Tunteiden purkaus paikka 2013

Aattelinpas tämmösen pistää pystyyn Tänne vaan kaikki lapsettomuudesta kärsivät purkamaan tuntemuksia

me ollaan miehen kanssa 4 vuotta yritetty saada esikoista. Olemme käyneet läpi clomi-hoidot ja 3 inseminaatiota tuloksetta eli siis ei oo haamun haamuakaan näkynyt testeissä :/

Nyt ollut hoidoista taukoo keväästä asti ja alku vuodesta olis jatkoa luvassa. Tänään sitten katottiin miehen kanssa Anna-Leena Härkösen kirjaan Onnen varjot perustuva samanniminen leffa ja kyllä itketti .:'( Osu ja uppos :/

 

Tällainen uusi pino oli ilmestynyt kuin tilauksesta!

Kevyt ahdistus on päällä, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, ajatella, päättääkö vaiko ei, antaako vain ajan kulua omalla painollaan vai mitä. No, aikahan kuluu, teki niin tai näin.

Takana on lapsitoiveita noin 14 vuoden ajalta. Nykyisen miehen kanssa on kohta kolme vuotta hoitoja takana, clomeja, inssejä, ivf:ää, icsiä, kaikki mahdolliset ja mahdottomat komplikaatiot ja vihdoin viimein marraskuussa elämäni ensimmäinen plussa.
Hoito meni siten, että pakkasessa oli neljä alkiota, joista kaksi ensimmäistä lässähti sulatuksessa ja viimeiset kaksi siirrettiin tietämättä, missä kunnossa edes ovat. Tästä siis plussa, joka todettiin viikolla 8 tuulimunaksi. Matto vedettiin siis jalkojen alta melkoisella rytinällä, vaikka olinkin todella skeptinen ja varovainen toiveissani joko ajan.

Tämä plussa pärähti vielä ehkä elämäni pahimman stressijakson aikaan. Tästä tietysti seuraa se, että enää minulle on turha kenenkään tulla sanomaan, että "älä stressaa, niin kyllä se raskaus sitten onnistuu".

Mielessäni olin jo kauan sitten päättänyt, että hoidot päättyvät näihin passeihin, tai passiin, joka oli jäljellä. Pää ja kroppa eivät vaan enää kerta kaikkiaan kestä tätä rääkkiä. Nyt kuitenkin pää alkaa taas taistella hoitojen puolesta. Ikää on kohta 40, luomuihmeeseen en usko, kello tikittää. Pää on niin sekaisin, että pyöreä pehmustettu koppi alkaa kuulostaa kotoisalta. Järki sanoo, että "anna jo periksi", sydän sanoo, että "jatka jatka jatka!".

 

Pää ihan pyörällä vaihtoehdoista. Hoitoja omilla sukusoluilla vaiko kenties luovutetuilla tän seuraavan jälkeen?

 

Hoitojen tiimoilta ite aina miettii miten kannattas tehä ja ei ja pää sanoo toista kun sydän :/ Tulis vaan joku joka sanois ,että näin tehään niin olis helpompaa

 

Mitä pitempään tätä jatkuu sitä varmemmin alan valua to the Darkside. Tuntuu että haluan pakata laukkuni ja paeta kauaksi jokaista vauvva uutista, muiden naisten raskaus kertomuksia sun muita. En jaksa enää tätä tunnetta joka syö sisältä, sitä ettei lasta vaan tule. Olen niin väsynyt ja pettynyt. Pettynyt että kroppa temppuilee, siihen että hoidoista huolimatta se plussan näkeminen ja sen pysyminen on suoranainen ihme. Yritän purkaa tunteitani puhumalla ja käymällä salilla, mutta ei tunnu enää auttavan. Haluan pois tämän aukon sydänmestäni jota lapsettomuus tuntuu syövän. Nyt oikeasti olen aika pohjalla....:/

 

simpli Ite käyn välillä samanlaisia tunteita läpi.. Juuri eilen synty just 18vee pikkuserkulle vauva ja sitten äiti ja kummitäti jotka kyllä tietävät meidän lapsettomuudesta soittivat tohkeissaan asiasta:'( Menihän tässä monta kuukautta kohtuullisesti taas vajotaan ..

