Aikuismainen suhtautuminen äidin ja isän jatkuvaan pikkuvalehteluun

[Whitenut]

Kysyisin neuvoa helpottaakseni ihan omaa oloani, jotta opin elämään asian kanssa - asian, joka ei välttämättä muutu vanhempiani taholta.

Kun muutin omilleni lapsuudenkodista, kaipasin jossain määrin vanhempieni seuraa. Tuossa vaiheessa huomasin ensimmäisen kerran tämän asian - että omasta mielestäni vanhempani näyttävät päästelevän jatkuvasti pieniä valkoisia valheita, jotka saavat mieleni maahan.

Alussa soitin heille kerran viikossa kotiin, kun heidän puoleltaan soittoa ei kuulunut, ja aina äitini , joskus isänikin, sanoi näin heti puhelimessa: "oho, just olin soittamassa sulle, mutta ehditkin näköjään ensin." Kun seitsemättä kertaa toistui se sama, että vanhemmat ensimmäiseksi kiirehtivät vakuuttamaan, että olivat "just aikeissa" soittaa, ja vielä lisäsivät, kuinka olivat "just ajatelleet", että haluaisivat säästää minun puhelinlaskujani, alkoi tuntua, että puhuvatko he tottakaan.

Myöhemmin tämä sama "just olin aikeissa" on jatkunut. Kun äiti peruutti vahingossa pihassa polkupyöräni kumoon ja pyörän runko naarmuuntui (tämä sattui kovassa syysremonttihässäkässä, ja inhimillistä), otin seuraavana päivänä puheeksi, että perheessämme ei näytä olevan anteeksipyyntökulttuuria, mihin äitini sanoi "tiedätkö, olin kyllä koko ajan aikeissa pyytää anteeksi mutta sitten Erkki-eno tuli kylään ja sitten unohdin sen asian. Koko ajanhan minä ajattelin että pitäisi pyytää anteeksi, tietysti".

Nyt kun olen alkanut kiinnittää näihin asioihin huomiota, ehkä liikaakin, niin näitä tuntuu tulevan koko ajan vastaan. Aina vanhempieni sellaiset teot, joita he edellyttävät minulta (pyydä anteeksi jos sanot pahasti, huomioi toiset, kiitä ruoasta, kuuntele toisia, pyydä lupa ennen kuin otat toisen tavaroita), tuntuvat jäävän heiltä tekemättä. Ja kun sitten otan asian puheeksi, he olivat kuulemma JUST aikeissa pyytää lupaa/pahoitella asiaa/korvata vahingon.

Tuntuu väärältä, että minua on rangaistu lapsuudenkodissa siitä, etten ole pyytänyt anteeksi tai että en ole kysynyt lupaa (pääosin siis olen nämä osannut tehdä ja omatunto on kasvanut niin, että ne tulevat automaationa, mutta silloin kun en ole niitä hallinnut), ja sitten kuitenkin vanhemmat eivät itse toimi oppiensa mukaisesti.

En haluaisi pahoittaa omaa mieltäni jatkossa, joten sanonko aina vanhemmilleni jos he reagoivat toisin kuin ovat opettaneet, vai puranko harmini lenkkipolulle?

Tiedän että maailmassa on suurempiakin murheita, mutta tämä nyt sattuu saavan sijaa mielessäni.

 

["vieras"]

Veikkaan, että ovat saaneet lapsuudenkodissaan kasvatuksen, jossa heistä on muokkaantunut lievästi passiivis-aggressiivisia selittelijöitä. Jonkinnnäköistä itsetuntovammaa todennäköisesti latistavan tai rankaisevan kasvatuksen tuloksena. Ihan tahatonta se on ja sitä nyt pahentaa sen, että sinut on kasvatettu tiukkapipoiseksi sääntöihin tuijottelijaksi myös, joka huomauttelet heille koko ajan.

