Kuinka paljon 4-vuotiasta joutuu KANTAMAAN?

[QUOTE="Kanteletar";27793898]Havahduin asiaan viedessäni lasta päiväkotiin. Olimme hieman myöhässä ja vein lapsen suoraan leikkipuistoon, jonne ryhmä oli jo mennyt. Kun laskin lapseni sylistäni liukumäen viereen, tarhatäti (joka on ollut tarhassa töissä jo parikymmentä vuotta, luotan häneen kuin kallioon, on tosi hyvä hoitaja) kysyi ihmeissään, miksi ihmeessä kannan lastani autosta leikkikentälle.

Aloin miettiä asiaa ja todellakin, juuri 4 vuotta täyttänyt poikani on monesti sylissäni kannettavana. Pukemisen jälkeen saatan kantaa hänet hissiin, monesti kannan hänet rappusissa, nostan hänet joskus kiireisessä hetkessä wc-istuimelle. Ja nyt tuolla leikkipuistossa, parkkeerattuani auton puiston viereen, huomasin hieman lunta ja jäätä maassa ja kannoin lapsen pientä kinttupolkua leikkipuistoon.

Kannanko lastani poikkeuksellisen paljon ja liikaa?

Lapseni on temperamentiltaan aina ollut ns. haastava. Kuopukseen verrattuna hänet oli riisuttava heti-heti-heti kun tulimme vaunuilemasta, hänet oli kiedottava heti pyyhkeeseen kylvyn jälkeen. Hänen itkunsa on yhä "räjähtävää" ja tuntuu, että välttelen ehkä kantamisella sitä itkua ja parkua, joka häneltä herkästi tulee.
Parivuotiaana, hänen toisena talvenaan, hänen astuessaan ulos hän itki lähes aina ja vaati minua puhdistamaan kengistä lumikokkareet. Lumikolaan tullut lumi häiritsi häntä kovasti. Ja monesti huomasin, kuinka läheiseen leikkipuistoon mennessämme muut äidit taluttivat lapsiaan tai lapset kirmasivat edellä, mutta minä kannoin omaani. Hän keinui ns. vauvakiikussa 2.5-vuotiaaksi, ja ei "pääse" itse oikein vieläkään lautakeinuun. Ainakaan minun seurassani. Pompottaako hän minua? Rengaskeinussa hän on oppinut keinumaan päiväkodissa.

Lapsemme on jonkin verran kömpelö, hän ei tunnu osaavan väistää ja varoa esim pöydän kulmia, kynnyksiä. Lähes aina, kun nostan hänet autoon istuimeen, hän lyö päänsä oven karmiin, tosin nykyisin ei enää itke sitä.

Tarhatäti sanoi kerran, että lapsemme on hieman vaikea puettava, koska tämä ei esim. auta yhtään hanskojen laitossa, vaan käsi on sellainen "lötkö pötkö".

Hän on kuitenkin oppinut kävelemään, juoksemaan, kiipeilemään ihan normaalisti. Kiipeily, roikkuminen rekkitangossa, pallon potkiminen onnistuu, mutta onko kyse persoonasta?

Mietin tässä, kuinka paljon siis te muut kannatte lastanne? Monesti (en tosin aina) nostan hänet edelleen esim. Tripp trapp-syöttötuoliin, koska hän ei tunnu siihen itse nousevan patisteluista huolimatta.

Olenko itse aiheuttanut tämän velttoilun?[/QUOTE]

Ei sen tarvi kun sä sen teet vaikka patistat. Lapsi siis pompottaa sua. Niin kauan kun annetaan periksi,ei tapahdu. Olen päiväkodissa töissä ja päivittäin vanhempien kanssa puhutaan näistäkin asioista. Me emme anna periksi vaan kannustamme ja vaadimmekin itse tekemään kun kerran osaa. Kotona ei sitte mitää tehdä kun ei tarvi loppujen lopuksi. 4v ei ole vauva enää ja todella ois aika laittaa tekemään itse ja antaa kasvaa. Vaatii vanhemmilta hermoja ja päättäväisyyttä.

 

[/B]

Teet suuren karhunpalveluksen lapsellesi. Ei se lapsi säry siitä että annetaan kasvaa ikätasollaan ja opetetaan pettymyksiäkin. Se tulee olemaan iso rysäys kun hän sinusta enemmän on erossa ja maailma ei kannakaan kokoaika ja silota tietä. Mikä saa sut ajattelemaan että laps ei kestä normiasioita?

Minulla on ensinnäkin se mielikuva hyvin tiukassa, että pojat ovat hauraita. Hehän kuolevat herkemmin ja heillä on hauraampi immuunipuolustus jne. Itselläni ei ole ennen esikoista myöskään kokemusta pojista ja heitä on suvussa aina säälitelty. Koko lapsuuteni kuuntelin äidin kertomusta, kuinka hän oli isänsä omaishoitaja ja joka yö äiti joutui valvomaan isänsä vuoteen vieressä, että tämä ei saa diabeteksen takia kohtausta. Se on syöpynyt mieleeni.