 

Kavereille syntyvät lapset ja vauvoihinsa hurahtaneet äidit ärsyttävät tällä hetkellä ihan tolkuttomasti. Olen blokannut FBstäki kaikki pienten vauvojen vanhemmat, koska harva se päivä sieltä tulee sitä "Itkin ilosta katsoessani meidän rakasta lastamme, kun hän nukkui" -hehkutuksia.
Itken minäkin.. sitä tyhjää syliä ja haudattua esikoista, mutta tuskin sen kuuluttamisesta tykkäisi 50 ihmistä
Onneksi tulee viikonloppu ja voin kerätä itseni, että jaksan maanantaina lounaalle raskaana olevan kaverin kanssa...

 

Masentaa. Itkettää. Ei tunnu tulevan enää loppua tälle tunteelle, joka vetää mielen yhä synkemmäksi. Kolme pitkää vuotta seurattu useiden kavereiden, tuttujen, sukulaisten ynnä muiden onnea vierestä. Me ollaan se viimeinen pari ilman lapsia, joita muut katsoo säälien.. Tuntuu niin pahalta. Ja vituttaa kommentit "älä stressaa, kyllä se siitä sitten, kun lopetat sen asian miettimisen". JEP.

En vaan pysty ymmärtämään sitä, että miksi niin monet saavat lapsia vaikka eivät niitä haluaisi/ansaitsisi, mutta me emme. Ja se tuntuu niin helvetin epäreilulta. Elämä tuntuu niin epäreilulta.

 

Vuoden verran yritetty saada lasta alulle ja puoli vuotta oli terolutkin apuna, ilman tulosta. Kun terojen jälkeen viimein plussasin kp 26, sekin päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon joka huomattiin nt-ultrassa rv 11+1, sikiö vastasi kooltaan noin 8 viikon kokoista.
Kotona tehty lääkkeellinen tyhjennys 24.2.13 ja nyt on vuoto onneksi loppu. Suomeksi sanottuna vituttaa alottaa taas koko ruljanssi alusta, oviksen bongailut, menkkojen kyttäilyt...etenkin kun kierto on pitkä ja pco-diagnoosiakin taustalla. Ja ikääkin jo mojovat 30+.
Yksityiselle lääkärille aikaa varattuna, jos saisin clomit tai jotain avittamaan tilannetta. Jos ei niistäkään ole hyötyä niin sitten saan ilmeisesti lähetteen julkiselle puolelle hoitoihin. Kyllä tää vaan ärsyttää ja masentaa.
Jopa ryhmäliikunnassa tietyt biisit meinaa saada mut herkistymään, kun tulee mieleen alkanut ja päättynyt raskaus. En siedä nähdä raskaanaolevia naisia, kirppiksellä en haluais nähdä pikkuvauvojen vaatteita.
Kaksi pitkästä kierrosta kärsivää serkkuanikin on nyt kumpikin onnellisten vauvojen äitejä, ja ite vaan junnaan tässä tilanteessa. Eihän mun raskaudesta tiennytkään kun koko suku, ja nyt on kaikille saanut infota että sori, ei tuu vielä jälkikasvua.

Välillä tuntuu että mun koko elämä on ollu vaan yhtä vastoinkäymistä. Aina jotain negatiivista, ja mikään ei koskaan onnistu. Tää oli kyllä jotenki niin ootettavissa, että tuoki onni multa viedään. Oli alusta asti sellanen tunne että vielä jotain tapahtuu, sillä eihän mulle suoda minkäänlaista onnellisuutta.

 

Välillä tuntuu että mun koko elämä on ollu vaan yhtä vastoinkäymistä. Aina jotain negatiivista, ja mikään ei koskaan onnistu. Tää oli kyllä jotenki niin ootettavissa, että tuoki onni multa viedään. Oli alusta asti sellanen tunne että vielä jotain tapahtuu, sillä eihän mulle suoda minkäänlaista onnellisuutta.

