että miten siellä edellisessä suhteessa on oikeesti yritetty ei tuu koskaan kenenkään tietoon. Ja kun otat asian puheeksi voi miehesi olla valmis tutkimuksiin.

Mä tänään sain siis niin kamalan itkupotkuraivarin...mun ystävä kertoi loppu vuodesta että ovat 3 vuotta yrittäneet lasta, usein kysyin etteivät ole lääkäriin menneet. Kerran lipsautti että ei kai lasta kuulu kun seksiä harrastaa kerran kk. No sanoin siihen ettei näytä tulevan vaikka joka toinen päivä...kun sitten meni varmaan tosta viikko kun ilmoitti että hänen miehensä olisi nyt valmis vauvan tuloon, no kysyin et ettekö ollu jo 3 vuotta yrittänyt. Sain vastaukseksi että mä olen yksin miettinyt vauvaa! !!! Tänään sitten ln puolessa välissä raskaanan ja hehkutti kuonka yhdessä menevät 4d ultraan!!!! Mitä vi..ua ae mulle kertoo!!! Ja odottaa että sais jo ulos äkkiä kun on nii paha olla!!!! En osannut sanoo ku nauti. ...olen varmaan tosi ilkee mut mä en vaan halua kuulla tai ymmärtää. ...

P.s Anteeksi kirjoitusvirheistä. ..tässä kännykällä kirjoittelen "nopeesti"..

 

Puranpa tunteeni asiasta joka saa minut kaikkoamaan näiltä vertaistukipalstoilta.

Lapsettomuutta näillä palstoilla itkevät lapsekkaat ihmiset vituttaa sen verran että on aika lopettaa lukeminen ja lähteä. Siis ne joiden valitusvirren lopuksi tulee sitten "No onneksi on kuitenkin tuo yksi kaksi vuotias (tai kaksi kuusivuotiasta tai jollakin vaikkapa neljä) tuolla nyt päikkäreillä tuhisemassa, niin on edes vähän helpompi kestää tämä käsittämättömän suuri tuska..."

Sekundaarinen lapsettomuus ja se ettei ole lasta lainkaan on tasan tarkkaan kaksi täysin eri asiaa. Siis KAKSI TÄYSIN ERI ASIAA. On pelkkää ajattelematonta typeryyttää väittää että lapsen saamattomuus tai menettäminen esim. keskenmenossa on ihan yhtä suuri tuska jokaisessa tilanteessa, silloinkin kun lapsia jo on. Ei pidä paikkaansa.

Kovi rajallista on ihmisten kyky samaistua toisten tilanteisiin. Näillä palstoilla muka samoissa ongelmissa vertaistukea toisilleen antavat ihmiset kirjoittavat niitä samoja ajattelemattomuuksia kuin ymmärtämättömät ihmiset laukovat tuolla palstojen ulkopuolisessa maailmassa.

 

Toisten ihmisten surun väheksyminen kiukuttaa. Jokaiselle lapsettomuuden suru on henkilökohtainen tragedia, jota toisten, etenkin samasta ongelmasta kärsivien on noloa väheksyä.

Ei toisten suru ole itseltä pois. Tosiaan se samaistuminen on välilä hankalaa... Kaikilla meistä ei ole empatian kykyä.

 

Nyt on pakko purkautua... Me ollaan mieheni kanssa yritetty lasta kohta 1, 5v . Mitään katastrofia ei kummastakaan löytynyt. Minä oon halunnut lapsen jo 18v ja nyt oon jo kohta 30v. Me kumpikin on koettu elämässä jo paljon menetystä mutta miksi just meillä tämä epäonni jatkuu. Noin kuukausi sitten ystäväni ilmoitti olevasta raskaana. Oon yrittänyt sulattaa asiaa mutta aika heikosti menee. En tiiä miten jaksaa edelleen kuukausi kerrallaan, pettymyksestä toiseen...