 

[viers]

[QUOTE="vieras";28026352]Veikkaan, että ovat saaneet lapsuudenkodissaan kasvatuksen, jossa heistä on muokkaantunut lievästi passiivis-aggressiivisia selittelijöitä. Jonkinnnäköistä itsetuntovammaa todennäköisesti latistavan tai rankaisevan kasvatuksen tuloksena. Ihan tahatonta se on ja sitä nyt pahentaa sen, että sinut on kasvatettu tiukkapipoiseksi sääntöihin tuijottelijaksi myös, joka huomauttelet heille koko ajan.[/QUOTE]
Eli anna olla. Älä odota heiltä mitään anteeksipyytelyjä, vaan yritä olla vaan normaalisti. Jonkinnäköistä terapiaakin voit tarvita, jos kasvatuksesi heijastuu muillekin elämänalueille.

 

[Whitenut]

Eli anna olla. Älä odota heiltä mitään anteeksipyytelyjä, vaan yritä olla vaan normaalisti. Jonkinnäköistä terapiaakin voit tarvita, jos kasvatuksesi heijastuu muillekin elämänalueille.

Tämä kyllä kieltämättä kuulostaa siltä helpoimmalta tavalta toimia. Muuten ei olisi varmaan ongelmaa, mutta koen sitten syyllisyyttä siitä, että en heidän toimintansa johdosta koe myöskään erityisen lämpimiä tunteita heitä kohtaan. Minulla on täti, joka taas on useinkin viettänyt aikaa kanssani ja kun hän on ollut sellainen lämmin ja ei-selittävä (jos maitolasi kaatunut, ensi reaktio on ollut ymmärrys ja rätillä pyyhintä, ei sen kummempaa), niin koen häntä kohtaan paljon kiintymystä ja olen esim. huolissani hänestä jos on matkoilla... Tästä sitten huono omatunto, kun en tunne samoin vanhempiani kohtaan.

 

[syyllisyys pois]

tie vanhempien hyväksymiseen ei ole se, että pakotat heidät ensin käyttäytymään täydellisesti. vaan se, että hyväksyt sen, että heissä on kaikenlaista vikaa, paljonkin.

ota asiat faktoina. vanhemmissa on jotain suurempaakin vikaa josta tuo satuilu ja syyllisyydenkestovaje on vain oire. eikä siinä ole mitään hävettävää, että on lämpimämmät välit ihmiseen jolta on saanut sitä mitä omiltaan ei. hulluahan se olisi, jos asia olisi toisin päin. sinulla on juuri niin läheiset välit eri ihmisiin kuin mikä on mahdollista. ole tyytyväinen, että kykenet muodostamaan lämpimän suhteen johonkin ihmiseen ja nauti siitä täysillä. asia ei ole keneltäkään pois, ainakaan jos et hiero sitä vanhempiesi naamaan.

 

["vieras"]

Tämä kyllä kieltämättä kuulostaa siltä helpoimmalta tavalta toimia. Muuten ei olisi varmaan ongelmaa, mutta koen sitten syyllisyyttä siitä, että en heidän toimintansa johdosta koe myöskään erityisen lämpimiä tunteita heitä kohtaan. Minulla on täti, joka taas on useinkin viettänyt aikaa kanssani ja kun hän on ollut sellainen lämmin ja ei-selittävä (jos maitolasi kaatunut, ensi reaktio on ollut ymmärrys ja rätillä pyyhintä, ei sen kummempaa), niin koen häntä kohtaan paljon kiintymystä ja olen esim. huolissani hänestä jos on matkoilla... Tästä sitten huono omatunto, kun en tunne samoin vanhempiani kohtaan.

Ole sinä spontaanimpi tunteissasi kuin he ja anna itsellesi anteeksi, että loogisesti teillä ei ole niin lämpimiä välejä. Kannattaa tutustua vanhempiesi menneisyyteen, niin saatat alkaa ymmärtää heitä, mutta älä ala teeskentelemään tunteitasi. Siitä ei hyvää seuraa kuten vanhempiesi esimerkistä näet.

