Yksin synnyttämään vai mies mukaan?

Mä olin sairaalassa 20h ennen pojan syntymää ja tylsää olisi ollut ilman miestä. Kyllä se miehen antama tuki oli tärkeää, varsinkin ns pahoissa tilanteissa (pojan sykkeessä häikkää kesken avautumisvaiheen, mun paniikkikohtaus, mun tajunnanmenetys kahteen kertaan jne). Ikinä en oo nähnyt mieheni itkevän, mutta itki kun poika syntyi. Olisin ollut todella itsekäs jos olisin häneltä kieltänyt mahdollisuuden siihen kokemukseen.

 

Niin ja soittaisin kyllä miehelle heti kun lapsi on syntynyt (jos siis päätyisin synnyttämään yksin), eihän se vauva mihinkään katoa.

Eihän sairaala nyt kenenkään mielestä varmasti mukava paikka ole. Mutta pelkään mieheni kokoajan tuskailevan kuinka kauan kestää ja kuinka ei ole mitään tekemistä jne. Eli uskoisin hänenkin olevan mukavampi odottaa kotona, jossa voi vapaasti tehdä mitä huvittaa eikä ainakaan tarvitse kuunnella minun tuskailua tai katsella edestakaisin kävelemistä.

Jospa kuitenkin kysyisit myös siltä mieheltä mielipidettään, etkä vain itseksesi olettele? Entä jos miehesi haluaakin tulla mukaan synnytykseen?

 

No mutta se selviää, kun keskustelet miehesi kanssa asiasta. Sitten tiedät, ovatko sun uskomuksesi oikeita vai oletatko vain. Mutta sinuna esittäisin sen asian kyllä niin, että hän on sinne tervetullut. Eikä niin, että "ethän sä vaan kuvitellut tulevas synnytykseen mukaan".

 

Ottaisin miehen (tai muun tukihenkilön) mukaan. Kerran olisin tukehtunut synnytyksessä oksennukseeni ellei mies ois ollut paikalla ja viimeks olisin kuollut tylsyyteen kun roikuin salissa 3 päivää ennen kun vauva syntyi (leikattiin).

 

Niin ja soittaisin kyllä miehelle heti kun lapsi on syntynyt (jos siis päätyisin synnyttämään yksin), eihän se vauva mihinkään katoa.

Eihän sairaala nyt kenenkään mielestä varmasti mukava paikka ole. Mutta pelkään mieheni kokoajan tuskailevan kuinka kauan kestää ja kuinka ei ole mitään tekemistä jne. Eli uskoisin hänenkin olevan mukavampi odottaa kotona, jossa voi vapaasti tehdä mitä huvittaa eikä ainakaan tarvitse kuunnella minun tuskailua tai katsella edestakaisin kävelemistä.

Kuulostaa mies kyllä ihan urpolta. Mä ainakin ajattelen, että oli kiva kun mies oli mukana, saatiin olla sekin aika yhdessä. Ajattelin, että mies nimenomaan haluaa olla mun seurassa ja mä sen. Jos mies tollasessa tilanteessa olis osoittautunut köykäiseksi, niin musta olis tuntunut että ihan turha olla edes yhdessä, ihan turha tehdä lapsia, ihan turha mitään.

 

[QUOTE="vieras";27948356]Mä olen ilmeisesti vähemmistössä kun ymmärrän sinua ap. Olen itse sitä tyyppiä, että kestän kivun ja kaikki kurjat jutut paremmin kun on "pakko olla vahva" enkä voi siirtää vastuuta toiselle. Mies ei voi puolestani synnyttää ja voimiani vie kun näen hänen kärsivän kun näkee että minuun sattuu.. Vaikea selittää. Oma mieheni oli synnytyksessä läsnä, tosin välillä passitin kävelemään käytävälle.

Vaikka vauva on teidän yhteinen, sä synnytät - sun päätös.
Ps. Mikä työ on sellainen ettei miehesi saisi järjestettyä vapaata synnytyksen koittaessa? Vai onko vähän tekosyy, toivoo että sattuu työajalle ettei tarvitse lähteä mukaasi..?[/QUOTE]

Juuri tätä mietin, uskon jotenkin pystyväni olemaan paremmin vahva jos olen yksin/ ilman kenenkään tutun seuraa ja saan vain keskittyä itseeni.

