Yksin synnyttämään vai mies mukaan?

Mies ei ole ollut mukana, enkä halunnut häntä mukaan kun esikoista olin synnyttämässä.Myöhemmissä reissuissa olisi saanut tulla mukaan, mutta se ei lastenhoidon myötä ollut mahdollista.
Ihan hyvin pärjäsin ilman miestäkin synnyttämässä.Olen sellainen että kun olen oikein kipeä, niin haluan olla ihan rauhassa...ikään kuin käpertyä omaan hiljaiseen maailmaani.Ei toisen läsnäolosta tuolloin ole mitään apua/hyötyä.
Sopikaa yhdessä miten toimitte.

 

Ehkä senkin takia mietityttää kun mieheni on aina sairaalassa ollessaan kuin pikkulapsi, jolle saa viedä ja keksiä kaikki viihdykkeet, että sen saa edes jotenkin pysymään osastolla edes niin kauan kun on ihan välttämätöntä. On siis aivan erilainen kuin kotioloissa. Lähinnä siis mietin jos joudun kokoajan miettimään mieheni viihtymistä voinkyllä tuskastua kokonaan häneen kun omassakin olossa on takuulla kestämistä.

Sano sille että sn pitää kasvaa isoksi kun teille on lapsikin tulossa.

 

3 synnytystä ja ehdottomasti mies mukaan. Minulle ainakin ollut henkisesti tärkeää miehen läsnäolo. On juteltu, tsempannut, auttanut ja seurana.

 

Ehkä senkin takia mietityttää kun mieheni on aina sairaalassa ollessaan kuin pikkulapsi, jolle saa viedä ja keksiä kaikki viihdykkeet, että sen saa edes jotenkin pysymään osastolla edes niin kauan kun on ihan välttämätöntä. On siis aivan erilainen kuin kotioloissa. Lähinnä siis mietin jos joudun kokoajan miettimään mieheni viihtymistä voinkyllä tuskastua kokonaan häneen kun omassakin olossa on takuulla kestämistä.

Noina aikaisempina kertoina mies ei taida olla ollut vapaaehtoisesti sairaalassa?
Synnyttäminen on täysin eriasia, vaikka se samassa paikassa tapahtuukin näiden ikävimpien asioiden kanssa.

 

Mitä se sun mies on asiasta mieltä? Teidän varmaan kannattaisi keskustella aiheesta?

Itse en helpolla ymmärtäisi ketään, joka haluaisi jättää oman lapsen syntymän kokematta. Mutta kaipa sellaistakin on...

 

Peyote: siis yhdessä ollaan asuttu 9 vuotta ja seurusteltu 10 vuotta, jos sillä on jotain merkitystä.

 

Ehkä senkin takia mietityttää kun mieheni on aina sairaalassa ollessaan kuin pikkulapsi, jolle saa viedä ja keksiä kaikki viihdykkeet, että sen saa edes jotenkin pysymään osastolla edes niin kauan kun on ihan välttämätöntä. On siis aivan erilainen kuin kotioloissa. Lähinnä siis mietin jos joudun kokoajan miettimään mieheni viihtymistä voinkyllä tuskastua kokonaan häneen kun omassakin olossa on takuulla kestämistä.

Voi hyvä ihme!! Onko tässä nyt taustalla jotain muutakin? Alkaako mies kiukutella jos hommat venyvät, pelkäätkö ettei kestä sun kipua kiukuttelematta vai mikä on?? Ihan tulee sellainen fiilis että et uskalla ottaa miestä sinne ettei "jotain käy"...

 

Ehkä senkin takia mietityttää kun mieheni on aina sairaalassa ollessaan kuin pikkulapsi, jolle saa viedä ja keksiä kaikki viihdykkeet, että sen saa edes jotenkin pysymään osastolla edes niin kauan kun on ihan välttämätöntä. On siis aivan erilainen kuin kotioloissa. Lähinnä siis mietin jos joudun kokoajan miettimään mieheni viihtymistä voinkyllä tuskastua kokonaan häneen kun omassakin olossa on takuulla kestämistä.

