Kohta on vuosi kulunut äidin kuolemasta ja minulla on ihan hirveä ikävä äitiä... outoja ja erilaisia tunteita.

[tytär]

Äitini kuoli syöpään melkein vuosi sitten. Tällöin uutinen kuolemasta oli jotenkin "neutraali". Ymmärsin äidin kuolleen, mutta se ei tuntunut pahalta vaikka tuntuikin tosi pahalta. En edes osaa selittää. Hoidin kaikki asiat kuntoon, järjestin hautajaiset ja perunkirjoitukset... elin tavallista elämää lasten ja miehen kanssa. Kävin alkuun äidin haudalla päivittäin, nyttemmin kerran tai kaksi viikkoon.

Alussa olo oli tosiaan "kevyt" jos niin voi sanoa. Joten epätodellisen kevyesti ne kuukaudet vaan menivät. Itkin toki ja surin äitiä mutta ajan kuluessa oloni pahentui, muuttui ja aina vaan käsittelen asiaa hiljaa sisälläni. En halua oikein puhua kellekään, suren yksin... ja vaikka olenkin yrittänyt puhua psykiatsiselle sairaanhoitajalle niin tuntuu ettei hän ymmärrä. Olo on nyt tosi raskas, kauhea ikävä ja kaipuu äitiä kohtaan. Entistä enemmän suren, itken ja kaipaan. Lähes jokainen asia itkettää. Herkkä kappale radiossa, surulliset uutiset ja melken mikä tahansa asia kykenee tuomaan äidin mieleeni. Pienikin asia riittää siihen, että alan ajatella äitiäni ja tulen surulliseksi. Välillä tuntuu, etten pääse surusta yli. Toisinaan taas elän aivan normaalia elämää lasten ja miehen kanssa. Sitten se taas iskee päälle.

Koen, että olen tehnyt jotain väärää vaikka en kai kuitenkaan ole. Syyllisyyttä, katumusta ja surua siitä miksei äiti saanut elää ja kuoli vain vähän yli viisikymppisenä. Äidin elämä oli yhtä sairastamista ja muutenkin ei-niin-onnellinen vaikka elikin aika normaalia elämää. Mitä se normaali sitten onkaan. Olen miettinyt, miksi äidin piti kuolla. Olen miettinyt, miksi äiti ei saanut kokea tätä ja tätä asiaa. Olen miettinyt vaikka mitä.

Miten ihmeessä pääsen tästä yli? Vai auttaako siihen vaan asioiden läpikäyminen, sureminen ja aika?

 

[Ultramariini]

Asioiden sureminen, kaikenlaisten tunteiden läpikäyminen ja aika, ovat juuri niitä asioita, jotka auttavat. :hug:
Oman isäni kuoltua olin myös pitkään ns. näennäisesti tyyni, enkä edes tuntenut kovin suurta surua. Hänkin kuoli syöpään, ja kuolema oli oikeastaan vapautus, en voi sanoa, että toivoin sitä. Mutta silti se oli vapautus kahden sairauden kaheleista.

Tein sitä surutyötä paljon isän eläessä, isän sairaudet ahdistivat ja surin ja murehdin niitä. Kun kuolema saapui, olin jotenkin tyyni. Mutta vähän ajan päästä, alkoi suru ja ikävä hiipiä. Yön hiljaisina tunteina itkin hiljaa sisäänpäin isän ikävää. Kävin läpi muistoja, ensin hyviä, sitten myöhemmin niitä huonompiakin.

Surin, kaipasin, olin vihainen siitä, että isä joutui niin paljon kärsimään.

Aika oli se, joka lievensi surua, vei kipeimmältä kaipaukselta kärjen. Ja katkerimmilta kysymyksitäkin.

Sitä aikaa täytyy antaa, aikaa käsitellä asioita, aikaa surra.

Sillä aika, kuitenkin on juuri se, joka parantaa.

Varmasti sinuakin :hug: voimia. Paljon voimia sinulle.

 

["vieras"]

Aika, asioiden läpikäyminen, sureminen... siinäpä ne jotka jo itsekin mainitsit. Voimia :hug:

 

["Joku vaan"]

Tiedän tuon ikävän. En ole vielä hyväksynyt kuolemaansa, en ole osallistunut mihinkään, mikä ei toisi häntä takaisin. En ole itkenyt kyyneltäkään, koska odotan hänen soittavan ovikelloa. En todellakaan tajua... Niin läheinen ihminen tuhkataan näinä päivinä.
Kun äitini kuoli, surin häntä joka ikinen päivä. Kaipasin puhelinsoittojaan, ruokaohjeitaan, perheen kuulumisia. Kului tasan vuosi, tuota hirveää surua. Opin taas rukoilemaan, kun äitini kamppaili sairaalassa. Sain rauhan sielulleni. Pääsin yli äitini kuolemasta. Nyt aion, taas, ristiä käteni ja pyytää apua.