 

["Vieras"]

Ihminen irtaantuu vanhemmistaan lopullisesti vasta 20-30-vuotiaana. vanhempi-lapsi suhde murrettu ja pitäisi alkaa muodostaa uutta, aikuisten ihmisten välistä sudetta. Tyypillisesti tuohon aikaan liittyy vanhempiin ja niiden käytökseen liittyvää angstia, vaikket varsinaisesti missään teini-angsti-iässä olekkaan. Sitten kun pääset tuon vaiheen yli niin tajuat että jaaha, vanhempien käytös ei oikeastaan enää kuulu sulle pätkääkään, he on semmosia kun he on ja sinä semmonen ku sinä oot, ja toivottavasti silti pystytte olemaan yhteyksissä.

 

["vieras"]

Tulkitsen vanhempiesi valehtelun niin, että he haluavat miellyttää sinua. Kyseessä on huono tapa, mutta toisaalta parempi noin kuin että laukoisivat päin naamaa, että ei ole ollut edes mielessä soitella sinulle. Miksi he sitten haluavat miellyttää sinua niin paljon, että jopa valehtelevat sen vuoksi. Taustalla voisi olla jonkinlainen syyllisyys omasta riittämättömyydestä, siitä he he haluaisivat olla parempia kuin mitä ovat.

 

[Whitenut]

[QUOTE="vieras";28027109]Tulkitsen vanhempiesi valehtelun niin, että he haluavat miellyttää sinua. Kyseessä on huono tapa, mutta toisaalta parempi noin kuin että laukoisivat päin naamaa, että ei ole ollut edes mielessä soitella sinulle. Miksi he sitten haluavat miellyttää sinua niin paljon, että jopa valehtelevat sen vuoksi. Taustalla voisi olla jonkinlainen syyllisyys omasta riittämättömyydestä, siitä he he haluaisivat olla parempia kuin mitä ovat.[/QUOTE]

Hyvin tulkitsit. Tavallaan tuntuu, että he käsittelevät minua "silkkihansikkain", eli eivät sano suoraan silloinkaan, kun kestäisin sen ihan hyvin. Tuntuu vaan, että tämän toiminnan vuoksi juurikin ei sitten kuitenkaan päästä kovin lähelle toisiamme. Kun katson serkkujani, joilla vanhemmat samasta "sarjasta", niin saman tyylistä on sielläkin, että ehkä tämä ei ole oman pääni sisällä pelkästään. On ihan tavallista, että suvussamme ei vietetä joulua omien vanhempien kanssa, vaikka miehet/naiset ovat 35-vuotiaita ja ainoita lapsia vielä ja asutaan samalla paikkakunnalla. On vieraannuttu omistaan ilmeisesti.

 

[Whitenut]

[QUOTE="Vieras";28027100]Ihminen irtaantuu vanhemmistaan lopullisesti vasta 20-30-vuotiaana. vanhempi-lapsi suhde murrettu ja pitäisi alkaa muodostaa uutta, aikuisten ihmisten välistä sudetta. Tyypillisesti tuohon aikaan liittyy vanhempiin ja niiden käytökseen liittyvää angstia, vaikket varsinaisesti missään teini-angsti-iässä olekkaan. Sitten kun pääset tuon vaiheen yli niin tajuat että jaaha, vanhempien käytös ei oikeastaan enää kuulu sulle pätkääkään, he on semmosia kun he on ja sinä semmonen ku sinä oot, ja toivottavasti silti pystytte olemaan yhteyksissä.[/QUOTE]

Tästä en olekaan ennen kuullut, mutta paikkansahan tuo voisi pitää. Kiitos kun kirjoitit tästä!

 

["hmh"]

Mitäs jos hankkisit pikku hiljaa oman elämän?

 

[Tallu -]

Toisten ihmisten muuttaminen on hyvin hankalaa. Helpointa on siis muuttaa itseään. Toisten käyttäytymistäkään ei voi muuttaa tai määrätä, mutta voi valita miten itse siihen suhtautuu.