 

ARGGGGGGGHHHHH... nyt oli ihan pakko tulla tänne purkaan pahaa oloa..Eilen illalla Mieheni veli soitti miehelleni ja pyysi tulevaa setää kahville.. Mä sitten kasailin itteni että pystyin sinne menemään ja onnittelemaan.. meillä siis toivottu esikoista 12/08 lähtien ilman yhen ainootakaan plussaa... eihän se meiltä pois oo mutta sitä alkaa miettiin omaa vajauttaan

 

Joo eiköhän sitten eilen illalla miehen toisenki veljen emäntä sit ilmottanu olevansa paksuna... Kyllä ahistaa.. on niin ulkopuolinen olo.. Miks kaikki muut saa lapsia ja meille ei tuu Kaikki asiat pitää meilläkin mennä vaikeesti... onhan se ihanaa ku tulee lisää lapsia mutta mutta.. :'(

 

Minulla on maailman raivostuttavin sisko (hänellä on kolme lasta)! Hän ei tiedä meidän yrityksestä mitään (n.3vuotta), mutta silti! Eli: Ystäväni joka on mennyt jonkin aikaa sitten naimisiin on nyt raskaana, melko pitkän yrittämisen jälkeen hekin. Siskoni sitten siihen tokaisee:"Ai ihanaa, miten sillä menee, millä viikolla, plaa plaa, ONKO TÄÄ NYT SITTEN JATKUMOA HÄILLE". No siis joo, sillai liukuhihnaltahan niitä vauvoja tilaillaan, heti ku ollaan päästy naimisiin. Voi helvetin helvetti että ärsytti.

Jonsku Ymmärän niin sua. Itse en ole nähnyt ystävääni alkuraskauden jälkeen ollenkaan, ja laskettu aika hänellä kolkuttelee jo ovella..

 

Jonsku: Tiedän tunteen:hug:. Miksi muille, mutta meille haikara ei löydä? Ja se kun pitää onnitella muita samalla kun yrität nieleskellä kyyneleitä, ettei hajoa ihan täysin. Ole siinä onnellinen muiden puolesta, kun lähipiirissa napsuu raskauksia kuin sieniä sateella, mutta oma kohtu on tyhjääkin tyhjempi. Ei oo meiltäkään pois, mutta kyllä se hitto vie kirpaisee. V******a tämä kestämätön tilanne, ja kun sitä ei pääse pakoon edes unissaan.

Kellekään ei voi oikeastaan mitään puhua, koska ei kukaan kuitenkaan osaa sanoa mitään sellaista, ettei alkais ottaa päähän. Vanhemmille on turha kertoa, viime jouluna miehen lähipiiristä saatiin kuulla, miten "lapset tulevat jos ovat tullakseen, että ei mitään hoitoja..." Ja samalla heiluteltiin erään sukulaisen varhaisultrakuvaa. Niinpä niin. Jos ne meidän alkiot marraskuun hoidosta ois kiinnittyneet, niin me oltais heiluteltu samanlaista kuvaa, mutta ei niin ei. Nih, ja kaikista paras heitto jouluna oli se, että "seuraavana jouluna onkin sitten teidän vuoro ilmoittaa raskaudesta, heh heh..." Ei elämä ole itsestäänselvyys!! Voitte ihan keskenänne viettää perheidyllijoulua, mä makaan niin jossain Thaimaan lämmössä vaikka lainarahalla stn, mutta samanlaista infernoa en aio tulla sietämään.

 

Kuinka te muut selviätte joka kuukautisista pettymyksistä? Mikä on se kantava voima, että jaksaa yrittää?
Itse sain eilen apteekin omaa toisen viivan dpo11. sofi haamuili ja vahvistui dpo9 alkaen. Sitten tänään aamulla. Vuoto alkoi! Dpo12
Mä en oikein tahdo päästä sinuiks tämän asian kanssa. Ajatuskin tulevasta yrittämisestä ärsyttää ja oksettaa. Ällöttää koko ajatus seksistä! Me ollaan kohta kaksi vuotta lasta yritetty. Aina kun menen asiasta gynel,mulle tyrkätään terokuuri käteen. Vittu! tajuaisivat nyt että mun kierrossa ei ole häikkää ainakaan tällähetkellä. Mitä helvettiä ne terot tähän sitten auttaa?
Toinen mikä pistää niin perkeleen vihaks, on nämä älkää ottako stressiä, kyllä se sieltä sitten tulee. Noh, haistakaa nyt pitkä paska! Auttaa tollanenkin niin maa saatanasti!

Mun piti olla se jolla on kolmekymppisenä viisi lasta ja koira. Vittu ei oo ees sitä koiraa! Ei jaksais joka kuukausi kerätä noita sydämen palasia lattialta. Olkoot perkeleet siellä.. Olenko valmis menettämään mielenterveyteni tämän lapsi hankkeen kanssa? Toisaalta mietin elämääni ilman lasta ja se tuntuu pirun tyhjältä. Ei jaksa enää....

