Anoppi raivostuttaa!

"Siis": Olen ihan samaa mieltä. Noin meidän pitäisi sanoa. Tässä on nyt kyse vaan mun luonteesta ja miehen luonteesta. Minä oon "kiltti tyttö", mut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. En oo koskaan joutunut tällaiseen tilanteeseen, missä pitäis yhtäkkiä olla töykeä. Ja asiaa ei helpota se, että anoppi tietää mun olevan kiltti, joten hän käyttää sitä hyväkseen mahdollisimman paljon. Mies taas on ärsyyntynyt, mutta ei halua loukata äitiään. Hän on ehkä vähän mammanpoika, aina myötäilee äitiään ja sitten jälkeenpäin myöntää minulle, että ei ollut edes samaa mieltä äitinsä kanssa. Ja tää tilanne on siinäkin mielessä outo, että tämä anopin kontrolloiva luone on paljastunut mulle vasta nyt kun ollaan muutettu tänne. Aikaisemmin hän oli mun mielestä ihan normaali, vaikkakin aika etäinen.

Ja mielestäni me ollaan sanottu miehen kanssa hyvin selkeästi EI hyvin monta kertaa. Anoppi kyllä sanoo usein, että ok ja vaikuttaa että ymmärtää, mutta sitten sama juttu alkaa alusta. Itsepäinen luonne. Sillä ei-sanalla ei tunnu olevan joissain asioissa mitään virkaa. Jotakin asioita se on uskonut. Esim. kun sanoin hänelle että en halua hänen pesevän meidän pyykkejä (kerran erehtyi pesemään ilman lupaa), koska minua ahdistaa, jos joku tuntematon kaivelee meidän pyykkikoria. Sen hän uskoi kerrasta eikä ole toista kertaa mennyt pesemään.

Mutta siis kyllä, ihan oikeassa olet. Pitää sanoa seuraavalla kerralla niin selkeästi, ehkä parin ärräpään kera, niin jospa se uppoiaisi anopin paksuun kalloon. Jos ei, niin sitten nostan kädet pystyyn ja alan oikeesti miettiä muuttoa muualle.

 

Sun täytyy oppia sanomaan suorempaan, miltä tilanteet tuntuu, mitä haluat ja mitä et. Koet ehkä, että olet sanonut, ettet halua anopin tuomaa ruokaa jne. Anoppi ei sitä kuitenkaan ole ymmärtänyt. Jos sanot, ettei tarvitsisi tuoda, mutta otat kuitenkin vastaan, niin anoppisi saattaa ajatella, että kursailet vaan. Älä siis ota vastaan. Lähetä ruoat hänen mukanaan takaisin. Näytä myös teoillasi, että olet tosissasi.

Tuo jälkimmäinen tarinasi, jossa anoppi herätti lapsen päiväuniltaan: Siinäkin voisit heti ensimmäisen sanan kohdalla sanoa painokkaasti shhh, nyt täytyy puhua hiljaa, poika nukahti juuri.

Anoppi on hankala, mutta häntä ette voi muuttaa. Sen sijaan sinun ja miehesi on opittava vetämään omat rajanne. Tsemppiä!

 

[QUOTE="mamma88";28119537]Mulla menee hermo anopin kanssa! Muutettiin marraskuussa miehen kotipaikkakunnalle, kun mies perusti tänne yrityksen. Asuttiin ennen toisella puolella Suomea, joten tänne muutto oli melko iso muutos. Meillä on 9 kk ikäinen poika ja aion olla kotona ainakin vielä vuoden. Ollaan sopeuduttu uudelle paikkakunnalle tosi hyvin. Ainoa ISO ongelma on anoppi, joka asuu täällä myös (15 km päässä meistä). Hän ei aikaisemmin ole ollut kovin isossa osassa meidän elämässä, joten tämä on ihan uusi tilanne. Anoppi on aivan haltioissaan meidän muutosta tänne, mikä on tietysti hienoa. Mutta hän ei näytä nyt yhtään tajuavan meidän yksityisyyden rajoja. Hän käy meillä kylässä melkein joka päivä. Yleensä hän tulee aina ilmoittamatta ja koko ajan pitää olla varuillaan että milloin hän seuraavan kerran ilmestyy paikalle. Hän kantaa mukanaan koko ajan hirveän määrän ruokaa ja pullaa ja marjoja ja mehua. Meidän jääkaappi ja pakastin pursuaa jo yli äyräiden niiden takia. Ja olen itsekin ammatiltani kokki ja rakastan ruoanlaittoa niin emme todellakaan tarvitse ketään toista tekemään meille ruokaa.

Anoppi myös on innostunut sisustamaan meidän uutta asuntoa. Olemme jo saaneet kaikki valmiiksi ja olen tosi tyytyväinen tähän asuntoon emmekä tarvitse tänne enää mitään, mutta anoppi ostelee koko ajan uusia tavaroita tai ompelee uusia verhoja ym. Olen sanonut monta kertaa, että ei tarvita mitään, mutta silti vaan kantaa tänne aina kaikkea mahdollista kattiloista lamppuihin. Ja tietysti anopin sisustusmaku on ihan erilainen kuin omani.