Tuo kuulostaa niiin tutulta. Itsekin olen pienen ikäni aikana kokenut jos yhtä sun toista. Joskus sitä miettii, että milloin on mun vuoro saada hyvää. Olen kuullut sanonnan, että jokaiselle ihmiselle annetaan vain sen verran taakkaa kuin kukin jaksaa kantaa. Toisinaan kyseenalaistan tuon lauseen...
Voimia sinulle miss_piggy :hug:

 

Sanonta "jokaiselle ihmiselle annetaan vain sen verran taakkaa kuin kukin jaksaa kantaa".... no minun kohdalla tämä taakka tarkoittaa vuosi sitten menehtynyttä isääni keuhkosyöpään, lapsettomuutta 3 vuotta nykyisen mieheni kanssa ja ex miehen kanssa 5-6 vuotta. Toivomamme koiran pennun menettämistä x 2. Nyt käyty 2 ISCI hoitoa ja lukuisia PASseja, ilman kiinnittymisen yritystäkään... Alkaa olla aika loppu !! jos vielä tähän taakkaan jotain lisätään niin pehmustettu huone varmaan kutsuu :-D

 

Juu, no meikkis on käynyt melko lähellä tuota pehmustettua huonetta myös Sairastin lapsuuteni traumojen vuoksi monta vuotta masennusta. Mutta jostain kummasta se toivon kipinä aina mieleen kuitenkin tulee. Vaikka kuinka on oltu pohjalla. Kai se on ihmisen luonne vaan sellainen, että jaksaa toivoa. Tai näin yritän ainakin itselleni uskotella tämän kaiken keskellä..

 

Heippa, täällä on yritetty esikoista kohta kaksi vuotta, kaksi kertaa olen onnistunut raskautumaan, mutta molemmat päättyneet keskenmenoon. Toinen sponttaanisti, toisessa nähtiin syke, mutta kehitys loppunut vk 7. Nyt on uutta yritystä yk8 menossa ja alkaa olemaan toivo menetetty. Edelliset plussat olen saanut yk 8 ja yk 5. Teidän kirjoittamanne tunteet kuulostavat hurjan tuttuilta. Itse myös olen blokannut pienten lasten vanhemmat pois fb:stä etten näe heidän kirjoituksia. Yhden olen meninannut poistaakkin kun on alkanut niin keljuttaa raskaushehkutus. Myös moni läheinen kaveri on saanut nyt lähiaikoina lapsen, ottaa kyllä ystävyyssuhteiden päälle kun ei oikein osaa enään iloita toisten onnesta. :/ Pahinta on silti miekkosen sisaruksen perhe kun sitä hössötyksen määrää ei jaksaisi oksentamatta katsella. He kyllä tietävät keskenmenoistani, mutta eivät kyllä minkäänlaista empatiaa tunnu antavan. En tosin sääliä yritä kerjätä, mutta voisi sitä edes yrittää ymmärtää toisen tunteita. Joskus tuntuu että miten näistä tunteita pääsee eroon.

 

Ihana ihana ihana kiukkuketju! Nyt tulee:
Yritettiin vuosi lasta ja just kun meijän piti lähtee kattoon, että onko meissä jotain vikaa, saatiin plussa testiin! Oltiin niin onnellisia ja sitten viikolla 12 julkastiin kaikille tieto! Noh 3päivää myöhemmin ultrassa kerrotaan, että vauvaa ei tuu, että vastaa kooltaan 8viikkoo. Kyllä hävis pohja elämältä. Kaikki oli suunniteltu jo ja ajattelin, että "jes mun ei tarvi enää miettiä tulevaa sen enempää! Keskittyä vaan vauvaan!" Mutta EI NIIN EI!!! Viekää vittu mun onneni pois! Meidän onni!
Se tuska, kun saa kaikille kertoo, että ei tuukkaan. Älkää kyselkö enää! En jaksa vastata! Ja sitten nyt: Joka kuukausi joka kerta joku tulee ja kysyy, että joko on uus pulla uunissa? NO VITTU EI OO!!! EI KUULU SULLE JA EN VARMAAN KERRO SULLE EKANA!!!! ARGH!!!
Nyt on olis kp 24/28 ja tyhmänä tein testin tänään "koska edellinenkin näky tässä kohtaa". No negahan sieltä tuli ja helvetinmoinen pettymys! Miks mä kiusaan itteeni? Miks en voi vaan odottaa, että JOS ne menkat myöhästyis? Joka kuukausi kulutan 30€ rahaa noihin hemmetin testeihin ja joka kerta petyn yhtälailla!
Ja nää hemmetin epäilykset ja raskausoireet, joita on joka vitun kuukausi ja aina tulee menkat ja pettymykset uudelleen ja uudelleen naaman eteen! En enää elä ees mitään muuta elämää, kun kuukautisista ovulaatioon ja ovulaatiosta kuukautisiin. Ei mitään muuta mielessä ja kaiken raskaimpia on 5päivää ennen menkkojen alkamista ja nykyään oon hankkinu ne päivät jo töistäkin vapaaks, koska en vaan kykene tekeen muuta, kun masisteleen kotona niinä päivinä. Vihaan tätä epätietosuutta!
Mä luovutan nyt! Kiitos hei!
Juha Tapio - Kuinka paljon? - YouTube

 

Morjens. Yksin kotona ja suht rankka päivä takana joten tänne pitää kyllä purkaa oloaan.