 

["vieras"]

Vasta vuosi... se on tosi lyhyt aika surra.. sitten kun on 5-10 vuotta kulunut niin varmaan alkaa helpottaa jos koskaan. Äiti on läheinen ihminen.

 

["vieras"]

Äitini kuoli 10 vuotta sitten ja viimeksi tänään kovasti häntä ajattelin ja ikävöin. Aika auttaa, ei tarvi ihan joka hetki miettiä asiaa, tulee vielä sinullekin aamu kun se ahdistava olo ei olekaan heti kun muistaa missä mennään.

 

[tytär]

Kiitokset ihanista vastauksista kaikille! Täällä itken lukiessani tekstejänne. En vaan voi mitään, kyynelet tulevat niin herkästi.

 

[tiedän]

Tiedän tunteen. Äitini kuolemasta tulee huomenna 2vuotta kuluneeksi ja ikävä on edelleen kova. Vaikka ennen kuolemaansa hänen elämänsä oli jo usean vuoden puoliteholla elämistä ja kuolema lopulta helpotus niin kaipaan sitä äitiä joka ei vielä ollut sairas. Itkettää vaikka joku ruoka mitä äitini usein teki. Lapset puhuvat kirkkaan tähden nähdessään että se on mummo. Tekee niin kipeää... Mutta uskon että suru kyllä helpottaa. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa ja minä kuulun heihin.

 

[fruity]

Mun äidin kuolemasta on jo muutamia vuosia, ja ikävä jatkuu...
Joinain päivinä ikävä tuntuu herkemmin, tulee muistoja mieleen ja kyyneleet.

Äidin ikävä ei varmaan koskaan katoa, ja olen ajatellut ettei sen tarvitsekaan

 

[tytär]

Tiedän tunteen. Äitini kuolemasta tulee huomenna 2vuotta kuluneeksi ja ikävä on edelleen kova. Vaikka ennen kuolemaansa hänen elämänsä oli jo usean vuoden puoliteholla elämistä ja kuolema lopulta helpotus niin kaipaan sitä äitiä joka ei vielä ollut sairas. Itkettää vaikka joku ruoka mitä äitini usein teki. Lapset puhuvat kirkkaan tähden nähdessään että se on mummo. Tekee niin kipeää... Mutta uskon että suru kyllä helpottaa. Toiset tarvitsevat enemmän aikaa ja minä kuulun heihin.

Minun äitini sairasti syöpää jo toista kertaa ja tällä kertaa se oli levinnyt useaan paikkaan eikä parantumista enää voinut tapahtua. Odotimme vain kuolemaa ja kun osasimme siihen valmistautua, itse kuolema ei tuntunut alkuun niin pahalta, vaan oli oikeastaan helpotus ettei äidin enää tarvinnut "kitua" sairaalassa. Silti kaipaan myös sitä sairasta äitiä, en tietenkään kaipaa äidin huonoa vointia vaan itse äitiä. Eniten kuitenkin kaipaan sitä tervettä äitiä, sitä äitiä jonka kanssa pystyi tekemään kaikenlaista. Minuakin itkettää kaikki mikä tuo muistot äidistä mieleen... samat ruuat, musiikki, paikat jossa kävimme, jopa sama nimi kuin äidillä jossain lehdessä tai missä vaan... ihan mikä tahansa. Yksi päivä lapseni kysyi että miksi mummon piti kuolla ja sanoi että hänellä on kova ikävä mummoa. Yhdessä itkimme kauan. Ja tuntuu ettei mikään helpota, mutta kai se ajan kanssa... ehkä.

Eniten minua harmittaa se, etten koskaan tullut äidin kanssa puhuneeksi monesta asiasta josta olisi pitänyt puhua. Emme koskaan puhuneet lähestyvästä kuolemasta. Olimme vain hiljaa, osaksi siitä syystä ettei äiti ollut halukas puhumaan ja lisäksi hän oli ajoittain "jossain muualla" kuin tässä maailmassa.

