Olin vuoden päivät suhteessa miehen kanssa, joka vakavan onnettomuuden seurauksena oli joutunut mm. opettelemaan kävelemään uudelleen eikä ole koskaan täysin toipunut. Ei käytä pyörätuolia, mutta keppiä kyllä.
Rakastin tuota miestä ja meillä oli ihana suhde. Seksi toimi upeasti ja viihdyttiin muutenkin hyvin yhdessä. Mutta...meidän suhteemme oli kumminkin hankalaa, koska mies ei suostunut ottamaan apua vastaan missään ja tästä riideltiin moneen otteeseen. Halusi pärjätä itse kaikessa. Lisäksi voimat olivat hänellä usein vähissä ja lääkitys vahva kipujen takia. Olen kuullut monelta taholta, että liikuntaesteisille on korostetun tärkeää pärjätä itse, ja se vaatii pitkää pinnaa puolisolta ja läheisiltä. Yritin ymmärtää, mutta mies oli usein pahalla päällä ja purki kiukkuaan ja turhautuneisuuttaan minuun.
Luulen, että en aloita enää suhdetta kuin "terveen" ihmisen kanssa koska yllättävän paljon toisen liikuntaesteisyys kuitenkin rajoittaa elämää, vaikkei pyörätuolia edes käytä. Itse olen hyvin liikkuvaa sorttia ja arvostan sitä että mies jakaa harrastukset kanssani, lähtee iltakävelyille ja on muutenkin aktiivinen.
Nämä ovat asioita jotka voivat nousta yllättäen suhteessa isoiksikin, vaikkeivat ne alunperin siltä vaikuta.
Loppukaneetti: en tietenkään jättäisi rakastamaani miestä siksi että hän on liikuntaesteinen.
)