Sitten on vielä tuo meidän poika, johon anoppi on myös aivan rakastunut. Se on tietysti luonnollista. Mutta välillä menee ihan yli, kun anoppi kantaa pojallekin koko ajan uusia vaatteita, leluja, ruokaa ja tarvikkeita, vaikka niitäkään ei tarvita. Hän myös haluaisi hoitaa poikaa koko ajan, silloinkin kun olen itse kotona. Hän saattaa vain tulla käymään ja kysyä että saako ottaa pojan mukaan kun lähtee kavereidensa luokse. Muutaman kerran olen antanut ottaa pojan mukaan ja anoppi on viipynyt reissuillaan monta tuntia. Olen sitten saanut soitella perään, että pojan voisi jo tuoda kotiin. Hän haluaa esitellä poikaa kaikille kuin omaansa. Se on tosi ahdistavaa, koska anoppi tuntuu minulle vielä tosi vieraalta ihmiseltä. Emme aikaisemmin ole olleet kovin läheisissä väleissä.

Anoppi haluaisi myös aloittaa pojan kanssa muskarin ja vauvauinnin ja vaikka mitä muuta harrastusta. Olen itse suunnittelut aloittavani pojan kanssa muskarin keväämmällä ja anoppi on tästä täysin tietoinen, niin nyt hän sanoi, että eikö hän voisi alkaa käydä siellä muskarissa niin minä saisin vähän "omaa aikaa". Omaa aikaa minulta kyllä löytyy, kun mies on kotona aika paljon ja mieluiten vietän päiväni oman lapseni kanssa.

Anoppi ei tosiaan tunne välillä mitään rajoja. Eilenkin hän ilmestyi aamupäivällä tänne ilman ilmoitusta, vaikka minulla oli kavereita käymässä. Yritin hienovaraisesti vihjaista, että nyt ei ole hyvä hetki vierailulle, kun täällä on jo vieraita, mutta anoppi sanoi, että hänellä on niin ikävä poikaa (näki toissapäivänä edellisen kerran) ja että hän voisi siivota täällä. Osaan kyllä siivota itsekin! Hän aina roudaa mukanaan omia siivousvälineitä ja väkisin hinkkaa joka ikistä nurkkaa vaikka ne ois putsattu edellisenä päivänä. Kavereideni vierailu meni siis ihan läskiksi kun anoppi hääräsi vieressä, joten me ei pystytty juttelemaan mistään normaalisti. Kyllä ärsytti.

Ja kun hän ei muka ymmärrä, jos hänelle sanoo suoraan, että ei kiitos. Esittää aina tyhmää, vaikka kuinka suoraan sanoisi. En tiedä mitä tässä enää voi tehdä. Haluaisin asettaa tiukemmat rajat hänen vierailujen suhteen ja muutenkin noiden ruokajuttujen ja siivoamisten suhteen. Ja en halua että hän kuskaa poikaa mukanaan joka paikkaan, varsinkaan kun en edes tiedä miten hän pärjää pojan kanssa niin pitkiä aikoja yksinään.

Ja hän on myös ehdottanut että minä voisin jo lähteä töihin ja että hän voisi alkaa hoitamaan poikaa kotonaan päivisin. Hän on siis itse vielä työelämässä mutta suunnittelee ottavansa lopputilin sitten kun minä menen töihin. Hän koko ajan muistuttaa tästä asiasta eikä kuuntele vaikka olen sanonut, että minulla ei ole mikään kiire töihin!

Mies on myös ärsyyntynyt tähän touhuun, mutta ei niin paljon kuin minä. Hän on myös sanonut äidilleen suoraan, että vähempikin riittäisi, mutta anoppi ei kuuntele! Pitääkö tässä tappelemaan alkaa? Itse koen tämän tilanteen tosi ahdistavaksi. Joka päivä tuijotan ikkunasta vartin välein pihalle, että milloinhan anoppi taas tulee. En voi yhtään rentoutua. Tekisi mieli laittaa ovi lukkoon ja verhot kiinni seuraavan kerran kun hän tulee kolkuttamaan ovea. Auttakaa![/QUOTE]

Ihana anoppi:heart: Mun anoppi asuu toisessa maassa, ja nähdään tosi harvoin, olisin tosi iloinen ja kiitollinen jos mulla olisi tuollainen anoppi.

 

Ihana anoppi:heart: Mun anoppi asuu toisessa maassa, ja nähdään tosi harvoin, olisin tosi iloinen ja kiitollinen jos mulla olisi tuollainen anoppi.

En usko että oisit kovin pitkään kiitollinen! Jos sun omia päätöksiä ja mielipiteitä ei kuunnella ja tehdään kaikki oman pään mukaan sun omassa kodissa. Kävellään sisään vaikka on kielletty. En oikeasti usko että kukaan haluais tällasta anoppia.

 

En avaisi ovea.

 

Mua häiritsis hirveästi, paitsi anopin käytös, joka on törkeää, myös tuo "naisten maailma". Eli että naiset hoitaa lapset, nainen jää kotiin, nainen tekee ruuat, nainen sisustaa, nainen pukee lapset... En voisi olla miehen kanssa joka ei voisi ola esim. koti-isänä...
Anopille sanoisin suorat sanat.

 

Tuskin käy niin, että minä olisin sinun anoppisi, mutta koska tilanne kuulostaa minusta anoppina tutulta, niin vastaan sinulle:

Tottakai me olemme vieraita vielä toisillenne, koska meillä ei ole ollut aikaa kunnolla tutustua. Te muutitte poikani kanssa kaupungista tänne ja olin/olen siitä hyvin iloinen. Tässä voi olla kyseessä joku kulttuurillinen ero, mutta täällä "maalla" on totuttu siihen että perhe on yhtenäisempi kuin siellä kaupungissa. Tämä kulttuurin ero saattaa siis tuntua siltä, että "omisin" teidän lapsenne, mutta siitä ei ole kuitenkaan kyse. Kyse on vain halusta auttaa.