 

["Vieras"]

Sanoisin että "anna mennä", itke, sure, huuda ja ikävöi - älä pidättele. Tietysti jos voisit jollekin läheiselle puhua.. Kaipuun sanottaminen ja tunteiden läpikäyminen ääneen toiselle päästää ehkä hieman sitä tuskaa sisältäsi.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa että sinulla on "lupa" tuntea noin, vaikka aikaa kuluisikin. Toivon kaikkea hyvää sinulle <3

 

[leijona76]

[QUOTE="Vieras";27867148]Sanoisin että "anna mennä", itke, sure, huuda ja ikävöi - älä pidättele. Tietysti jos voisit jollekin läheiselle puhua.. Kaipuun sanottaminen ja tunteiden läpikäyminen ääneen toiselle päästää ehkä hieman sitä tuskaa sisältäsi.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa että sinulla on "lupa" tuntea noin, vaikka aikaa kuluisikin. Toivon kaikkea hyvää sinulle <3[/QUOTE]

Samaa mieltä tuosta että päästää ulos vaan kaikki ikävä ja kaipaus jne. Sisälle patoaminen ei monestikaan ole se hyvä keino. Reilusti käsitteleminen usein auttaa.
Oletko ap aatellu jotain sururyhmää?

 

[Minni-hiiri harmaana]

Isä kuoli viisi vuotta sitten ja vieläkin suren - ja varmasti ikäni. Suru vaan ehkä jossain vaiheessa hälvenee, mutta ikävä jää.

 

[Ken guru]

Olen kuullut (mm. oman äitini suusta), että oman äidin kuolemasta ei oikein pääsekään koskaan yli. Tulee oikeasti orpo olo, vaikka olisikin jo itsekin hyvällä iällä kun oma äiti kuolee.

Voimia kaikille teille äitinne menettäneille :hug:!

 

[tytär]

Samaa mieltä tuosta että päästää ulos vaan kaikki ikävä ja kaipaus jne. Sisälle patoaminen ei monestikaan ole se hyvä keino. Reilusti käsitteleminen usein auttaa.
Oletko ap aatellu jotain sururyhmää?

Kävin seurakunnan sururyhmässä pari kertaa mutta se ei tuntunut sopivalta minulle. Kaikki muut osallsitujat olivat iältään 60+ ja heillä suru oli erilaista ja diakoni sekä pappi ei tuntuneet ymmärtävän minua ja suruani... ja muita sururyhmiä täällä ei järjestetä.

 

[tytär]

Olen kuullut (mm. oman äitini suusta), että oman äidin kuolemasta ei oikein pääsekään koskaan yli. Tulee oikeasti orpo olo, vaikka olisikin jo itsekin hyvällä iällä kun oma äiti kuolee.

Voimia kaikille teille äitinne menettäneille :hug:!

Niin, minäkin olen jo kolmekymppinen ja elän omaa elämääni oman perheeni kanssa mutta silti äidin kuolema pysäytti minut ja tuntuu, ettei tästä selviä. Elämää voi kyllä jatkaa, mutta jotain (joku) puuttuu minusta. En ole enää sama ihminen kuin ennen äitini kuolemaa.

 

[tytär]

Koen olevan todella surullinen. Välillä piilotan sen sisälleni ja sitten se taas pääsee valloilleen, se suru. Mieheni ei ymmärrä, sisarukseni ymmärtävät ja isänikin jotenkin... lapsilleni en halua surua näyttää, mutta jos he näyttävät surevansa niin toki minäkin näytän.

Jos itken, niin tuntuu ettei itkusta tule loppua. Sitten se vaan täytyy katkaista ja alkaa ajatella jotain muuta asiaa, väkisin. On harvoin sellaisia hetkiä, että voin yksin ja ajan kanssa surra ja itkeä. En halua/voi itkeä, jos perheeni on läsnä, kun tuntuu ettei mies tosiaan ymmärrä vaan ajattelee/sanoo, että eiköhän se olis jo aika mennä eteenpäin.

 

[leijona76]

Koen olevan todella surullinen. Välillä piilotan sen sisälleni ja sitten se taas pääsee valloilleen, se suru. Mieheni ei ymmärrä, sisarukseni ymmärtävät ja isänikin jotenkin... lapsilleni en halua surua näyttää, mutta jos he näyttävät surevansa niin toki minäkin näytän.

Jos itken, niin tuntuu ettei itkusta tule loppua. Sitten se vaan täytyy katkaista ja alkaa ajatella jotain muuta asiaa, väkisin. On harvoin sellaisia hetkiä, että voin yksin ja ajan kanssa surra ja itkeä. En halua/voi itkeä, jos perheeni on läsnä, kun tuntuu ettei mies tosiaan ymmärrä vaan ajattelee/sanoo, että eiköhän se olis jo aika mennä eteenpäin.

