Ehkäpä tämä on juuri sitä suomalaista jurottamista? Täällähän nimittäin on se hyvä puoli, että jos ei hyvien naapuruussuhteiden arvoa ymmärrä, voi mennä kauemmas metsään asumaan. Ja ehkäpä naapurin ei tarvitsisi kerjätä, jos normaali kanssakäyminen olisi luontevaa, eikä oltaisi niin saakelin rajattomia puolin ja toisin, että jos antaa pikkusormen, niin seuraavaksi tarvitaankin kirvestä. Kun ollaan kulttuurisesti riittävästi kanssakäymisissä, ne säännötkin ovat hallussa. En ymmärrä, kuka nykyaikana on sitä mieltä, että niitä ei tarvita tässä maassa, jossa kuitenkin valtaosa väestöstä ei enää asu maalla? Toki on ymmärrettävää, että jurottaja menee vielä pahemmin takalukkoon, kun täytyy pitää niistä taloudellisista suhteistakin huoli niin visusti, että on pakko teeskennellä ettei naapuria ole olemassa. Mutta ei se minusta kyllä mitään hienoa ole, vaan sääli.
Onhan tuossa ihan aito ongelma, että lasten täytyy katsella aidan takuista ihanuutta. Meidät on lajina ohjelmoitu laumansisäiseen kanssakäymiseen, ja lapsille on kova paikka opetella noin kovassa koulussa mököttäjäyhteiskunnan vaatimuksia, kun niitä ihanuuksia hierotaan koko ajan kaikkiin aisteihin. Ihan lasteni takia katselisin aloittajana nopeasti toista kortteeria.
Itse asiassa olen yksityisyyden ystäviä ja asun 200 metrin päässä naapureista. Mutta koska täällä on niin helppoa vetäytyä niin halutessaan, niin ollaan myös tekemisissä eikä kukaan vaikuta kärsivältä. Siksipä on vaikea ymmärtää ettei kaupunkilaiset ymmärrä miten ahdistuneelta se reviirinpito tänne etäämmäs vaikuttaa. Oli lapsuudessani meidänkin uima-altaassa naapurin pojat aina riehumassa niin, että olohuoneessakin oli matto märkä. Mutta äiti oli tyytyväisen näköinen ja syötti niille vielä makkaraa päälle. En tiedä onko tämä puoli suomalaisuutta kadonnut kokonaan - mutta äitini tapauksessa se ei enää edes ollut maalaisuutta, vaan tehdasköyhälistön lapsen sopeutuneisuutta toisten ihmisten läheisyyteen. Nyt tuntuu, että mökökylän hämäläisiä on joka paikka täynnä.