Meidän keskinäisen suhteen syventäminen varmasti tapahtuu ajan kanssa, mutta minä olen kokenut tilanteen samalla tavalla kuin sinä. Kysyessäni sinulta asioita, vastaat niihin lyhyesti ja usein poistut tilanteesta. Minä haluan oppia tuntemaan sinut, toivottavasti sinäkin minut.

Siisteydessä ja sisustamisessa olen halunnut auttaa, koska tiedän että kodin saaminen kuntoon ei ole ilmaista. Ymmärrän ettei pienen lapsen äitinä jaksa koko ajan siivota ja tämän vuoksi olen tarjoutunut auttamaan siinä hyvää hyvyyttäni. Myös siisteyskäsitys on varmasti meillä erilainen. En tarkoita tätä nyt moitteena, mutta asuttaessa kotieläimen kanssa on siivottava usein, tai muuten on sotkuista.

Enkä paheksu merkkivaatteita tai muutakaan rahankäyttöä muuten kuin siinä mielessä, että perheellisenä kannattaa oppia priorisoimaan. Teillä on iso asuntolaina maksamatta ja niin edelleen. On hassua kuulla poikani suusta miten kallista auton pitäminen on, samalla kun teidän perhe ostaa kalliin talvitakin. Auto on täällä "maalla" välttämättömyys, mutta onko sitä uusi talvitakki?

Ruoanlaitossa olen myös halunnut olla sinulle vain avuksi. Käytät eineksiä ja puolivalmisteita, mikä varmasti on peruja sieltä kaupungista. Lapsen kasvaessa ja kehittyessä on hyvä oppia valmistamaan tavallista, terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Itse tehty ruoka on myös edullisempaa.

Meidän välisemme suhteen "ongelma" on varmastikin siinä, että sinä pidät minua vanhanaikaisena maalaismummona ja minä sinua kaupunkilaistyttönä. Siis kärjistetysti molemmat. Minä en ehkä kaikessa osaamisessa luota sinuun täysin ja siihen pitäisi saada minun muutos aikaan. Toisaalta sinä pidät minun neuvojani ja apunani vähättelynä ja "tytöttelynä", mitä en kuitenkaan tarkoita.

Lässyn lässytystä lässytystä, voi j...lauta!

 

Ap, keskustelitko asiasta miehesi kanssa?

 

Jos ei auta järkipuhe, ei pyytäminen, anominen, käskeminen tai muut kikkakolmoset, niin...

Mun mielestä se tilanne silloin vaatii sen, että sä kerran räjähdät anopille vasten kasvoja ja purat sen kaiken sillä siunaamalla julki mitä ajattelet.

Apu on aina ihanaa lapsiperheen arkeen, tuli se sitten siivousapuna, leikkikaverina, väliaikakokkina tai minä muuna hyvänsä. Joka tapauksessa liika on aina liikaa, ja rajat on vedettävä johonkin.

Toivottavasti tilanne rauhoittuu edes ajan kanssa jotenkin, kunhan anoppi ymmärtää että te todellakin asutte siellä nyt, ettekä ole vain käymässä pikaisesti. Kaikkea hyvää teille :hug:

 

Mua alkaisi tuollainen ahdistaa niin paljon, etten avaisi ovea.

Jos anoppi jatkuvasti ostelisi jotain, sanoisin, että arvostan ajatusta, mutta meille ei kertakaikkiaan mahdu mitään ylimääräistä tavaraa, joten jos välttämättä haluaa auttaa ja jotain hankkia, niin voidaan käydä yhdessä ostoksilla, jolloin voin kertoa, mitä oikeasti tarvitaan.

 

Ihana anoppi:heart: Mun anoppi asuu toisessa maassa, ja nähdään tosi harvoin, olisin tosi iloinen ja kiitollinen jos mulla olisi tuollainen anoppi.

Todennäköisesti sua ja ketä tahansa muutakin alkaisi viimeistään muutaman kuukauden jälkeen vituttamaan, ettei omassa kotona ole mitään yksityisyyttä ja kaiken oman tilan eteen pitää aina "taistella". Joku on aina vaihtamassa sun valitsemat verhot, tyynynpäälliset, lapsen vaatteet, lapsen kengät, jääkaapin sisällön ja vessan saippuan johonkin "parempaan" ja sä joudut estelemään ja saat siitä kaupanpäälle vielä huonon omatunnon kun anoppi loukkaantuu. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi kotonaan joutua vääntämään kättä siitä, saako ikkunassa olla itse valitut ja ommellut verhot vai pitäiskö tilalle laittaa jotkin muut.

En tiedä onko ap:n tapauksessa kyse vain anopin ymmärtämättömyydestä, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa että aina niiden palvelusten taustalla ei todellakana ole vilpitön halu auttaa, vaan ne voi myös olla vallankäytön välineitä.

 

Juuh, toki asiassa on muutakin kuin vilpitön halu auttaa, mutta tuo vallankäytön väline - no, voi olla niinkin että vallankäyttö on väline yrittää ottaa oma ahdistus haltuun. Tai siis onkin, ellei kysymyksessä ole narsisti, jonka tarkoitus on nimenomaan mitätöidä ympäröivien ihmisten ego, jotta todennäköisyys valtataistelun voittamiseen kasvaa.

Jotenkin olen taipuvainen tulkitsemaan, että anopin tapauksessa on enemmän kysymys rajattoman ihmisen hullusta "rakkaudesta" vauvaan, kuin varsinaisen narsistin touhuista. Toki hänellä varmasti on narsistisia piirteitä paljon, ja siksipä laitan rakkaudenkin sitaatteihin: anoppi ei kykene ottamaan huomioon lapsen todellisia tarpeita kovin hyvin. Siksi kannattaa olla hiukan varuillaan.