Se on ihan erilainen tilanne se synnyttäminen kuin muu sairaalassa olo.

Kysyin äsken omalta mieheltäni, että mitä hän olisi sanonut jos olisin kieltänyt häneltä synnytykseen mukaan tulemisen. Miehen kulmakarvat nousi ylös ja hän näytti hämmentyvän jo pelkästä kysymyksestä. Hän sanoi, että olisi ollut ihmeissään mutta kyllä kunnioittanut päätöstäni. Mutta olisi kyllä ollut pettynyt ja loukkaantunut ettei olisi päässyt mukaan.

 

Mua itseäni myös pelotti se synnytys ja kaikki ne toimenpiteet. Epiduuralia kun laitettiin niin kyllä se vaan helpotti puristaa toisen kättä kun ei muuten saanut liikkua. Ois myös ollut kamalaa siellä huoneessa yksin olla ja miettiä niitä tuntemuksia. Mies myös katsoi monitorista milloin kannatti aloittaa ilokaasun otto jne

 

Noina aikaisempina kertoina mies ei taida olla ollut vapaaehtoisesti sairaalassa?
Synnyttäminen on täysin eriasia, vaikka se samassa paikassa tapahtuukin näiden ikävimpien asioiden kanssa.

Ei munkaan mies sairaalassa viihdy, jo pelkästään se että tulee mua töihin vastaan aiheuttaa sille "sairaalakammoa". Mutta synnytys on siinä mielessä eri asia, että ensinnäkin siellä ollaan iloisen tapahtuman vuoksi, ei katsomassa kuolevaa sukulaista. Toisekseen silloin ei mennä sinne siksi, että "pakko kai sitäkin on mennä katsomaan, ettei tule sitte myöhemmin sanomista", vaan siksi, että oma lapsi on syntymässä. Musta niissä on vissi ero.

 

Peyote: siis yhdessä ollaan asuttu 9 vuotta ja seurusteltu 10 vuotta, jos sillä on jotain merkitystä.

ahaa, okei. Kuulostaa jotenkin että et oikein kuitenkaan luottaisi siihen? Jos sä oikeesti koet että miehesi ois siellä vaan vaivaksi, niin ei sun oo pakko ottaa sitä sinne. Yleensähän miehen läsnäolon kuuluis auttaa ja lohduttaa.

Ehkä sun kandee puhua sille tosta että aikooko se olla ihan lapsellinen siellä?

 

Mun miehestä on synnytyksissä ollut vain haittaa: marisee, kun on tylsää ja väsyttää yms. Ekassa synnytyksessä raivosi, kun valvoessani hiljaa olohuoneessa, valoa kajasti oven alta makuuhuoneeseen ja se haittasi miehen arvokasta unta. Oikein ovet paukkuen ja huutaen piti sen marttyyrin paeta työhuoneeseen. Paska vaimo kehtasi lukea synnytyksen aikana. Kun sitten aamutuimaan ilmoitin, että nyt pitäisi lähteä, mies piti huolta tärkeimmästä eli söi aamiaisen pitkän kaavan mukaan.

Toisessa synnytyksessä riemuitsi, kun kalvojen puhkaisemisen jälkeen avauduin viidestä kymmeneen senttiin kymmenessä järkyttävän tuskallisessa minuutissa. Kun oli joutunut jo yli tunnin sairaalassa olemaan ja oli niiiiiin tylsää.

 

Mä en olis suostunut menemään yksin, mä olen vähän sellainen akka että oisin heittänyt miehen pihalle jos olis mut yksin synnyttämään lähettänyt. Ihan niinkuin se olisi vain mun juttuni ja ongelmani. Yhdessä se muksu on alulle pistetty ja yhdessä se sit ulos väännetäänkin! Onneksi mies ei ole sellainen, tuli tietty mukaan, olisi lähtenyt vaikka kesken työvuoron, ennen synnytystä oli tehnyt pitkän työvuoron ja valvoi sit vielä aamu neljään, lähti kotiin sit kun menin vauvan kanssa osastolle.