 

No en kanna tai nostele edes meidän 3-vuotiasta mihinkään, ellei satu jokin erityistilanne olemaan; lapsi sairas, jokin vaaratilanne tms. Hyvänen aika sentään...meillä on kaikkiu lapset opetettu pois rattaista 2,5 v iässä ja esim. tuo meidän nykyinen 3v kävelee jo kilometrien matkoja ihan reippaasti. Kun ei anna vaihtoehtoja, lapsi oppii nopeasti, sopeutuu ja pian nauttii menosta, siitä että itse saa tehdä ja onnistuu.

 

Olen joskus kantanut jopa kuusi vuotiasta kun ei ole jaksanut kävellä. Joskus ottanut reppuselkään, joskus kantanut sylissä. Mutta en tietenkään muuta kuin poikkeustilanteissa. Ja pienet matkat jaksaa kyllä neljävuotiaskin kävellä. Liukkaallakin taitaa olla vaarallisempaa kantaa lasta kuin että kumpikin olisi omilla jaloillaan.

 

No joo, tämä ei siis ollutkaan totta...

 

Meillä lapsi kohta 4-vuotias. Luovuttiiin vaunuista noin 1,5 vuotta sitten, että lapsi oppisi kävelemään eikä tulisi sellainen pieni pyylevä vaunulapsi, kun itsekin tykätään liikkua. Kun tullaan esim. bussilla joskus keskustasta tai uimasta, lapsi tykkää nukahtaa penkille bussin hyrinässä. Meillä on noin 800 metriä pysäkiltä kotiin. Isä jos on mukana, lapsi ei koskaan"suostu" heräämään pysäkillä, koska toetää isän kantavan hänet nukkuvana kotiin. Jos ollaan kahdestaan liikkeellä, minä sanon lapselle edellisen pysäkin kohdalla "kohta noustaan pois". Silloin hön virkistyy ja kävelee omalta pysäkiltä kotipin. Sanoisin siis, että lapsi tulkitsee varsin hyvin, kuka suostuu tekemään ja mitä, ja ottaa palvelut vastaan sen mukaan.

E kannata opettaa lasta laiskaksi. Motoriikkakin kehittyy, kun lapsi esim. pukee itse vaatteensa. Aluksihan siihen meni tietysti ikuisuus...

 

En ole KOSKAAN kantanut lasta päiväkotiin, puistoon tms. Rattaissa on menty kyllä mutta en ole kantanut. Meillä lapsella astmaa ja allergioita ja vauvana tuli kantamiskiintiö täyteen. En ole noin 2 v. iän jälkeen kantanut koskaan mihinkään vaikka olisi pyytänyt. On sitten istuttu huilaamaan, jos lapsi ei ole jaksanut kävellä. Syliin pääsee aina kun haluaa, ulkonakin ja silloin toki pidän seisoen sylissä mutta askeltakaan en ota. Toki jos esim. lapsi loukkaisi jalkansa tai olisi jokin muu este kävelemiselle, voisin kantaa mutten sen takia että lapsi sitä muutena vaan vaatii (eli alkaa itkeä jos en kanna).

Meillä on nyt 2 kk ikäinen vauva, jota kannan mutta vain välttämättömät eli en aio tätä turhaan kanniskella metriäkään vaan saa oppia rauhoittumaan paikallaan ollessa (sylissä toki ja voin heijata mutta kanna en). Toki tämän ikäistä vauvaa pitää kantaa joka paikkaa mutta turhaa kanniskelua siis vältän.

 

Kantaminen on mielestäni ihana tapa antaa lapselle läheisyyttä ja huolenpitoa, varsinkin kun kyseessä on isosisarus, joka väistämättä joutuu välillä kuopuksen takia odottamaan jne. Nelivuotiaillekin on vielä kantoreppuja ja neliöliinoja olemassa, mikäpä olisi ihanampaa kuin saada painautua oman äidin selkää vasten kun pienet jalat väsyvät. Lähtökohtaisesti siis nelivuotiaan kantaminen ei mielestäni ole väärin.

MUTTA. Oma vähän alle nelivuotiaani on joskus vähän viitsimätön kävelijä, ja tarkoituksella pidän huolen, että säännöllisesti menemme jonnekin sillä tavalla kiireettömästi, että minulla on aikaa "vaatia" kävelemistä esim. tietyn matkaa (tietylle maamerkille), ennen kuin otan pulkkaan tai hetkeksi syliin. Tai sanon, että kävellään esim. kauppaan (n. 1 km), ja takaisin tullessa pääsee kyytiin. Olen lapsellekin suoraan sanonut, että kävelykuntoa saa ainoastaan kävelemällä, ja kävelemällä silloinkin kun ei viitsisi, ja että kävelykunnosta on paljon iloa, kun voi mennä paikkoihin, joihin ei vaikka rattailla pääse eivätkä vanhemmat pysty kantamaan.