Mutta toisaalta, sama kyvyttömyys näkyy suhteessa miniään. Jos anoppi olisi varsinainen narsisti, hän tekisi itsensä tarpeelliseksi olemalla mielin kielin ja kuuntelisi tosi tarkkaan miniän toiveita ja sitten vasta vetelisi naruista kun kala on käynyt turvallisesti koukkuun. Anoppi sen sijaan on kuin hulluksi tullut runsaudensarvi, joka antaa ja antaa. Ja koska hän pelkää kovasti torjuntaa, hän torjuu kaikki siihen viittaavat asiat (=kyvyttömyys kuulla sanaa EI), ja rajaongelmaisena hän jyrää muiden ihmisten yli pelossaan, arvostelee varomattomasti jne.

Ja koska anoppi on pelokas ihminen, hän ei pärjää töissään eikä ole siirtynyt 70-luvulta minnekään. Jos hän on onnellinen menneisyydessään, ei häntä saa sieltä pois kuin asteettain houkutellen. Ap voisi tehdä itselleen palveluksen ja opetella ystävällistä rajojen asettamista, koska jos hyvin käy, hän oppii siinä hyödyllisiä elämäntaitoja ja anoppikin rauhoittuu asteettain.

Mutta rajat ovat siinä reseptissä tärkeämmät kuin ystävällisyys, vaikka kannattaa miettiä miten voisi tehdä kompromisseja, joissa anopille heittää täkyjä, joihin tämä voi tarttua, ilman että omasta tilasta luovutaan. Hiukan kuin uhmaikäisen kanssa. Esim. kun katastrofi on valmis ja anoppi siivoaa vieraiden aikana, niin kertakaikkiaan pitäisi osata hallita tilanne ja käydä vetämässä se keittiöön, todeta että kuule ei tuommoinen passaa että vieraiden aikaan siivotaan ja jos anoppi haluaa olla hyödyksi niin voisi käydä kaupassa ja tuoda muutaman pirun vaikeasti löydettävän asian, ja ennenkuin anoppi ehtii takaisin, voitte lähteä kavereiden kanssa kävelylle.

Vähitellen oppii sitten ohjaaman toisen ovelta jo toisaalle niin, että siihen sisältyy selvät toimintaohjeet joita noudattamalla pysyy hyvissä väleissä: kuule nyt on vieraita joten sovitaanpa huomiseksi kello se ja se ja nyt minun täytyy mennä juttelemaan vierailleni, heihei. Mutta tämäkin on vaikeampi tilanne oikeasti kuin ajattelisi. Moni täällä esittää miten laitetaan ehdottomat rajat, mutta jos ap ei kykene niihin muuten kuin repimällä, niin välit voivat viiletä liikaakin ja sitten anoppi voi heittäytyä epätoivoiseksi ja tulee lisää vaikeuksia. Eli ensin kannattaa yrittää muuta, ja se pelihousujen repiminen on vielä hätävarana. Ja toisaalta, normaali anoppi olisi helppo esitellä vieraille pikaisesti hyvien tapojan mukaisesti, ja ongelma onkin siinä, että täytyy olla todella taitava kurinpitäjä että kykenee pitämään anopin käytöksen joissain rajoissa tuossa tilanteessa. Ja jos sitten kohtelee anoppia tosiasiallisen käytöksen eikä hänen asemansa mukaan, niin anoppi on aiheesta hädissään, koska hän tuskin kuitenkaan itse ymmärtää miten epänormaali on. Ja kun anoppi hätääntyy, tungettelu lisääntyy...

Mutta tosiaan estely ja kieltely on huonoin mahdollinen konsti, koska ne vain turruttavat anopin entisestään. Ehkä pyykkikoriangsti oli sellainen kohta, jossa ap onnistui pääsemään läpi, ja anoppi hetkeksi samaistui miniään ja ymmärsi ja uskoi. Jos samanlainen yhteys onnistuisi jatkossa useammin, ehkä anopin pahin tunnemyrsky laantuu.

Ja ehkä paras konsti olisi kääntää huomio anoppiin. Jos hän hakee miniälle töitä, voi tosiaan nopeasti todeta että idea ei ollut paras mahdollinen, koska en ole lähdössä töihin vielä enkä halua omituisen työntekijän mainetta joka ei tiedä onko hän tulossa töihin vai ei ja vielä laittaa anoppinsa asialle. Älykkäänä ihmisenä anoppi silloin väkisin ymmärtää, että sinun maineesi pilaaminen ei edistä työllistymistäsi: eikö vain, kyllä hän ne asiat ymmärtää jotka ovat hänen välitavoitteensa mukaisia.

Ja sen jälkeen alkaisin samaan hengenvetoon kysellä, mikä anopin töissä on niin vaikeaa että hän haluaisi lapioida miniän töihin kesken kaiken. Ehkä ap jopa pystyy tukemaan ja rohkaisemaan anoppia jaksamaan töissään paremmin, ja pystyy saamaan vähitellen jopa anopin ystävien tuen, jolloin nämä pääsisivät puolestaan harrastaa sosiaalista kontrollia ja valaisemaan miniän tarpeita.