Ollaan siis miehen kanssa toivottu esikoista aluillensa joulukuusta -11 saakka. Menkat tuli heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen epäsäännöllisesti ja sainkin Terolutit käyttöön kiertojen tasaamiseksi. Ei niistä mitään apua ollut joten painelin yksityiselle tutkimuksiin ja sain ristikseni PCOn. Ylipainoa on, joten sillä puhein oltiin 6kk että laihduttelen ja testaan ovista testein. Painoa putosi sen 6kk:n aikana jonkun verran mutta plussaa ei kuulunut. Nyt sain pari viikkoa sitten Metforemit käyttööni.

Noh, lapsettomuus painaa mieltä enemmän ja vähemmän. Toisinaan on aikoja etten mieti koko asiaa mutta välillä tuntuu että eikö tämä jo riittäisi. Veljeni sai lapsen vuoden alussa. Hän kertoi raskausuutisen viime vuoden toukokuussa. Asia tuli mulle shokkina, hän kun oli seurustellut tyttöystävänsä kanssa vain 1½ kuukautta ennen kuin kertoi raskaudesta. Olivat siis seurustelleet about pari viikkoa ennen kun tärppäsi. En osaa vieläkään olla onnellinen heidän puolestaan. Tänään oli ristiäiset ja mä nieleskelin kyyneleitä ja purin hammasta, etten vaan näyttäis pahaa mieltä. Oli jotenkin sellainen tunne, että mitä helvettiä, munhan tuolla salin edessä kuuluisi seistä mieheni kanssa meidän lasta kastamassa. Tuntuu, että veli ja hänen kihlattunsa elää meidän elämää, meidän unelmaa. Olen katkera akka, mutta ahdistaa silti! :ashamed: Yhdessä välissä toivoin heidän ihanaan perheidylliinsä koliikkivaivoja tai jotain muuta "ikävää", en tiedä miksi. Ärsyttää.

Olen puhunut. :'(

 

Olemme lapseton pariskunta. Lasta yritetty ja yksi keskenmeno koettu. Km:n takia hoidot siirtyivät vuodella, koska jokaisesta raskaudestahan alkaa lasku alusta.. Jep, sehän on reilua. On vaikeaa, ellei mahdotonta iloita ystävien raskausuutisista. Tänään rappuun tuotiin tuoreinta talon asukkia ja mulla kierto, josta ei ovulaatiota. Hajosin ihan täysin. Mun vuoroni tulla raskaaksi!! Ja lopettakaa niiden typerien neuvojen antaminen!! Älä stressaa. Älä laske päiviä. Älä syö sitä tai juo tätä. Kamalinta on veljen kihlatun kommentti, "mä en voi ymmärtää ihmisiä, kun sitä lasta pitää yrittää". No, minä voin. Tiedän mitä sana lapsettomuus pitää sisällään. Koen niitä tunteita, pettymyksiä, itselle selittelyä jopa kaupan käyntiä. Sitä tsemppausta, kun menkat jälleen alkoivat, että jotenkin jaksaisi kaiken tämän yli. Sitä halua luovuttaa ja jotenkin sitä taas odottaa tärppäystä, josko sittenkin.. Haluan niin kovasti uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Meidänkin vuoro on joskus, koska silloin me ei sanottaisi muille ajattelemattomia kommentteje. Me ei laittettaisi raskaustestiä FBn etusivulle, eikä valittetaisi joka asiasta, mikä raskauteen liittyy. Vaan me nautittaisiin kaikesta, koska vihdoin olisi meidän vuoro..

 

Pakko tulla tänne purkamaan tunnetta tuskaa mikä sisälläni velloo.