Enkä todellakaan viihdyttänyt miestä... kuljin huoneessa edes takaisin, puuskutin, höpötin, imppasin ilokaasua, vaikeroin ja lopussa itkin ja huusin. Mies siinä tais lähinnä katsoa töllöä ja hieros mun selkää, sit kun ponnistusvaihe alkoi niin piti kädestä ja tsemppas. Kyllä se oli mukavaa että mies siellä oli, kun ei se kätilökään siellä huoneessa ehdi olemaan paljoakaan avautumisvaiheessa. Me oltiin sairaalassa vain 5 tuntia ennen synnytystä, mutta kurja sekin olis ollut yksin olla.

 

Mun miehestä on synnytyksissä ollut vain haittaa: marisee, kun on tylsää ja väsyttää yms. Ekassa synnytyksessä raivosi, kun valvoessani hiljaa olohuoneessa, valoa kajasti oven alta makuuhuoneeseen ja se haittasi miehen arvokasta unta. Oikein ovet paukkuen ja huutaen piti sen marttyyrin paeta työhuoneeseen. Paska vaimo kehtasi lukea synnytyksen aikana. Kun sitten aamutuimaan ilmoitin, että nyt pitäisi lähteä, mies piti huolta tärkeimmästä eli söi aamiaisen pitkän kaavan mukaan.

Toisessa synnytyksessä riemuitsi, kun kalvojen puhkaisemisen jälkeen avauduin viidestä kymmeneen senttiin kymmenessä järkyttävän tuskallisessa minuutissa. Kun oli joutunut jo yli tunnin sairaalassa olemaan ja oli niiiiiin tylsää.

Jep, juuri tätä hain ap:n tapauksessa. Senkä takia ei halua miestä mukaan.

Olen pahoillani miehesi mulkkuudesta. :hug:

 

Mun miehestä on synnytyksissä ollut vain haittaa: marisee, kun on tylsää ja väsyttää yms. Ekassa synnytyksessä raivosi, kun valvoessani hiljaa olohuoneessa, valoa kajasti oven alta makuuhuoneeseen ja se haittasi miehen arvokasta unta. Oikein ovet paukkuen ja huutaen piti sen marttyyrin paeta työhuoneeseen. Paska vaimo kehtasi lukea synnytyksen aikana. Kun sitten aamutuimaan ilmoitin, että nyt pitäisi lähteä, mies piti huolta tärkeimmästä eli söi aamiaisen pitkän kaavan mukaan.

Toisessa synnytyksessä riemuitsi, kun kalvojen puhkaisemisen jälkeen avauduin viidestä kymmeneen senttiin kymmenessä järkyttävän tuskallisessa minuutissa. Kun oli joutunut jo yli tunnin sairaalassa olemaan ja oli niiiiiin tylsää.

Hienon miehen kanssa olet lapsia tehnyt. Kahdesti :|

 

Ehdottomasti mies mukaan. Se pitää sielä sun puolia jos et itse voi,pysty, kykene, pitää sulle seuraa, auttaa tarvittaessa ja sielä on hyvä olla joku jolle voi avoimesti purkaa sitä huonoa oloaan ja kipujaan. ja mun mielestä se on miehellekin ainutlaatuinen kokemus kun oma lapsi syntyy ja hänellä on oikeus ja velvollisuus olla mukana.
Teet kuitenkin miehellesi selväksi että hän on sielä sun tukena eikä toisinpäin ja et todellakaan ala sielä miestä viihdyttämään!

 

Mun miehestä on synnytyksissä ollut vain haittaa: marisee, kun on tylsää ja väsyttää yms. Ekassa synnytyksessä raivosi, kun valvoessani hiljaa olohuoneessa, valoa kajasti oven alta makuuhuoneeseen ja se haittasi miehen arvokasta unta. Oikein ovet paukkuen ja huutaen piti sen marttyyrin paeta työhuoneeseen. Paska vaimo kehtasi lukea synnytyksen aikana. Kun sitten aamutuimaan ilmoitin, että nyt pitäisi lähteä, mies piti huolta tärkeimmästä eli söi aamiaisen pitkän kaavan mukaan.