Mutta anopin poika tosiaan on tässä keskeinen muuttuja. Hän ei ehkä itsekään ole tajunnut äitiään tässä valossa, ja voi olla aika sokissa. Ehkä tarvitaan hiukan aikaa, ennen kuin mies oivaltaa että hänenkin täytyy muuttua. Mutta jos muutosta ei ala näkyä, lopultakin miehen avuttomuuden aste voi olla se paras avain siihen, miten häiriintynyt anoppi on. Nyt anoppi voi vaikuttaa hämäävän hullulta, koska hän yrittää intohimoisesti päästä jengiin ja tekee sen pätemällä.

Kannattaa ehkä jättää täysin välittämättä siitä, että anoppi ei ole kiinnostunut miniästään ihmisenä ollenkaan. Sen sijaan miniän olisi hyvä selvittää juurta jaksain, minkälainen ihminen anoppi on. Ja ehkä tässä olisi suora konsti sitoa anopin käsiä: kertakaikkiaan otat häneltä siivousvermeet käsistä, laitat ne komeroon ja menet oven eteen seisomaan. Sitten sanot anopille, että nyt keitetään kahvit, syödään parit pullat pakkasesta ja anoppi saa kertoa kaiken tästä paikkakunnasta /miehen lapsuudesta / itsestään, tms. Mutta se tehdään niin etäällä, että lapsi ei herää. Jos muu ei onnistu, niin sitten tuulikaapissa tai pihalla itkuhälytin taskussa... Sitten kun anoppi rentoutuu, niin voi sivulauseessa ujuttaa sääntöjä itsestäänselvyyksinä.

Äh, en tiedä. Tulee epätoivoinen olo sitä enemmän mitä enemmän tätä miettii. Mutta hyvä puoli on varmaan se, että jämäkkyyskasvatus itselle ei ole pahitteeksi. Jos siinä tulee hiukan hortoiltua, niin oppiipahan aina enemmän. puuh ja ugh...

 

Minä sanoisin napakasti anopille, että jos nyt pitää mennä töihin niin muutan takaisin entiseen asuinkuntaan,etsin sieltä asunnon, jonka saa sisustaa oman mielen mukaan ja otan lapsen mukaan ja isä ja anoppi voi käydä sitten kerran kuussa vierailulla.
Ehkä kannattaa varoittaa miestä etukäteen, ettei säikähdä kovasti

 

Meillä olis anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle siinä kokkausvaiheessa.. Jos sanotaan, että älä tee, niin sit sitä ei tehdä! En todellakaan olis mennyt toiseen huoneeseen murjottamaan vaan pannut moisen pihalle.
Ja meidön tapauksessa kyseessä olis mun mutsi... Ja mies toimis ihan samalla tavalla.

 

Kiitos kommenteista!

"vaikea paikka": Hyviä pointteja sulla. Oon monesta samaa mieltä.

Juttelin kyllä eilen miehen kanssa. Anoppi oli soittanut miehelle sen jälkeen, kun oli täältä lähtenyt. Hän oli ihmetellyt miehelle MINUN käytöstäni ja ollut loukkaantunut siitä, kun MINÄ olin kiukutellut hänelle turhasta. Hän oli kuulemma vain hyvää hyvyyttään halunnut auttaa, kuten aina. Minä taas olen niin kiittämätön ja omituinen, kun suutun kuulemma noin pienestä. Voi elämä. Mies oli ihan ihmeissään, että mikä tässä nyt on hätänä. Hän oli kuullut vain anopin version ja oli automaattisesti hänen puolellaan. Hän kyllä ymmärtää, että tilanne ahdistaa minua ja että anoppi on hyvin kontrolloiva, mutta minun ei kuulemma kannata alkaa tappelemaan hänen kanssaan, koska anoppi on niin tärkeä osa meidän perhettä. Ja että jos katkaisemme välit häneen, niin meillä ei ole enää ketään lastenhoitajaa, jos sellaista tarvitsemme. Miehen mielestä minun pitäisi itse sanoa anopille, mikä minua ärsyttää. Mies tavallaan pakoilee nyt omaa vastuutaan eikä halua olla "välikätenä" meidän riidoissa. Ihan niin kuin tämä juttu ei koskettaisi miestä ollenkaan. Minä olen päivät kotona pojan kanssa, joten mies ei joudu olemaan anopin kanssa tekemisissä läheskään yhtä paljon kuin minä. Ja kun kyse on omasta äidistä, niin tietysti mies alkaa puolustuskannalle. Voi hemmetti että ärsyttää! Kyllä mies minuakin tukee, mutta heti kun anoppi soittaa, niin sitten käännytään hänen puolelle.

Tuntuu, että minusta on nyt tehty tämän jutun "pahis", vaikka mielestäni en ole tehnyt mitään väärää. Olen ollut tähän asti hyvin ystävällinen ja niellyt kiukkuni. En eilenkään edes sanonut mitään pahasti. En vain jaksanut enää hymyillä vieressä vaan menin toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Anoppi loukkaantui jo tästä "eleestä", niin mitenhän hän loukkaantuisi, jos todella sanoisin hänelle suorat sanat?

En tiedä, tilanne tuntuu jotenkin toivottomalta. Luulin, että mies tukisi tässä minua, mutta eipä siltä vaikuta. Jos anoppi tänään tänne tunkeutuu (mitä vähän epäilen, kun hän on niin loukkaantunut minulle), niin yritän ehkä keskustella tästä niin kuin aikuiset ihmiset. Pitää vain nyt kerätä vähän rohkeutta. Anoppi on hyvä jyräämään minut, joten en tiedä, saanko pointtiani ilmaistua niin että hän oikeasti ymmärtäisi.

 

Stoori saa jatkoa, osa 284664.