 

siis oikeesti voiko tää olla enää totta vasta sain terot ja clomit käyttöön ja nyt mies sanooki et ei halua lasta et pitäs ehkäsy hommata???????? ahdistaa aivan kamalasti, kyyneleistä ei tuu loppua.. mitään selitystä en tietenkään tähän saanut.. ei oikeasti jaksa keskittyy enään mihinkään tuntuu vaan siltä että voisi paiskoa tavaroita pitkin asunnon seiniä!!!!! vauvakuume ollut jo kauan ja joulukuussa aloitettiin sitten yritys.. vuoto oli tosi epäsäännöllinen ja sain ajan lääkärille missä todettiin sitten sitä sun tätä ja sain lääkityksen.. mää en ymmärrä miehiä ja niitten herneen kokoisia aivoja! voiko oikeesti joku tehdä näin toiselle!!!!!!!

 

-minävain- Voi ei mikä toope sun mies :/ no yrittäkää viä keskustella sen kanssa.

 

2. IVF:n tuoresiirto epäonnistui vaikka oli paras alkio, mitä me ollaan koskaan saatu. Voisin huutaa suoraa huutoa - miksi meille ikinä satu se onni kohdalle!?!??!! Mitään syytä meidän kyvyttömyyteen lisääntyä ei ole löytynyt ja 40v. synttärit on yhä lähempänä. Nämä hoidot on fyysisesti ja henkisesti murskaavia :-( ....arrrghhh!!! Ja sitten vielä epätavallisen kamalat kuukautiskivut epäonnistuneen hoidon päälle.... No, te tiedätte kyllä....

 

Nyt tulee aika sensuroimatonta tunteiden purkamista, pahoitteluni jo etukäteen.

Vietin viikonlopun kotona, mulle tehtiin kemiallinen keskeytys kohdun ulkopuolisen raskauden takia. Takana 6 vuotta lapsettomuutta, 5 vuotta hoitoja. Hoidot ovat kestäneet näin pitkään koska jouduin pitämään taukoa yrityksien välillä muiden elämän eteenheittämien haasteiden takia (mm. läheisen vakava sairastuminen ja kuolema). Nyt sitten vihdoin huhtikuun lopulla sain puhelun viimeisen julkisella tehdyn alkionsiirron jälkeen ja minulle kerrottiin että olen raskaana. Sitä onnea kesti kolme viikkoa ja viime viikolla varhaisultrassa selvisi, että kyseessä oli ilmeisesti kohdun ulkopuolinen raskaus. Alkiota ei löytynyt, mutta viitteitä siitä oli toisessa munasarjassa. Typerä kroppani vain ei edes tajunnut, että mitään alkiota ei enää ollut, vaan jouduin tekemään kemiallisen keskeytyksen. Viime viikonloppuna siis valutin taas kaikki toiveeni kirjaimellisesti vessasta alas.

On aika vaikea löytää mitään syytä tapahtuneelle. MIKSI meille annettiin vauvatoive ja otettiin se samantien pois?? MIKSI kroppani ei tajunnut edes sen vertaa, että olisi jotenkin vihjannut, että kaikki ei ollut kunnossa ja olisin voinut henkisesti valmistautua pettymykseen?? MITÄ PAHAA olen tehnyt että olen tämän ansainnut?? MITÄ JÄRKEÄ on käydä näissä vitun hoidoissa ja pettyä kerta kerran jälkeen??

Meillä on pakkasessa vielä yksi alkio. Sekin varmaan kuolee kun sitä yritetään sulattaa.

 

Koen kuuluvani nyt virallisesti tänne. Viime vuonna tuulimuna 1/12 ja keskeytys kromosomivirheen vuoksi 7/12. Sen jälkeen lukuisia toimenpiteitä lääkäreiden mokien takia, keho on revitty melkoisen rikki. Pitkään sai pelätä useiden kaavintojen jälkeen, että kohtu on täysin mennyttä. Ja voihan joku ajatella, että meillä ei ole oikeutta suruun eikä olla lapsettomia, kun on keskeytetty yksi raskaus...