 

[Whitenut]

Toisten ihmisten muuttaminen on hyvin hankalaa. Helpointa on siis muuttaa itseään. Toisten käyttäytymistäkään ei voi muuttaa tai määrätä, mutta voi valita miten itse siihen suhtautuu.

Tämä on hyvä perusneuvo, mutta käytännössä? Tällä hetkellä tunne sanoo että enpä tuollaisten vanhempien kanssa juuri halua aikaa viettää kuin pakolliset. Onko se oikien vai tuleeko minun käydä vaikka terapiaa että saan hyvät tunteet pintaan heitä kohtaan? Kysyn ihan tosissani tätä.

 

[ohhoijaa]

No useimmin asia menee niin että ollaan jonkin aikaa "omissa oloissaan", eli vanhempasikin varmaan haluaisivat vähän rauhaa sinusta? ja sinä heistä?

Eli vaan pakolliset. ja jos tarviit terapiaa niin haet sitä.

Kyl se siitä.

 

[Onnellinen Villasukka]

Tämä on hyvä perusneuvo, mutta käytännössä? Tällä hetkellä tunne sanoo että enpä tuollaisten vanhempien kanssa juuri halua aikaa viettää kuin pakolliset. Onko se oikien vai tuleeko minun käydä vaikka terapiaa että saan hyvät tunteet pintaan heitä kohtaan? Kysyn ihan tosissani tätä.

Se on ihan ok, jos jatkossa olet tekemisissä vain "pakolliset".
Sinulla on oikeus ympäröidä itsesi ihmisillä jotka ovat hyväksi sinulle henkisesti.

 

["vieras"]

Tämä on hyvä perusneuvo, mutta käytännössä? Tällä hetkellä tunne sanoo että enpä tuollaisten vanhempien kanssa juuri halua aikaa viettää kuin pakolliset. Onko se oikien vai tuleeko minun käydä vaikka terapiaa että saan hyvät tunteet pintaan heitä kohtaan? Kysyn ihan tosissani tätä.

Ei terapiassa käydä sen vuoksi, että alkaisi tyhjästä tuntemaan tunteita etäiseksi jääneitä ihmisiä kohtaan, vaan sen vuoksi, että ymmärtäisi miten asiat ovat ja pärjäisi niiden kanssa. Olet minusta hyvin järkesi säilyttänyt kyseisessä tilanteessa. Moni aikuinen lapsi teloo jatkuvasti itseään, kun väkisin yrittää hakea ongelmaisilta vanhemmilta hyväksyntää ja rakkautta. Sinä olet ilmeisesti jo käsittänyt asioiden todellisen tilan, vaikka siitä tunnetkin syyllisyyttä.

 

[Valitse seurasi]

Tämä on hyvä perusneuvo, mutta käytännössä? Tällä hetkellä tunne sanoo että enpä tuollaisten vanhempien kanssa juuri halua aikaa viettää kuin pakolliset. Onko se oikien vai tuleeko minun käydä vaikka terapiaa että saan hyvät tunteet pintaan heitä kohtaan? Kysyn ihan tosissani tätä.

Sinun pitää oppia hyväksymään, että välinne eivät ole läheiset ja päästä eroon siitä tulevasta syyllisyydentunteesta. Sinulla on oikeus määrittää millaista kohtelua saat muilta, ja miten suhtaudut heihin jotka eivät sinua kohtele niinkuin mielestäsi olisi oikein. Ts. jos vanhempasi kohtelevat sinua huonosti, on sinulla täysi oikeus ja jopa velvollisuus pysyä heistä etäämpänä - ei oppia sietämään heitä eikä etenkään alkaa muuttamaan heitä.

Terapian tarkoitus on nimenomaan huomata mitkä asiat ovat sellaisia joihin voit vaikuttaa, ja mitkä sellaisia jotka pitää hyväksyä ja sen jälkeen päättää oma reaktiosi ja toimintatapasi. Ei siis missään nimessä saada sinua aivopestyä niin, että "pidät" vanhempiesi seurasta vaikka se saa sinut oikeasti pahoittamaan mielesi.