Ensimmäinen raskaus noin 9 vuotta sitten päättyi keskenmenoon 11+6, vauva oli saanut alkunsa pillereiden läpi. Se asia usein vaivaa mutta sille kun ei voi mitään.
Toinen raskaus (n.7vuotta sitten) alkoi 2 yk jälkeen ja päättyi onnellisesti pieneen ihmeeseen. Raskaus oli rankka ja raskauden jälkeinen masennus veti meidät aika pohjalle.
Reilu vuosi sitten mietittiin mieheni kanssa jospa annettaisiin seuraavan vauvan tulla.
No varsin sitten kierukan poistoon ajan ja niin lähti vekotin.
Olin aivan varman että ihanaa meillä on loppu vuodesta -12 pieni käärö ja vietetään joulua vauvan kanssa. Mutta ei!!!! Siis kuukaudet vaan kului, välillä ostin testejä ja välillä jopa lähdin 30km päähän hakemaan uudestaan testiä koska se näytti väärin NEGAA!!!! Nyt on reilu vuosi tässä tuhlattu, seksiä ollaan harrastettu 2-3 päivän välein...haluan seksin olevan seksiä enkä vauvantekoa!!
Olen tehnyt kaikki mahdolliset kokeet itselleni, olen labrassa töissä.
Ja niissä ei mitään löytynyt. Mutta miestäni en saa testeihin, tämä niin surettaa. Hän on kertonut että jos menee niin hän ei sinne yksin mene ja kun olen menossa mukaan niin töistä just silloin ei saa vapaat.
Nyt hommasin ittelleni viikon loman ens kuussa että päästäis taas yrittämään, mutta uskon että taas työt on esteenä.

Mulla on ystävä joka meidän ensimmäisen yk aikana kertoi tehneensä + sai vauvan, no nyt toinen ystävä kertoi joulukuussa että saa vauvan heinäkuussa...ja uskon että kovasti ne on iloissaan vauvasta kun me vaan yritämme.
Töissä joka toinen on raskaana ja mä vaan en osaa olla kenenkään puolesta onnellinen. Mua ärsyttää kaikki ketkä on raskaana!! Paitsi siinä kohtaa kun mulle kerrotaan että tätä on yritetty ja kauan...

 

Muaki vituttaa semmoset ihmiset jotka sanoo että kyllä se tärppää sitte ku on sen aika. Nyt on sen aika! En jaksa oottaa enää! En tästä enää nuorenekkaan, ja sitte jotkut urpot vielä jaksaa kirjotella täälläki tietyillä palstoilla että tänki ikänen on muka jo liian vanha äitiks, että kyllä ne lapset pitää vääntää 2-kymppisenä.
No sori ku en oo vääntäny! Vai oisko ne pitäny vääntää juoppojen, pettävien nuoruuden poikaystävien kanssa? Joo ei kiitos.
Mun ja miehen suhde on ollu kans alusta asti tosi hankala siinä mielessä, että kun...alettiin seukkaamaan elokuussa 2008, niin vähän aikaa siitä miehen eksä josta se oli eronnu kesällä, ilmotti, että on raskaana. Jeps...ylläripylläri. Ei muka tienny vasta ku jollain neljännellä kuulla ja sitä rataa. Ja kaikki testithän oli muka näyttäny negaa tietysti. Selityksenä vielä se että ku on epäsäännöllinen kierto ni ei tajunnu että vois olla paksuna.
No mun vauvahaaveet sai sitte jäädä ku tää yks päätti pyöräyttää kersan tähän maailmaan... Nykysin oon asian kans ihan ok, mutta tässä muijassa ärsyttää se, että about vuosi sitte oli raskaana yhdelle toiselle, hups...kierukka oli muka lähteny pois paikoiltaan tai jotain muuta yhtä typerää. No tän raskauden kohdalla se mun miehelle valitteli että voivoi ku oon oksentanu kymmenen viikkoa ja meen tekeen abortin. Miten nyt tiesi olevansa raskaana jos ei aiemminkaa tienny!
Tehkää perkele vaan abortteja, ja väsykää niiden lasten kanssa! Miks tollaset saa lapsia jotka niitä ei tarvii!
Täällä on nyt keskenmenosta kp 19 ja välillä tuhruttelee edelleen. Maanantaina sentäs pääsen gynelle, jos sais ees vähän jotain apuja.
Itekki oon tilannu ties kuinka paljolla kaikenmaailman ovis-ja raskaustestejä netistä, ja puolet niistä turhaan.

