V
vierailijana
Vieras
Ajattelin että pakko avautua jossakin, jos vaikka tällä pahaisella palstalla, jossa joskus on saanut ainakin toimivia käytännön vinkkejä joihinkin asioihin.. Neuvolareissu muuttui aika kamalaksi, kun kotiin palatessa auto lähti mutkassa luisuun noin 60km/h vauhdissa, suistui ojaan, törmäsi kiveen ja kääntyi katolleen. Airbagit laukesi, tuulilasi hajosi ja katto meni lommolle. Pääsin itse autosta pois ja ohi ajanut mies soitti ambulanssin. Huoli oli etenkin vauvasta, itse kuitenkin pystyin kävelemään, mutta toki sain pieniä ruhjeita kasvoihin ym..
Mut vietiin ekaksi neuvolaan, koska se oli kuitenkin matkan varrella sairaalalle, jotta voitaisiin kuunnella heti sydänäänet. Sairaalaan oli 80km matka. Neuvolatäti totesi hetken kuunneltuaan, että "nämä on nyt aivan liian hitaat". Purskahdin itkuun ja lähdettiin sairaalaa kohti. En tuntenut vauvan liikkeitä vaikka yritin. Ambulanssimies yritti kuunnella lanssissa sykkeitä sillä stetoskoopilla (vai miksikä sitä sanotaan), mutta sanoi, ettei ole varma saako niitä kuuluviin "ehkä kuulee vähän jotain muttei ole varma".
Olin aivan varma että vauva kuoli, varsinkin kun alamahaa vihloi epämääräisesti. Sairaalassa ultrattiin: vauva liikkuu ja syke on normaali. Neuvolatäti kuunteli todnäk. minun omaa sykettäni vahingossa. Olin 2vrk seurannassa sairaalassa ablaatioriskin vuoksi. Kaikki hyvin: selvittiin säikähdyksellä, vauvan vointi hyvä ja istukka näyttää hyvältä. Minut tutkittiin monta kertaa. Itsellä lähinnä niskat, pää ja rintakehä kipeät ja mustelmia jaloissa.
Kun ajoin kolarin oli mies sairaslomalla ja seurana oli lapsen isoäiti taaperon kanssa kotonamme (mummo siis tuli meille, koska mulla oli nlalääkäri ja mies taas oli niin kipeä, ettei pystynyt huolehtimaan taaperosta). MIehellä oli 40c kuumetta. Hän ei siis päässyt katsomaan minua sairaalalle, koska oli täysin sänkypotilaana. Pääsin eilen sairaalasta ja eilen mies joutui vastaavasti sairaalaan, mummo jäi lapsen kanssa meille. On kuivunut ja niin huonossa kunnossa että ottivat sisätautiosastolle hoitoon, tällä hetkellä epäilevät myyräkuumetta. En siis ole nähnyt miestäni tuon tapaturman jälkeen ja hän on siis reilusti yli tunnin ajomatkan päässä sairaalassa, jossa itsekin olin. Lisäksi hän on niin kipeä, ettei ole jaksanut edes puhua puhelimessa muutamaa minuuttia kauempaa, hän on siis oikeasti todella huonossa kunnossa. Varmaan hänellekin tämä mun kolari oli aika kova paikka (laitoin väliaikatietoja sen mitä pystyin).
Ystävät asuu kaukana ja olen ollut yksin taaperon kanssa. Asumme aika syrjässä ja ilman autoa en oikein edes pääse minnekään. Ahdistaa ja itkettää. On ikävä miestä ja muutenkin tuntuu vaan tosi pahalta. Vaikka vauva on kunnossa ja itse kutakuinkin. Mutta ehkä on normaalia olla alakuloinen tämmöisen jälkeen? En ole oikein päässyt puhumaan kellekään tästä.
Mut vietiin ekaksi neuvolaan, koska se oli kuitenkin matkan varrella sairaalalle, jotta voitaisiin kuunnella heti sydänäänet. Sairaalaan oli 80km matka. Neuvolatäti totesi hetken kuunneltuaan, että "nämä on nyt aivan liian hitaat". Purskahdin itkuun ja lähdettiin sairaalaa kohti. En tuntenut vauvan liikkeitä vaikka yritin. Ambulanssimies yritti kuunnella lanssissa sykkeitä sillä stetoskoopilla (vai miksikä sitä sanotaan), mutta sanoi, ettei ole varma saako niitä kuuluviin "ehkä kuulee vähän jotain muttei ole varma".
Olin aivan varma että vauva kuoli, varsinkin kun alamahaa vihloi epämääräisesti. Sairaalassa ultrattiin: vauva liikkuu ja syke on normaali. Neuvolatäti kuunteli todnäk. minun omaa sykettäni vahingossa. Olin 2vrk seurannassa sairaalassa ablaatioriskin vuoksi. Kaikki hyvin: selvittiin säikähdyksellä, vauvan vointi hyvä ja istukka näyttää hyvältä. Minut tutkittiin monta kertaa. Itsellä lähinnä niskat, pää ja rintakehä kipeät ja mustelmia jaloissa.
Kun ajoin kolarin oli mies sairaslomalla ja seurana oli lapsen isoäiti taaperon kanssa kotonamme (mummo siis tuli meille, koska mulla oli nlalääkäri ja mies taas oli niin kipeä, ettei pystynyt huolehtimaan taaperosta). MIehellä oli 40c kuumetta. Hän ei siis päässyt katsomaan minua sairaalalle, koska oli täysin sänkypotilaana. Pääsin eilen sairaalasta ja eilen mies joutui vastaavasti sairaalaan, mummo jäi lapsen kanssa meille. On kuivunut ja niin huonossa kunnossa että ottivat sisätautiosastolle hoitoon, tällä hetkellä epäilevät myyräkuumetta. En siis ole nähnyt miestäni tuon tapaturman jälkeen ja hän on siis reilusti yli tunnin ajomatkan päässä sairaalassa, jossa itsekin olin. Lisäksi hän on niin kipeä, ettei ole jaksanut edes puhua puhelimessa muutamaa minuuttia kauempaa, hän on siis oikeasti todella huonossa kunnossa. Varmaan hänellekin tämä mun kolari oli aika kova paikka (laitoin väliaikatietoja sen mitä pystyin).
Ystävät asuu kaukana ja olen ollut yksin taaperon kanssa. Asumme aika syrjässä ja ilman autoa en oikein edes pääse minnekään. Ahdistaa ja itkettää. On ikävä miestä ja muutenkin tuntuu vaan tosi pahalta. Vaikka vauva on kunnossa ja itse kutakuinkin. Mutta ehkä on normaalia olla alakuloinen tämmöisen jälkeen? En ole oikein päässyt puhumaan kellekään tästä.
Ihan varmasti on normaalia olla alakuloinen tuollaisen vuoksi. Sinun pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa asiasta. Tuo kolarikokemuksesi on hyvin traumaattista ja eritoten siksi, että olet raskaana. Halauksia sinulle ja toivottavasti saat puhua asiasta jollekin!