Mies tekee keikkatyötä ja ei voi työt tulevat noin viikkoa- päivää aikaisemmin tietoon ja tuskin asiakkaat ymmärtävät jos peruutuksia tulee enkä oikein usko, että sijaistakaan on mahdollista saada.

 

Mitä jos sun mies sairastuu vatsatautiin, kuka ne työt sitten hoitaa? Aika monet esimiehet kyllä suhtautuvat tällaiseen poissaoloon aika myötämielisesti.

 

Kyllä siellä useimmat jonkun tukihenkilön mielellään toivoisivat olevan mukana.

Kun ei ne kätilöt aina siinä ehdi vieressä istua, ja ihan aina ei sairaalassa ole kandeja tai harjoittelijoita tai muita jotka voi komentaa sen yksin synnyttämään tulleen viereen istumaan.

Kokemusta on siis harjoittelijana sekä amanuenssina olemisesta synnärillä, ja kahdesta omasta synnytyksestä sekä kahdesta ystävän synnytyksestä (olin mukana tukihenkilönä näissä).

 

Saan kohta viidennen lapsen ja myös nyt kuten aiemminkin, en halua miestä mukaan sinne koko ajaksi. En tosiaan jaksa ketään ylimääräistä siinä hääräämässä. Viimeksi teimme niin, että annoin miehen olla siellä kunnes loppuvaiheessa hän sai mennä "kahville" ja kätilö kävi sitten hakemassa hänet pesemään vauvansa kun tämä oli syntynyt ja itsekin olin käynyt suihkussa ja sain syödä ja relata.

 

Mun mies on sellainen, että se kärsii synnytyksessä. Hän on huolissaan kaikesta ja pelkää pahinta. En usko ollenkaan siihen, että kaikkien miesten pitäisi olla synnytyksessä mukana, tai että sairaalakammoinen mies olisi keskenkasvuinen eikä oikeasti aikuinen.

Mies on ollut mukana synnytyksissä. Ekan synnytyksen jälkeen mies oli aivan paniikissa kotiin päästyään, koska synnytys oli hänestä pelottava ja hän pelkäsi lapsen puolesta. Toinen synnytys meni sen verran vauhdilla, että siitä mies selvisi helpommin.

 

Siinä synnytyksen aikana keskittyy enemmän itseensä eikä ehdi murehtia, onko miehellä tylsää vai ei. Jos pelkäät miehesi tuskailevan, kun ei ole mitään tekemistä, niin miten luulet tuskailevan kotona, kun ei ole tietoa, miten sairaalassa synnytys etenee. Vai sillä ei ole väliä, koska et ole näkemässä miehen tuskastumista, jota normaalisti pelkäät. Ehkä ensimmäiseksi kannattaisi puhua miehen kanssa, mitä hän ajattelee koko synnytyksestä.

 

Olen aina ollut "itsenäinen" (tottunut hoitamaan kaikki itse), eikä mun tarvinnut esim. pelkojen takia miettiä haluanko lapsen isän tai ketään muuta paikalle vai en. Ex ilmoitti tosin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, ettei aio olla mukana ja parisuhde oli siinä kohtaa muutenkin viturallaan, joten mua ei haitannut pätkääkään hoitaa homma kotiin yksin. Kaunis, kuuma kesäpäivä, sairaala täynnä ja sain olla ihan kaikessa rauhassa itseni ja masuni kanssa ja ootella h-hetkeä. Itse asiassa nautin tilanteesta.

 

Niin siis piti vielä lisätä, että tosiaan kukin tekee oman tilanteensa ja tuntojensa mukaan ja keskustelee sen oman miehensä kanssa asiasta, että mikä järjestely sopii heille.

 

Oli mukana ja hyvä niin. Oli sentään toisistamme seuraa niiden pitkien tuntien aikana. Oli hieronta-apuna jne. Ei ois itekään halunnu jäädä pois.

 

Olisi mukava kuulla enemmän sellaisten kokemuksia, jotka ovat synnyttäneet ilman miestä/ tukihenkilöä.