Anoppi kävi kuin kävikin taas tänään kylässä. Olin ihan varma, että ei eilisen episodin jälkeen kehtaisi tulla, mutta olin väärässä. Anoppi tuli taas käymään iloisena ja niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka vielä edellisenä päivänä oli muka ollut niin loukkaantunut minun käytöksestäni. Päästin hänet sisään, koska halusin keskustella hänen kanssaan tästä tilanteestamme. Anoppi oli oikein leiponut meille kuivakakkua ja mehuakin oli kaivanut pakkasesta mukaan (edelliset kymmenen purkkia mehua on yhä avaamatta). Keitin meille kahvit ja annoin anopin touhuta lattialla pojan kanssa. Istuimme kahvipöytään ja aloitin heti keskustelun siitä, miten olen hieman ahdistunut tilanteestamme. Puhuin rauhallisesti ja kohteliaasti. Kiitin häntä kaikesta avusta, mitä häneltä olemme saaneet. Kerroin, että emme tarvitse ruokaa tai apua sisustamisessa. Pojallekin on jo vaatetta ja leluja aivan tarpeeksi, joten lahjoja hänelle voi ostaa sitten merkkipäivinä. Ja sanoin, että en ole palaamassa työelämään, joten minulle ei tarvitse etsiä töitä. Anoppi istui vastapäätä ja kuunteli, mutta naamalla oli hyvin kyrpääntynyt ilme. Välillä keskeytti puheeni, kun kahviin piti etsiä sokeria tai pojalle piti kaivaa leluja laatikosta. Ei kuitenkaan yrittänyt vaihtaa puheenaihetta niin kuin yleensä. Lopulta päätin puheeni ja pitkän ja vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen anoppi tokaisi vain että lapsenlapsi on hänelle kaikki kaikessa ja sitä ei kukaan häneltä voi viedä. Olin vähän hämmästynyt, että eihän tässä siitä olekaan kyse ja ei kukaan ole häneltä lastenlasta viemässä. Enemmän kyse on rajoista ja siitä, että anoppi yrittää hallita elämäämme. Anopista näki että hän oli hyvin loukkaantunut. Sitten sanoi että ei sitten aio auttaa enää missään muussa kun lapsen hoidossa ja vieläkin toisteli että hänellä on vain yksi lapsenlapsi ja sitä ei kukaan voi häneltä viedä. Keskustelu päättyi sitten siihen hieman hämmentyneissä merkeissä. En tosiaan maininnut sanallakaan, että olisin poikaa "häneltä viemässä". Mutta ilmeisesti pointti meni kuitenkin perille. Olin ajatellut, että anoppi kommentoisi asiaa ehkä enemmän tai ainakin pahoittelisi aiempaa käytöstään. Mutta nyt hän vain hoki tuota, että lastenlasta ei kukaan häneltä vie.

Anoppi jäi vielä hetkeksi leikkimään pojan kanssa ja höpötti hänelle koko ajan, että "Mummo rakastaa sinua, sinä olet maailman tärkein asia, sinä olet mummon oma rakas" ym. Minulla oli tosi vaivaantunut ja ahdistava olo. Anoppi kysyi sitten vielä lopuksi, että voisiko hän ottaa pojan viikonlopuksi hoitoon, niin saatais miehen kanssa vapaa viikonloppu. Vastasin, että ei ehkä nyt viikonloppuna, mutta pitää katsoa sitten joskus myöhemmin. Anoppi sitten tästä suutahti ihan kunnolla ja tiuskaisi vain että "On sinulla otsaa!" ja sen jälkeen lähti. On minulla otsaa päättää itse, milloin haluamme antaa lapsemme viikonlopuksi hoitoon? Viime aikaisten tapahtumien johdosta ei kauheasti huvita antaa poikaa anopille noin pitkäksi aikaa hoitoon, todellakaan! Ja kyse ei nyt ole siitä, että yrittäisin "viedä pojan mummoltaan" vaan ihan vain siitä, että hoitoavulle ei nyt ole tarvetta.

Tilanne siis ehkä jossain määrin selvisi. Tai ainakin anoppi näytti ymmärtävän, mitä hänelle sanoin. Mutta koko käynnistä jäi ainoastaan entistä ahdistuneempi fiilis. Musta tuntuu jotenkin, että tuo anopin rakkaus lapsenlastaan kohtaan ei oo ihan normaalia? Se on sellaista hyvin omistavaa ja mustasukkaista jotenkin. Oon vähän sekaisin tästä jutusta tällä hetkellä...

 

Todella ahdistava ihminen sun anoppis. Toivotaan, ettei ala nyt kylällä kuuluttaa, kuinka kamala ihminen sä olet, kun et anna lapsenlasta tavata koskaan ja olet nyt kieltänyt lapselta mummon ym. pjaskaa. Toivon todella, että ymmärtäisi nyt sun kannan asiaan ja saisitte sovittua tapaamisista ym.

 

Kamalaa. Ja pelottavaa! Kyllä miehesi pitäisi pitää sinun puoliasi. Näytä vaikka hänelle tämä ketju, niin hän ehkä tajuaa että hänen äitinsä käytös ei ole hyväksyttävää tai normaalia.

 

Suosittelen minäkin, että näytät miehellesi tämän ketjun, ymmärtää ehkä paremmin tilanteen sinun näkökulmasta.

 

Anoppillasi ei oikeasti taida kaikki olla ihan kunnossa? Ehkä hän yrittää ripustautua teihin nyt oikein kunnolla kun muutitte lähelle? Ehkä hän haluaa luoda kiinteän suhteen, mutta samalla tiedostamattaan ajaa teitä kauemmaksi.