Toisessa synnytyksessä riemuitsi, kun kalvojen puhkaisemisen jälkeen avauduin viidestä kymmeneen senttiin kymmenessä järkyttävän tuskallisessa minuutissa. Kun oli joutunut jo yli tunnin sairaalassa olemaan ja oli niiiiiin tylsää.

Ihana mies sulla :heart:

 

3 synnytystä takana ja yhdestäkään niistä en olisi selvinnyt ilman miestäni! Kun pahimmat tuskat oli päällä, mieheni painoi selästä ja mikään ei korvaa sitä! toki joku spinaali tai epiduraali voisivat olla korvaavat avut Ensimmäinen synnytys voi olla yli 20h,niin on aika tylsää olla yksin se aika! toki käyhän se kätilö välillä salissa,mutta eipä ne koko aikaa jouda vieressä olemaan!Mies siis mukaan ja sitä ennen pidät sille saarnan miten siellä käyttäydytään lapsi menossa hakemaan lasta???

 

Ja me ollaan oltu yhdessä parikymmentä vuotta, joten ap vuodet ei tukea takaa. Mun kaverit oli sitä mieltä, että miehiä nyt vaan jännittää synnytykset ja sen takia ne saattaa niiden aikana olla mulkkuja. Jotenkin musta tuntuu, ettei mies synnytyksissä välitä musta yhtään, vaan keskittyy omaan vauvan odotukseensa.

On se kyllä aika huono mies muutenkin. Eipä taida suhde enää kauaa kestää.

 

Mitä on turha valittaminen synnyttäessä? Onko muka jotenkin parempi synnyttäjä jos ei valita?

 

Mä olen ilmeisesti vähemmistössä kun ymmärrän sinua ap. Olen itse sitä tyyppiä, että kestän kivun ja kaikki kurjat jutut paremmin kun on "pakko olla vahva" enkä voi siirtää vastuuta toiselle. Mies ei voi puolestani synnyttää ja voimiani vie kun näen hänen kärsivän kun näkee että minuun sattuu.. Vaikea selittää. Oma mieheni oli synnytyksessä läsnä, tosin välillä passitin kävelemään käytävälle.

Vaikka vauva on teidän yhteinen, sä synnytät - sun päätös.
Ps. Mikä työ on sellainen ettei miehesi saisi järjestettyä vapaata synnytyksen koittaessa? Vai onko vähän tekosyy, toivoo että sattuu työajalle ettei tarvitse lähteä mukaasi..?

 

Mä synnytin yksin, ja kyllä ne kätilöt ihan hyvin ehti mua hoivailemaan. Tykkäsin siitä, että sain keskittyä kipuun ja olemiseen rauhassa. Toinen syntyy kesäkuussa, eikä mies ole vielä päättänyt, että haluaako mukaan vai jääkö esikoisen kanssa kotiin.
Mukaan en tuota huolisi, jos olisi pienikin epäilys siitä, että se marisee ja valittaa.

 

Meillä on neljä lasta ja jokaisen synnytyksessä on mies ollut mukana, on ollut meille molemmille tärkeää että hänkin on päässyt mukaan.

 

minä olen synnyttänyt 2 lasta kolmesta yksin ja se yksin synnyttäminen on minulle mukavampaa. Mä kestän tuollaiset epämukavat tilanteet mieluiten yksin. Kätilötkin ovat olleet mielissään poikkeuksesta =D No seuraavaan synnytykseen tulee mies mukaan, koska välttämättä haluaa.

 

Niin ja soittaisin kyllä miehelle heti kun lapsi on syntynyt (jos siis päätyisin synnyttämään yksin), eihän se vauva mihinkään katoa.

Eihän sairaala nyt kenenkään mielestä varmasti mukava paikka ole. Mutta pelkään mieheni kokoajan tuskailevan kuinka kauan kestää ja kuinka ei ole mitään tekemistä jne. Eli uskoisin hänenkin olevan mukavampi odottaa kotona, jossa voi vapaasti tehdä mitä huvittaa eikä ainakaan tarvitse kuunnella minun tuskailua tai katsella edestakaisin kävelemistä.