 

Kolme lasta olen synnyttänyt ja kaikissa ollut mies mukana, en olisi halunnut olla yksin.

Eka synnytys alkoi maanatai aamuyöstä ja mies ilmoitti aamulla töihin että ei tule kun ollaan synnyttämässä. No tiistai aamuna joutui soittamaan uudestaan että vieläkin täällä ollaan, eikä tule töihin. Lapsi syntyi lopulta tiistaina alkuillasta. Kyllä olis ollut tylsää olla puoltoista vuorokautta yksin odottamassa että koska tapahtuu jotain ja mies oli koko ajan mun kanssa. Toki kävi välillä syömässä.

Toisen lapsen synnytys eteni kans hitaasti ja kun menin osastolle niin mies lähti kotiin esikon kanssa. Sit yöllä kun synnytys käynnistyi niin kätilö soitti miehelle että vois tulla paikalle, kolmisen tuntia meni sitten vielä ennenkuin vauva syntyi ja taas oli miehestä seuraa. Ja silloinkin soitti aamulla töihin ettei tule kun just oli vauva syntynyt aamuyöllä.

Kolmas lapsi tulikin sit vauhdikkaasti, sairaalassa ehdittiin olemaan alle puol tuntia ja mies sentään ehti mukaan vaikka välillä vei auton parkkiin. Ja taas se soitti töihin ettei tule kun vauva syntyi aamulla 8 jälkeen. Ja töissä on joka kerta oltu ihan ymmärtäväisiä että lapsen syntymä menee töiden edelle. Vaikka poissaolo aiheuttaakin joitakin järjestelyjä, mut sitli oli aina itsestäänselvyys että synnytykseen tulee, työt voi odottaa.

 

Mies ollut mukana x3.

Hänestä on ollut suuri apu kun en ole itse pystynyt painamaan hälytysnappia. Tai kun en ole päässyt yksin vessaan. Valokuvia on ottanut, itse tosin otin nuorimmasta kuvia vaikka oli vielä napanuorassa kiinni (taysissa oli silloin joku 3min kokeilu, siis että napanuoraa ei heti leikattu) =D

 

Näitä lukiessani en voi kun ihmetellä, että miten ihmeessä naiset sai pukerrettua muksut pihalle silloin muutama kymmenen vuotta sitten, kun isit ei päässy mukaan synnytykseen.
Nyt valitetaan vaan että ilman miestä en olisi pärjännyt, ei se vauva sinne jää vaikka mies ei olisi mukana!

 

Näitä lukiessani en voi kun ihmetellä, että miten ihmeessä naiset sai pukerrettua muksut pihalle silloin muutama kymmenen vuotta sitten, kun isit ei päässy mukaan synnytykseen.
Nyt valitetaan vaan että ilman miestä en olisi pärjännyt, ei se vauva sinne jää vaikka mies ei olisi mukana!

Kyse tuskin on tuosta.
Se on ihmisen elämän mullistava hetki, asia joka tapahtuu aina ainutlaatuisena elämässä, ihan sama kuinka monta lasta on. Elämän kumppanin kans jaetaan elämä, sen ilot ja surut... tämä on se ihminen joka kulkee vierellä tuulee tai tuiskuaa, on paras ystäväsi ja rakastettu, totta kai sen ihmeen haluaa jakaa sen tärkeimmän ihmisen kans, jota ilman koko ihmettä ei olisi.

On varmasti paljon miehiä, jotka kammoksuvat itse tilannetta ja jo pelkästään sitä, että näkee miten toiseen koskee... mutta jos vaimo kaipaa tukea? se on miehen velvollisuus olla turvallinen kallio jos hän ei itse jaksa. Entä jos tilanne on vaimolle elämää suurempi ja kertoo hänen mielestään miehen sitoutumisesta perheeseen? Miehen tulisi tukea puolisoaan heikolla hetkellä.

On varmasti naisia, jotka ehkä haluaisivat kärsiä kipunsa yksin (itse kuulun näihin), mutta omasta mielestäni naisen tulee kysyä miehen mielipidettä. Mitä jos synnytyksessä mukana olo onkin hänen pitkäaikainen haaveensa? Olisi kamala kieltää se häneltä... kyseessä kun ei tosiaan ole mikään normi sairaalareissu.