Mä niin vihaan kroppaani, kun se ei pysty kantamaan meidän lasta ilman ongelmia. Mikä hel****i mussa on vikana?!?!?! Ehdin jo riemastua viime viikolla, kun menkat oli myöhässä 2 päivää, mutta ei...
Juuri itkin silmät päästäni, kun vielä minuakin vanhempi työkaveri ilmoitti, että heille tulee vauva. Laskettu aika viikon päästä. Iltatähti kuulemma "vain sattui" tulemaan. Miksi hitossa meille ei vaan "satu" mitään tuollaista? Ja todellakin tökkii nuo tuttujen ja ystävien vauvauutiset facessa ja ties missä. Olen alkanut jo vihata niitä ihmisiä ja lapsiaan, ja tämä katkeruus todellakin sattuu eniten minuun :'(

Onneksi tänne voi kirjoittaa, kun ei kumppanillekaan voi näistä enää puhua. On alkanut tuntua siltä, että pikkuisen menetys viime vuonna tuhosi meidän liitonkin.. Ja vihainen olen miehellekin. Tuntuu ettei piittaa minusta ja meistä enää pätkääkään, voisi olla parempi yksin.

 

Kavereille syntyvät lapset ja vauvoihinsa hurahtaneet äidit ärsyttävät tällä hetkellä ihan tolkuttomasti. Olen blokannut FBstäki kaikki pienten vauvojen vanhemmat, koska harva se päivä sieltä tulee sitä "Itkin ilosta katsoessani meidän rakasta lastamme, kun hän nukkui" -hehkutuksia.
Itken minäkin.. sitä tyhjää syliä ja haudattua esikoista, mutta tuskin sen kuuluttamisesta tykkäisi 50 ihmistä
Onneksi tulee viikonloppu ja voin kerätä itseni, että jaksan maanantaina lounaalle raskaana olevan kaverin kanssa...

Tää oli kuin suoraan mun ajatuksistani. Oon kanssa poistanut kavereita FB:ssä samasta syystä. Oma poikavauva lepää mullan allan ja samaan aikaan kaverit hehkuttavat raskauttaan lähestulkoon päivä - päivältä tahtiin. Mun tekisi mieli mennä sinne niiden hyväuskoisten hölmöjen seinälle ja kirjoittaa, että oletteko aivan sekaisin, tajuatteko mitä kaikkea voi mennä pieleen! Mutta en tee sitä vaan nielen kiukkuni. Raastavin oli ystävän kommentti, jossa kertoi vauvansa sukupuolen olevan poika kun se viimeinkin selvisi ultrassa. Siis että sitäkö sinne ultraan mennään vain katsomaan. Olin juuri itkenyt oman poikani haudalla.

Ja oon aivan varma, että uutta ei tule. Pääsin tästä jo hetkeksi yli kun kesä tuli ja loma vei murheet mukanaan, mutta tänään alkaneet menkat nosti taas tunteet pintaan ja oli pakko tulla avautumaan.

Anteeksi todella katkera kirjoitukseni! :'(

 

Koen kuuluvani nyt virallisesti tänne. Viime vuonna tuulimuna 1/12 ja keskeytys kromosomivirheen vuoksi 7/12. Sen jälkeen lukuisia toimenpiteitä lääkäreiden mokien takia, keho on revitty melkoisen rikki. Pitkään sai pelätä useiden kaavintojen jälkeen, että kohtu on täysin mennyttä. Ja voihan joku ajatella, että meillä ei ole oikeutta suruun eikä olla lapsettomia, kun on keskeytetty yksi raskaus...

Mä niin vihaan kroppaani, kun se ei pysty kantamaan meidän lasta ilman ongelmia. Mikä hel****i mussa on vikana?!?!?! Ehdin jo riemastua viime viikolla, kun menkat oli myöhässä 2 päivää, mutta ei...
Juuri itkin silmät päästäni, kun vielä minuakin vanhempi työkaveri ilmoitti, että heille tulee vauva. Laskettu aika viikon päästä. Iltatähti kuulemma "vain sattui" tulemaan. Miksi hitossa meille ei vaan "satu" mitään tuollaista? Ja todellakin tökkii nuo tuttujen ja ystävien vauvauutiset facessa ja ties missä. Olen alkanut jo vihata niitä ihmisiä ja lapsiaan, ja tämä katkeruus todellakin sattuu eniten minuun :'(

Myös tämä osui ja upposi. Mä olen taistellut tuon saman syyllisyyden tunteen vuoksi. Meidänkin vauvamme oli vakavasti sairas ja jouduimme hänestä luopumaan.

Ja tietenkin työkaverin sisko, jolla on PCO ja kaikkea, tulikin ihan vahingossa raskaaksi ja voi sitä riemua kun asiasta pitää joka päivä tulla mulle hehkuttamaan. Mulle??? Minkä takia just mulle!

