[QUOTE="jep";27873742]Ihanaa kun puhutaan aidoista ja aidanseipäistä

. Tässähän kulkee nyt rinnakkain kaksi asiaa:
1. Kotiäidin elämän rankkuus. Porukka täällä kilpaa vinkuu, kuinka ei ole ikinä sekuntiakaan omaa aikaa, koska jos lapset hetken nukkuvat tai leikkivät keskenään, pitää sännätä silittämään kaikkien perheenjäsenten sukkia värijärjestyksessä. Nyt hei oikeesti! Ymmärrän täysin, että joskus elämässä on raskaita jaksoja, joille ei voi mitään, esim. koliikkivauvan ja taaperon tarpeiden yhdistäminen tai lasten sairaudet. Mutta jos puhutaan ihan tavallisesta tilanteesta, kannattaa mennä itseensä ja miettiä vaatimustasoaan. Eivät ne lapset varhaislapsuudestaan muista, oliko aina silitetty paita päällä tai oliko sohvan alla pölyä. He muistavat, siivosiko äiti kaiket päivät pinna kireällä, oliko väsynyt ja tuskastunut, vai oliko hänellä aikaa istahtaa lukemaan lapsille, heittäytyä hetkeksi yhdessä rakentamaan lumiukkoa tai pötkötellä aamulla vierekkäin sängyllä. Samoin he omaksuvat mallin siitä, kuuluuko äidin olla niska limassa raatava marttyyri, joka ei ehdi lounastakaan haukata, vai onko hänellä omanarvontuntoa sanoa (ja tämä ei toki koske ihan vauvojen tai pikkutaaperoiden äitejä), että nyt minulla on kahvi-/tee-/tietokonehetki, ja nyt saa häiritä vain jos on hätä. Kuka niitä silitettyjä vaatteita ja nuoltuja nurkkia vaatii, te itsekö? Hyvä nyrkkisääntö on miettiä, onko tämä asia minulle oikeasti niin tärkeä, että luovun vapaahetkestäni tämän takia, vai otanko tämän vähän niin kuin itseni hoitamisen kannalta (jos vaikka ne silitetyt sukat lisäävät omaa hyvinvointia). Yleensä äidit perustelevat kotiin jäämistään sillä, että saisivat olla lastensa kanssa, eivät sillä, että saisivat pitää kodin tiptopkunnossa. Kannattaa siis harjoittaa tervettä itsekritiikkiä ja siivota omaa prioriteettilistaansa aivan kuten siivoaa vaatekaappiaankin!
2. Kokonaan tästä irrallinen asia on, että jokainen, arjen rankkuuteen katsomatta, tarvitsee joskus hetken ihan omaa aikaa, sitä, ettei ole jatkuvasti saatavilla ja käytettävissä. Rakkaimmistakin on tärkeää olla joskus hetki erossa ja tuulettaa ajatuksiaan. Oikeasti, mitä liikkuu miehen päässä, jos hän suuttuu siitä, että vaimo haluaa kerran viikossa harrastaa? Olisi kiitollinen, että on niin fiksu vaimo, että älyää huoltaa omaa päätään

.
Itse olen töissä matkoineen pitkän päivän, lapset ovat muutaman tunnin hoidossa, mutta mies huolehtii heistä aamut ja iltapäivät. Töistä kotiuduttuani herranjestas HALUAN olla lasteni kanssa. Olen ollut heistä erossa pitkän päivän (tai käytännössä edellisestä illasta asti), minulla on ikävä heitä, ja minulle on äärimmäisen tärkeää viettää aikaa heidän kanssaan. Enemmän kuin mielelläni otan heidät huomaani kotiuduttuani. Usein lähdemme ulkoilemaan, jos on huono ilma tai pakollisia kotihommia, olemme sisällä ja teemme yhdessä niitä. Joskus saatan olla tosi väsynyt, silloin luovun suosiolla pukemis- ja siivoamispaineista, ja saatan vain pötköttää olohuoneen lattialla, jutella, lukea lapsille, juoda litroittain heidän tarjoamiaan leikkikahveja, -maitoja ja -mehuja jne. Jos mies haluaa silloin harrastaa tai muuten tehdä omia juttujaan, siitä vaan.
Ehkä on kohtuutonta vaatia työstä palaavaa tarttumaan heti vessaharjaan tai imuriin, jos on itse ollut kotona, mutta ei kai omien lasten kanssa oleminen ole mitään orjatyötä, josta pitää vetää marttyyrikilarit? Jos nämä isät mielivät olla lapsilleen auktoriteetteja ja kiinnostavia henkilöitä myöhemmin, ei sitä saavuta kuin viettämällä aikaa heidän kanssaan. Ei, vaikka kuinka juhlapuheissa ylistäisi perheensä olevan tärkeä ja postaisi Facebookiin söpöjä kuvia rakkaista lapsistaan. Aikaa ja läsnäoloa siihen tarvitaan, ja mielestäni ihminen, joka luopuu lastensa varhaisista vuosista voidakseen vain tehdä omia juttujaan, on yksinkertaisesti keskenkasvuinen. Työssäkäynti on yksi juttu, ja toki työssäkäyväkin joskus kaipaa vapaailtoja, mutta jos kotivanhempi haluaa kerran tai pari viikossa illan itselleen, ei sen pitäisi olla liikaa vaadittu.[/QUOTE]
amen!!!