Mää en jaksa tikuttaa mitään ovista, enkä jännätä että meneekö seuraavaki raskaus kesken. Mussa on kumminki jotain vikaa niin pahasti, että en voi kantaa raskautta loppuun asti. Se on just mun tuuria. Joku helvetin KARMAN LAKI.

 

Vittu nyt palo niin käpy saatana!!!!! Vali vali ja kiti kiti kun ihmiset tuolla vollaa kun ei tuu vauvaa ja kukaudesta toiseen vaan negaa ja pitää päässä heti gynelle ja lapsettomuushoitoihin, ja menossa on niinku YK 2!!!!!!! Siis 2 !!!!! Ei jeesussssssss!!!!!!!

Tekis mieli hyppiä tasajalakaa ja huutaa pääpunasena että järki käteen ääliöt tulukaa valittaa sitte ku on yk vähintää 12 täi enemmän. Itellä menossa yk 18 nii ei jotenki ihan ymmärys riitä noita yk 1, 2 tai 3 kohtaan jotka vollii menemään yhyy. ,... just joopajoo...

 

Evangelina: Mä kans kiehun ku joku tuolla kuumepuolella itkee kun yrityskerta on JO 3!!!!! Miks mä en tuu raskaaks!!!! Nyt yk2 ja mä tilasin clomitit ja terot ja muutaman munasolun!!!! Mä en oo enää tunne minkän näköistä iloa raskautumisesta jos yk on 1-5, enkä voi ittelleni mitään. Nyt reilu vuoden verran kerran kuussa istunut vessassa ja odottaen raskaustestiin toista viivaa...tihrustanut valon läpi mutta ei tuu toista viivaa ei tuu
Mä vaan niin odotan että meillä olis pian seksiä eikä vauvantekoa...mutta saan varmaan vaan odottaa, odottaa ja odottaa.
Nyt sentään mies on suostuvainen simppanesteen antoon että vähän tutkitaan sitäkin, siihen olis parin viikonpäästä aika.
Sitten tietää tarviiko enään odottaa perussetillä toista viivaa...

 

Huh, ahdistaa niin hirveasti, etta on pakko tulla purkamaan tanne. Lapsettomuutta takana siis vuosia ja nykyisen mieheni kanssa nelja vuotta. Kolmas IVF tulossa huhtikuussa ja yritan kasata itseani hyvaan kuntoon ja mielta paremmaksi, mutta mutta... miten ne ystavat onnistuvatkin torpedoimaan yritykseni vaikka tietavat, missa tilanteessa me olemme. Saivat vauvan kaksi viikkoa sitten ja ovat oikeasti tunkemassa meille kylaan ja siis NAYTTAMAAN vauvaa. Eilen kavimme keskustelun kotona, etta oikeasti romahdan taas pariksi paivaksi, jos nyt pitaa ottaa vastaan onnellinen vauvaperhe. Ja itseni kasaamisessa menee taas tovi enka halua moyria pohjamudissa, kun uusi yritys on tulossa.

Tuntuu tietysti hirvan pahalta ja minahan ne kamalan ihmisen haukut saan, kun olen niin itsekas ja ajattelen vain itseani enka pysty olemaan onnellinen muiden puolesta. Ottaa tietysti paahan ihan hirveasti, etta eivat ymmarra eivatka yrita edes ymmartaa. Syntymasta ilmoittava tekstiviesti kylla parahti puhelimeeni, mutta puoleen vuoteen ei olla kyselty, miten me voidaan. Miten on niin vaikea nahda omaa paisuvaa mahaa pidemmalle? Sitten kun oma odotus on ohi ja sylissa onnen tayttymys, niin silloin ollaan valmiita jakamaan ja nakemaan, pah!

En pysty nyt todellakaan ottamaan vauvaperheita vastaan, koska muistuttavat kipeasti ja pelottavasti siita, etta meilla on ehka tyhja syli loppuelamamme.