Loistavaa, että pystyit puhumaan hänelle suoraan! Nyt olet ystävällinen, mutta pidä samalla tiukasti rajoista kiinni. Et ota vastaan ainuttakaan leivonnaista ym. Toivottavasti anoopisi rauhoittuu tuosta

 

[QUOTE="nekku";28120085]joo meillä on kaksi lasta, joista toienen on erityisen vaativa. ei ikinä miehen kanssa kaksisteen aikaa,kukaan ei halua hoitaa lapsia,ei etenkään tuota erityislasta. kukaan ei ikinä käy meille kaupassa,ei ole omaa aikaa, kukaan ei varsinkaan siivoa tai tuo ruokaa.

vaikka oltas kuinka väsyneitä miehen kanssa niin ei anoppia/mummoa/pappoja kinnosta,heillä on hei oma elämä.

onpa TOSI IHANAA! :kieh:

voi kun meillä olis tollanen anoppi,toki jotkut rajat pitäs olla, koska tämähän on meidän koti eikä kenenkään muun,mutta silti[/QUOTE]

Meillä sama. Kaksi lasta, isompi on sellanen menijä ettei oo paikallaan kun maksimissaan 2 minuuttia jos oikein keskittyy johonkin leluun. Edes kipeänä ei vauhti hiljene.. Meidän oma aika on illalla 21-22 jälkeen ja sekin sen pari tuntia ennen kuin itse mennään nukkumaan.. Silloinkin saattaa välillä vauva herätä syömään tms.. Ei ole ketään joka haluaisi hoitaa lapsia, mun sisarukset asuu muualla, miehen perhe lähempänä. Mummilaan on matkaa n. 50km, silloin tällöin käydään siellä. Välillä saattaa olla 3kk taukokin. Ikinä eivät tuu meille, ei koskaan tuu kutsua kylään.. Jos hyvin harvoin kysyy et voiskos hoitaa lapsia et saatais käydä leffassa, pari tuntia edes! ni ei kyllä varmasti käy, kaikki tekosyyt vedetään esiin.. Meilläkään ei kukaan siivoa, ei käy kaupassa eikä tee ruokaa..
Aiemmin anoppi osteli meille kaikkea mieleistään ja laittoi velaksi ja yrittää periä meiltä "rahojaan".. Saa kyllä jostain ruokajonojutuista jotain maitotuotteita, joista meille antaa pahat joita heillä ei syödä, päiväys menee seuraavana päivänä ja meillä ei syödä. Mies yrittää sanoa ettei tarvita, ei syödä sellaisii ni kyllä vaan mukaan ängetään kaikki..

Mun oma isä asuu kaukana, äitiini en ole yhteyksissä, miehen vanhemmat on siis ainoat isovanhemmat eikä siltä puolelta ole meidän lapsiin mitään kiinnostusta. Miehen sisarten lapsiin tosin on, miehen sisaret on ns. äidin lellilapsia, miehestäni ei anoppi niin paljon välitä joten varmaan sekin selittää paljon..

Toki ymmärrän ahdistuksesi, mäkään en kauheasti jotenkin osaa jutella anopin kanssa eikä hän koskaan tunnu kuuntelevan mitä puhun vaan keskittyy kaikkeen muuhun ja mumisee 'mmm'.. Inhoan jos joku tulee oven taa ilmoittamatta enkä todellakaan silloin avaa ovea.. Siinähän koputtelee, tulkoon toiste soiton kera jos on tullakseen

 

Ensin anoppiin - olet kovasti oikeassa, että rakkaus lapsenlapseen ei ole ihan normaalia. Tuollainen ihminen ei osaa rakastaa, ei ketään. Jos hän osaisi rakastaa ketään, se taito yleistyisi ja hän oppisi rakastamaan kaikkia. Sen sijaan hän käyttää rakkaudenkohteitaan alustoina, joihin projisoi itsensä ja tarpeensa ja haaveensa, ja huonot puolet ulkoistetaan viholliseen. Sellainen "rakkaus" voi olla kuumaa ja omistautuvaa, mutta kohteen omat tarpeet ovat sellaiselle rakastajalle pelkkä taakka ja kiusa, koska ne häiritsevät: taulun tulee olla mahdollisimman tyhjä.

Tämän takia anoppia ei kiinnosta yhtään millainen ihminen olet, mutta luultavasti oma poikakin on hänelle vain kimppu ikäviä ja suotuisia ominaisuuksia. Silloin poika keskittyy pelokkaasti olemaan mahdollisimman suotuisa kimppu, jotta rauha säilyy eikä äiti raivostu. Alitajuisesti miehesi siis ymmärtää hyvin oman heikon asemansa. Vauvaa anoppi taas ehkä rakastaa nimenomaan mahdollisuutena korjata pojan virheet ja aloittaa alusta. Tämän takia olisin tosiaan varovainen jättämään lasta pidemmäksi aikaa anopille muutenkin (vauvaahan ei viikonlopuksi jätetä aivan täyspäisellekään hoitajalle). Hän saattaa reagoida rajusti, kun lapsi alkaa osoittaa viallisuutta (vierastaminen, tyyntymättömyys, äitihakuisuus, uhmaikä..).