 

Näitä lukiessani en voi kun ihmetellä, että miten ihmeessä naiset sai pukerrettua muksut pihalle silloin muutama kymmenen vuotta sitten, kun isit ei päässy mukaan synnytykseen.
Nyt valitetaan vaan että ilman miestä en olisi pärjännyt, ei se vauva sinne jää vaikka mies ei olisi mukana!

Mistä teitä koviksia sikiää? Anoppini kun syntyi, isi oli kätilönä, kuten myös kaikissa muissakin vaimonsa kymmenkunnassa synnytyksessä. Tuskinpa maatalousyhteisöissä monikaan on yksinään siellä saunassa päkistellyt. Ja jos naiset ovat jotenkin vähemmän reippaita kuin esiäidit, niin isiin tämä taitaa päteä vielä enemmän.

Nykyisinäkin ihmeen ihanina aikoina aika moni isä on luultavasti pelastanut synnyttäjän hengen olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja paljon sitä useampi on lujittanut naisen uskoa miehensä kelvollisuuteen osoittamalla riittävää pätevyyttä tuolla. Minä ja moni muu on omien kokemustensa perusteella sillä kannalla, että ap:n ei kannata hoitaa vätysmiehestä aiheutuvia ongelmia kieltämällä sen mahdollisuudenkin että hän saattaisi vallan kovastikin tarvita apua jossain kohtaa, jos kaikki ei tule putkesta ihan kuin pitäisi. Avustaja on helpompi tyrkätä kaffeelle jos siltä tuntuu kuin tilata paikalle extempore kun hätä on jo suuri. Toki voi ottaa jonkun muun jos pelkää ärsyyntyvänsä kelvottomaan ukkeliin.

 

Ite en ois välttis tarvinnu miehen tukea synnytyksessä. Ainoa missä miehestä oli apua kun avautumista odoteltiin keskellä yötä ni oli mukava et oli juttelu kaveri. Mä en ees muista et mies ois ollu paikalla kun itse tositoimet alkoi, kyllä sitä niin keskittyi synnyttämään ja mitä kätilöt sanoo, ois ollu ihan sama vaik ukko ois ollu kotona. Eli ihan kiva et mies oli mukana mut ei mitenkään itselle pakollinen homma. Ja sitä paitsi oma ukko ei ainakaan huudellu sängynpäädystä mitään "anna mennä" "ponnista" "hyvin menee" kommentteja...

 

Omassa synnytyksessä mies oli oodella tarpeen, kun kivut olivat sietämättömät patistin hieromaan ja olemaan siinä koko ajan, en päästänyt edes vessaan. Kätilö ei ole koko ajan huoneessa avautumisvaiheessa, siksi jos pelottaa on hyvä että joku siellä on. Minulla meni kivut lopulta niin koviksi että en lopulta pystynyt enää puhumaan, korahtelin jotain. Siinä kohtaa jos on tumpelo kätilö (niitäkin on) olo menee tosi yksinäiseksi ja pelokkaasti. Se sairaala jossa synnytin ei ole todellakaan mikää luonnolista synnytysta arvostava. Kätilöt keskittyi seuraamaan laitteita ja piuhoja eikä heitä oikeastaan kiinnostanu mikään muu. Hyvin pian jo 3 sentin jälkeen olin sängyn vanki puudutusten ja tippojen takia ihan loppuun saakka! Älkää suostuko siihen! koittakaa kävellä noin 6 senttiin saakka jos suinkin pystyy! Sitä paitti pepitidiini, epiduraali ja muut lääkkeelliset kivunlievitykset hidastaa synnytyksen luonnollista kulkua ja tappaa ne hyvät hormonit mitä oikeasti synnyttäjä tarvii! Siksi on tärkeää kärvistellä ihan miten vain ja kokeilla kaikki muut mahdollisuudet helpottaa kipua ja laittaa kätilö töihin eli hänen tulisi kannustaa ja helpottaa jännitystä!

 

Voi kauhea, jos mun mies valittais synnytyksessä tylsyyttään niin varmaan löisin turpaan ja potkisin pihalle synnäriltä