Mikset voi lapsille näyttää? Aikuisellakin saa ja voi olla ikävää ja surua, ei se lapsi siitä säry. Kertoa toki kannattaa ja kuoleman tullessa on normia että ihminen itkee jne. Itsekään en mitenkää siitä kärsiny kun äiti suri ja itkikin isäänsä.

 

[tytär]

Mikset voi lapsille näyttää? Aikuisellakin saa ja voi olla ikävää ja surua, ei se lapsi siitä säry. Kertoa toki kannattaa ja kuoleman tullessa on normia että ihminen itkee jne. Itsekään en mitenkää siitä kärsiny kun äiti suri ja itkikin isäänsä.

Toki aikuinen saa surra, kysymys ei ole siitä. Lapseni eivät vaan jotenkin ymmärrä miksi suren. Kun sanon, että on ikävä äitiäni, niin eivät ymmärrä tai alkavat kysellä kauheasti, että miksi on ikävä ja miksi mummo kuoli jne. mutta kun heillä itsellään on ikävä niin ymmärtävät asian jotenkin paremmin. Olen kokenut asian niin, etteivät ymmärrä minun suruani. Ja toisaalta en haua rasittaa lapsiani surulla, kun he ovat lapsenmielisesti "päässeet" surun yli paremmin kuin minä eivätkä enää päivittäin sure (tai mistäs minä sen tiedän mitä mielessään ajattelevat).

 

[Isintyttö]

Tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta tämä auttoi itseäni. Järjestin iskäjuhlat muutaman läheisen joukolla. Ihan tietoisesti siis otin yhdeksi päiväksi 8 vuotta sitten sydänkohtaukseen äkillisesti kuolleen isäni olemaan läsnä. Kirjoitin isälle kirjeen (itkin varmaan 4 tuntia ja 6 litraa kyyneleitä) eikä siitä meinannut tulla mitään. Sitten järjesti ne juhlat. Puhuin isälleni leipoessani hänen lempipullia, kun ostin hänen juomaa maitoa (piti aina olla sinistä) ja muutenkin juttelin kuin isä olisi ollut siinä jossain. Valitsin musiikkia mistä isäni piti.

Juhlapäivänä meitä oli sitten minä, mies, lapset ja pari muuta läheistä, myös äitini. Kuuntelimme isäni lempimusiikkia (Rautavaaraa jne), teille yhdessä meneun, jossa oli kaikkia isän lempiruokia, jokainen kertoi ja muisteli isääni omin sanoin, meillä oli paljon kuvia isästä ja jopa yksi lomavideo Intiasta. Meillä oli niin hauska ja lämmin päivä, joka päättyi saunomiseen (isäni rakasti saunomista). Saunan jälkeen katselimme sen lomavideon ja istuimme iltaa. Äiti kertoi tarinoita kuinka he tapasivat ja asioita, joita ei ehkä tiedetty tai muistettu. Välillä aina kohotettiin maljat maidolla isälle (isä tykkäsi juoda maitoa saunan jälkeen lihapiirakan kanssa) ja hihkaistiin "Reiskalle"!

Sen päivän jälkeen ahdistava suru sai uuden muodon. Ikävä isää on olemassa varmaan aina ja niin monet asiat tuovat isän mieleen. Tuo iskäpäivä teki mulle (ja äidille) sen, että isä palasi takaisin elävänä sen sijaan, että muisto olisi kiinni siinä kuolemassa.

Halusin sulle kertoa tämän vaikka monesta voi kuulostaa oudolta.

 

[tytär]

Tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta tämä auttoi itseäni. Järjestin iskäjuhlat muutaman läheisen joukolla. Ihan tietoisesti siis otin yhdeksi päiväksi 8 vuotta sitten sydänkohtaukseen äkillisesti kuolleen isäni olemaan läsnä. Kirjoitin isälle kirjeen (itkin varmaan 4 tuntia ja 6 litraa kyyneleitä) eikä siitä meinannut tulla mitään. Sitten järjesti ne juhlat. Puhuin isälleni leipoessani hänen lempipullia, kun ostin hänen juomaa maitoa (piti aina olla sinistä) ja muutenkin juttelin kuin isä olisi ollut siinä jossain. Valitsin musiikkia mistä isäni piti.