 

Piip.piip piip piip piiip... Arghh.. Mä en kestä mun miehen veljen raskaana olevaa emäntää yhtään. se valittaa koko ajan kuinka on vaan paha olo,on onnellinen et laskettuun aikaan on vielä onneksi 4 kk ja yms. yms. MIKSI TOLLASET PIIP saa lapsia arghh ja sitten me jotka oikeesti niitä toivovat niin joutuvat joka kuukausi pettymään kun testissä näkyy aina vaan se yksi ainoa viiva :/ tää on niin epäreilua ( Hajoo pää tollasen anti äidillisen harakan kanssa PIIIIIIIPPPPPP .. Joo tulipas taas avauduttuu urakallla Kiitos ja Anteeksi kanssa keskustelijat

 

Mä en jaksa tätä!!!!!! mäki haluun lapsen , miks muille se ilo suodaan mutta ei meille?!?!?!?! Kaks vuotta ois yritystä takana, mutta ei mitään tulosta tuu. Mies lähti reissuhommiin jossa on 2 viikkoa putkeen ja sit vaan viikon kotona ennen seuraavaa reissua. Eli hyvästi lapsihaaveet. Aika utopistista että sattus ovis just sillon ko se on kotona. Uskon että lähti omalta osaltaan pakoon tätä tilannetta. On kyllä tukenu ihanasti, mutta hänelläki raskasta ko lasta haluais yhtäpaljon ko mäkin. Mussa vika vielä ko on PCO niin ei paljon tilannetta paranna. Eilen näin yhen tutun joka oli maha pystyssä vaikka ovat puolivuotta sitten menneet naimisiin. Koski niin paljon ettei mitään järkeä!!! Olisin halunnut juosta pois itkeen johonki, mutta ei auttanu ko hymyillä ja toivottaa onnea... En voi käsittää miksi joillekki se on niin helppoa!!! Miksi mulla on jotku hiton monirakkulaiset munasarjat!!!! miksi!!!!!!

Tää talo on niin kuollu ja hiljanen... En jaksais olla täällä, mutta en jaksa mennä kavereidenkaan luo just nyt ko kaikilla on lapsia. Tuntuu vaan niin raskaalta just nyt et en tiä miten jaksan jos tätä paskaa jatkuu vielä vuosia..... ;(

 

Mielenvirtaa....

Olin eilen siirrossa... Omien laskelmieni mukaan taisi olla joku 9. siirto ja alkioita on siirretty yli kymmenen. Limakalvo on aina priimaa, solut hedelmöittyy erittäin hyvällä prosentilla ja jakautuvat normaalisti ja ovat huippuluokkaa. Ikää on vasta 29 ja hoitoja takana kolme vuotta...

Olen rikki poikki ja hajalla. Päätin että en mene rikki... kestän tämän... Olen henkisesti vahva. VITUT! Mä oon heikko! Tuntuu vahvasti että en enää jaksa. Jaksan kyllä hoitoja, mutta en jaksa elämääni jos/kun hoidot loppuu.

Odotin vielä vuosi sitten että hoidot saadaan tehtyä loppuun että saan alkaa työstää surua ja alamme keskustella adoptiosta, joka silloin tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Just nyt ei tunnu enää... Oman elämän häviäminen tuhkana tuuleen kuulostais hyvältä.

Olen vakituisessa työssä erittäin huonostivoivassa työyhteisössä enkä saa parempaa työtä. En löydä ja jos löydän niin en pääse... Just eilen tuli taas kieltävä vastaus yhdestä aivan mahtavasta paikasta.

Viimeinen kesäloman viikko meneillään ja mä oikeesti voin todella huonosti.

Nyt yks ihme olis todella tervetullut... Lottovoitto? Raskaus? Työpaikka? Anna elämä mulle jotain! Vaikka sitten mielialalääkkeet.... ihan sama...

Yritän muistuttaa itselleni kuinka onnellinen olen kun minulla on varmasti yksi maailman ihanimmista miehistä. Omakotitalo, piha ja kerrassaan upea koira. Minulla on ystäviä nyt enemmän kuin koskaan. Saan työstäni hyvää palkkaa ja se on vakituinen työ.

Näihin asioihin täytynee suunnata keskittyminen... ei tässä muu auta... Kukaan muu ei pysty minua auttamaan...