Ja koska näin on, miehesi saattaa suhtautua yllättävän kylmästi yrityksiisi saada oikeutta, koska hänellä on itsellään niin paljon menetettävää, ja hän kadehtii sinua viattomuudestasi. Mies silti tuskin itse tätä kaikkea ymmärtää ollenkaan, saattaa jopa kuvitella että hänellä on lämmin äiti ja hyvä lapsuus. Miehesi saattaa jonain päivänä oivaltaa, että ei äitinsä häntäkään itse asiassa rakasta. Se voi olla kova paikka. Mitä enemmän mies pelkää äitinsä hylkäävyyttä, sitä innokkaammin hän laittaa sinut pahiksen rooliin.

Tuo voi olla mahdollisimman hankala tilanne, jos mies alkaa tuuliviiriksi ja lupaa molemmille kuut taivaalta. Saat pettyä monta kertaa. Ota sellainen politiikka, että joka kerran kun mies yrittää asettua äitinsä jatkeeksi, kysy häneltä miten hänen mielestään pitäisi kuvattu tilanne hoitaa. Jos hän käskee vain sietää ja kestää, kysy mitä sinun tunteillesi sitten tehdään, ja mitä tehdään yltyvälle jännitteelle? Miehen on helppo kävellä ylitsesi koska hän pelkää äitiään. Muistuta kuitenkin, että ongelma ei olekaan yksi ja kaksi joustoa, vaan niiden kertyminen sietämättömyyteen asti.

Mies saattaa kuitenkin osoittautua käsittämättömän epäjohdonmukaiseksi asiassa. Saattaa jopa käydä niin, että käytte pitkiä keskusteluja joissa mies myöntää sinun olevan oikeassa, ja seuraavana päivänä hän ei muista asiasta puhutun ollenkaan. Ja koska mies on rajattoman äidin kasvattamana luultavasti rajavammainen itsekin, hänen voi olla tosi vaikeaa ymmärtää mistä edes puhut.

Tuo on lohduttava seikka, että anoppi edes päällisin puolin antaa tilaa ja ymmärtää miten annetaan sinunkin puhua ja hän on kuuntelevinaan. Ehkä hän on vähemmän hullu ja enemmän ihastunut. Mutta mies saattaa mennä seinille, kun äitinsä loukkaantuu. Hänelle se voi tuntua kuolemantuomiolta - hän on pienenä poikana saanut osakseen mahdollisesti vain ehdollista rakkautta. Siinä tapauksessa sinä olet pyöveli...

 

vaikea paikka: Mielenkiintoista analyysia. Oletko psykologi ammatiltasi? Miten osuitkin niin monessa asiassa oikeaan pelkästään näiden kirjoitusten perusteella. Vaikuttavaa!

Mieheni on siis anopin ainoa lapsi. Ja poikamme on siis ainoa lapsenlapsi. Tuo varmasti osaltaan selittää tuon riippuvaisen suhteen kumpaankin - poikaansa ja pojanpoikaansa. Mies on kertonut, että anoppi ja miehen isä yrittivät saada toista lastaa pitkään tuloksetta. Lapsettomuus on varmasti jättänyt isot arvet ja ehkä anoppi nyt kokee pojanpojan olevan se kauan odotettu lapsi hänelle. Anopilla on varmasti jonkinlaisia henkisiäkin ongelmia. Työuupumusta ainakin.

Mielestäni tämä koko tilanne on niin epäreilu minua kohtaan. Miksi minä joudun kärsimään anopin omien ongelmien takia? Pelkään että tilanne pahenee vain ajan myötä. Pelkään että anopin omistushalu poikaamme kohtaan lähtee käsistä kokonaan. Uskallanko enää edes antaa poikaa hänelle hoitoon ilman että olen itse paikalla? En luota anoppiin yhtään.

Nukuin viime yön todella huonosti, kun tämä tilanne vain pyörii päässäni. Mies oli eilen isona tukena, kun kerroin hänelle ahdistuksestani. Hän ei kuitenkaan täysin uskonut, kun kerroin, että anopin rakkaus poikaamme kohtaan on mielestäni jo vähän sairas. Miehen mielestä on normaalia, että mummo rakastaa lapsenlastaan noin paljon ja haluaa hoitaa häntä jatkuvasti. Poikamme on kyllä aivan valloittava ilopilleri, mutta kun hän on meidän lapsemme. Ei anopin!

Tänään en aio päästää anoppia tänne, jos hän vielä yrittää. En vain aio avata ovea enkä vastaa puhelimeen. En vain jaksa häntä enää. Tarvitsen nyt taukoa koko ihmisestä.

 

Aikamoisia kyökkipsykologeja täällä taas, voi jumalauta...
Nyt mieskin on jo psyykevammainen hullu. Voiko joskus olla niin että ihmiset ihan oikeasti vain ovat erilaisia ja yksinkertaisemmat, ainakin sosiaalisessa mielessä, eivät vain osaa tai halua ymmärtää mitä muut sanovat? Ikäänkuin mukavuusalueelta poistuminen on niin pelottavaa että oksat pois.

JA toiseksi, tässä koko ketjussa nähdään useampaa ihmistä käsittelevässä ongelmassa vain yhden henkilön näkemys ja mielipiteet.

 

Kumma kun ihmiset eivät ikinä ole tyytyväisiä. Yleensä valitetaan, että anoppi ei tee mitään lapsen kanssa ja ei käy kylässä tai ostele lahjoja. Nyt kun sellainen anoppi on, sekin on väärin. Ihme porukkaa, mun mielestä olisi ihanaa jos anoppi hakisi lasta ja touhuaisi hänen kanssaan ja saisin siinä samalla omaa aikaa. Isovanhemmat jotka huolehtii on kuitenkin aika iso rikkaus. Miksi haluatte sen kieltää lapselta?