Juhlapäivänä meitä oli sitten minä, mies, lapset ja pari muuta läheistä, myös äitini. Kuuntelimme isäni lempimusiikkia (Rautavaaraa jne), teille yhdessä meneun, jossa oli kaikkia isän lempiruokia, jokainen kertoi ja muisteli isääni omin sanoin, meillä oli paljon kuvia isästä ja jopa yksi lomavideo Intiasta. Meillä oli niin hauska ja lämmin päivä, joka päättyi saunomiseen (isäni rakasti saunomista). Saunan jälkeen katselimme sen lomavideon ja istuimme iltaa. Äiti kertoi tarinoita kuinka he tapasivat ja asioita, joita ei ehkä tiedetty tai muistettu. Välillä aina kohotettiin maljat maidolla isälle (isä tykkäsi juoda maitoa saunan jälkeen lihapiirakan kanssa) ja hihkaistiin "Reiskalle"!

Sen päivän jälkeen ahdistava suru sai uuden muodon. Ikävä isää on olemassa varmaan aina ja niin monet asiat tuovat isän mieleen. Tuo iskäpäivä teki mulle (ja äidille) sen, että isä palasi takaisin elävänä sen sijaan, että muisto olisi kiinni siinä kuolemassa.

Halusin sulle kertoa tämän vaikka monesta voi kuulostaa oudolta.

Kuulostaa ihan mukavalle, jos niin voi sanoa. Meidän perheessä tuollainen ei kuitenkaan onnistuisi, sillä muut (ja ehkä jopa minä) pitäisivät sitä outona ja sopimattomana. Juhlia äitiä, ilman äitiä. En halua.

 

[äitinsä menettänyt]

Minultakin äiti kuoli syöpään vähän aikaa sitten, ja kyllä se suru on vaan niin kova möhkäle sisällä. Joka päivä useasti tulee äiti mieleen ja kyyneleet herahtaa silmiin. Aina tuntuu, että sydämestä murentuisi pala pois, oikeasti sellainen musertava tunne tulee, että menetin niin paljon, niin arvokkaan ihmisen. Toivottavasti tämä tunne ajan myötä helpottaa. Tuntuu myös, ettei siitä oikein pysty muille puhumaan, koska ihmiset eivät osaa kuunnella, koska eivät ymmärrä kun eivät ole vielä omia vanhempiaan menettäneet. Vaikka on oma perhe ja elämä kunnossa, niin tuntuu jotenkin vajavaiselta ja yksinäiseltä. Minunkin äiti kuoli melko nuorena, ja oli tosi ihana ihminen, jota rakastin ja arvostin jo eläessään, ja olin ylpeä äidistäni. Hyviä muistoja kyllä riittää. Kyllä elämä on helvetin epäreilua.

 

[mieee]

Ei ainakaan kannata jäädä kiinni katkeruuteen ja synkkyyteen vaan antaa myös luvan itselleen päästää ns. irti ja olla taas iloinenkin ja antaa elämän kantaa eteenpäin.

 

[tytär]

Minultakin äiti kuoli syöpään vähän aikaa sitten, ja kyllä se suru on vaan niin kova möhkäle sisällä. Joka päivä useasti tulee äiti mieleen ja kyyneleet herahtaa silmiin. Aina tuntuu, että sydämestä murentuisi pala pois, oikeasti sellainen musertava tunne tulee, että menetin niin paljon, niin arvokkaan ihmisen. Toivottavasti tämä tunne ajan myötä helpottaa. Tuntuu myös, ettei siitä oikein pysty muille puhumaan, koska ihmiset eivät osaa kuunnella, koska eivät ymmärrä kun eivät ole vielä omia vanhempiaan menettäneet. Vaikka on oma perhe ja elämä kunnossa, niin tuntuu jotenkin vajavaiselta ja yksinäiseltä. Minunkin äiti kuoli melko nuorena, ja oli tosi ihana ihminen, jota rakastin ja arvostin jo eläessään, ja olin ylpeä äidistäni. Hyviä muistoja kyllä riittää. Kyllä elämä on helvetin epäreilua.

Täysin samaa mieltä!

 

["Xxxx"]

Oma äitini kuoli tossa lokakuun alussa, olen tällä hetkellä 13vuotias enkä oikeen viäläkään voi tajuta ettei äiti tule enäö takaisin.. Kun luin näitä muitten kirjoittamia juttuja tajusin etten ole ainoa jolle on käynyt näin, tajusin etten oo mitenkää syypää äitin kuolemaan.. Joskus vain kaikki asiat tulee mieleen ja joskus olen jopa vihainen itselleni.. Haluisin päästä tästä surusta pois, mutta se seuaa mua kaikki alle.. Suru voi kyllä helpottaa mutta se pysyy aina siä jossai sydämmessä. Haluisin vaa purkaa tunteeni tänne.. Mut jos joku asia painaa nii siit pitää puhua, se kannattaa muistaa