 

Hei, en löytänyt ongelmalleni sopivaa keskustelua niin päädyin laittamaan sen tänne. Ikää 20v, en ole lapseton enkä edes yrittänyt vielä lasta saada. Nyt olen kuitenkin vakavassa suhteessa muutamaa vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla lapsettomuutta edellisestä suhteesta useita vuosia, ilman hoitoja. (ex-tyttöystävällä nyt kuitenkin lapsi uuden miehen kanssa). Asia vaivaa minua lähes päivittäin ja monet itkut tirautettu. ystäville koittanut puhua asiasta mutta vastaus on se perinteinen "kyllä te saatte lapsen, älä murehdi." -niin ja mistähän he voisivat sen tietää. Itse en koe olevani valmis äidiksi monistakin eri syistä, mutta haluaisin kuitenkin jonkinlaista varmuutta asiasta. Onko minulla siis muuta mahdollisuutta kuin alkaa yrittämään tai vaihtoehtoisesti itkeä ja ressata harva se päivä? kirjoitin tänne siinä toivossa että saisin muutakin vastaukseksi kuin tuon edellä mainitsemani "älä murehdi". Onko kellään ollut samanlaista tilannetta joskus? Mielipiteitä myös siitä mitä pitäisi tehdä? tuntuu että olen aivan hukassa..

pyydän myös että ette haukkuisi minua tai ongelmaani.. tarvitsen oikeasti apua ja muiden tukea.

 

-dino- Ihan ensinhän pitäisi selvittää, että onko miehen siittiöissä jotain vikaa.. Jos hänellä on takana lapsen yritystä jo entisensäkin kanssa eikä ole tärpännyt, ja eksällä kuitenkin toisen miehen kanssa lapsi, niin silloin voisi päätellä, että miehessä on jotain vikaa. Syynä voi olla vaikka siittiöiden hitaus.. Onko miehesi käynyt koskaan missään tutkimuksissa? Tietenkään häntä ei voi pakottaakaan niihin, mutta kannattaa keskustella hänen kanssaan, sano että joku päivä haluaisit lapsia, mutta olet huolissasi, että jos se ei onnistu kun oli kerran entisenkin kanssa pitkä yritys ilman tärppiä..
Muutoin en oikein osaa neuvoa. Jos siimapäät on kunnossa, niin raskaudenkin pitäis olla mahdollinen. Jos taas siittiöissä ei ole tarpeeksi "ytyä", niin harvoin raskaus alkaa ihan luomusti ilman mitään apuja :|

 

Tilillä seitsemän keskenmenoa. Miten suhtautuminen muuttunut joitakin asioita kohtaan ja sellainen "hiljainen raivostuminen" on aika yleistä..hmm..no plussatesti ei takaa mitään, kuin sen että uus keskenmeno on jälleen saanut mahdollisuuden, varsinkin nyt kun tämä viimeisin tapahtui uuden kumppanin kanssa..se syy, mikä ikinä onkaan, on mitä ilmeisemmiin minussa..sekä eksällä, että tällä uudella miehellä kummallakin on yksi alta 6v tyttö aikasemmista suhteista. Itseään häpeilevät raskaanaolevat vituttaa: olis saatana onnellisia tilastaan. Ne kenellä on jo lapsia vastaavasti sitten taasen valittaa kaikesta ja syypää on enempi tai vähempi lapsi/lapsen hankkiminen. Sitten oma haavoittuvuus..esim.kaupassa jokin vauva saattaa katsoa hyvinkin intensiivisesti suoraan silmiin, tuntuu että näkee ihan sieluun saakka..ihanaa joo että vauvat huomaa minut, mutta voi miten tyhjältä se saa tuntumaan sisältä, kun on oma syli tyhjä. Miten paljon pitää kärsiä, mikä se on se asia, mitä pitää tehdä tai jättää tekemättä että sais lapsen..mä en halua ajautua ikinä siihen pisteeseen, että itsepuolustukseks en enään olis oma itteni, enkä haluaiskaan tulla raskaaks ja en sitten uskaltaiskaan iloita raskaudesta enkä lapsesta.. se on mun pahin pelko tällä erää, sen muassa, että sattuis kaikkien näiden km jälkeen saamaan kehitysvammaisen lapsen. Keskenmenoihin suhtautuminen on varsin kevyttä kun "ovat tapahtuneet näin alussa", viimeisin kerkes pisimmälle: 6+5. Että elämä osaa olla välillä julmaa..

 

maikalainen:Oletko käynyt tutkimuksissa jos on noinkin monta keskenmenoa jo takana?