Mielestäni siis nelivuotiaalle kantaminen voisi silloin tällöin olla sellainen hemmottelu- ja läheisyysjuttu, ja toki joskus kiireessä on parempi napata lapsi syliin kuin ottaa vastaan se kiukkuhuuto jo valmiiksi myöhästyneenä, mutta itse yritän välttää sitä ansaa, että "helpommalla päästäkseni" antaisin tämän ikäiselle aina periksi hänen haluttomuudessaan käyttää terveitä jalkojaan. Sitä voi vaatia silloin, kun lapsen vastustelu ei maata kaada. Kuten ei useimmiten kaada.

 

Minulla on ensinnäkin se mielikuva hyvin tiukassa, että pojat ovat hauraita. Hehän kuolevat herkemmin ja heillä on hauraampi immuunipuolustus jne. Itselläni ei ole ennen esikoista myöskään kokemusta pojista ja heitä on suvussa aina säälitelty. Koko lapsuuteni kuuntelin äidin kertomusta, kuinka hän oli isänsä omaishoitaja ja joka yö äiti joutui valvomaan isänsä vuoteen vieressä, että tämä ei saa diabeteksen takia kohtausta. Se on syöpynyt mieleeni.

Päästä irti pojastasi. Voin kertoa että pojatkin ovat kyllä elämää kestäviä eivätkä yhtään enempää vaarassa kuolla. Ootko jossain koskaan käsitelly noita asioita? Sun isällä oli sairaus, ei siksi että oli poika. Olisi se voinut olla sun äitikin. Et varmaan halua siirtää pojallesi tätä kuvaa että hän on heikko ja vaarassa jos joutuu kohtaamaan elämän normaaleja asioita?

 

En kantais noin vanhaa enkä kanna enää reilu 2-vuotiastakaan. Osasyynä ihan se että olen raskaana enkä yksinkertasesti jaksa roikottaa 15-kilosta joka paikkaan. Syliä saa kyllä aina kun haluaa mut esim. ulkona kävelee ihan itse ja pitää kädestä kiinni. Mutta kyllä se minunkin poika aina kokeilee jos äiti kantas ja jos oisin aina antanu periks ja pelänny itkukohtausta niin varmasti saisin kantaa joka paikkaan. Poika alkoi myös istua ihan tavallisessa tuolissa 2-vuotiaana ja kiipeää siihen ihan itse. Että kyllä minäkin olen sitä mieltä että itse olet lapsesi tuohon opettanut ja vaikeeta tulee lapsella olemaan kun isommaks kasvaa, ei ne opettajat enää koulussa passaa ja päätä silittele. Nyt hopi, hopi opettamaan lapselle itsenäisyyttä. Siinä ne motoriset taidotkin kehittyy kun oppii itse käyttämään kehoaan.

 

Meillä kyllä kannetaan nelivuotiasta, kun väsähtää, mutta näin siis käy, kun tyttö on ensin kävellyt ainakin kilometrin, tai jopa viisi kilometriä. Pulkassa saatan kyllä näin talvisaikaan tyttöä vetää.

 

Meidän 4,5 vuotias nukahti eilen sohvalle, kun lapsilla oli lupa uudenvuoden kunniaksi valvoa. Siitä kannoin sen sitten yläkertaan omaan sänkyyn. En edes muista koska olisin sitä viimeksi kantanut. Painava lasti oli sänkyyn kantaa, mutta suloinen kun oli ihan unipöpperössä.

 

Se vielä, että jos lapsi on jonkin verran suuritarpeinen, herkkä ja ehkä motorisestikin kömpelö, mutta mitä ilmeisimmin älynlahjat hyvin kohdillaan, hän kyllä pian hoksaa, ettei "selviydy" samoista asioista kuin ikätoverit. Se voi vaikuttaa hänen itsetuntoonsa kauaskantoisestikin. Toki jos lapsi ei esim. opi ajamaan pyörällä muiden tahdissa, hänen kanssaan kannattaa puhua eri ihmisten erilaisista taidoista jne., mutta ehdoin tahdoin ei kannata syöttää lapselle käsitystä, ettei hän selviäisi ikätasoisista asioista, jos ei niille fyysistä tai neurologista estettä ole.

 

Minulla on ensinnäkin se mielikuva hyvin tiukassa, että pojat ovat hauraita. Hehän kuolevat herkemmin ja heillä on hauraampi immuunipuolustus jne. Itselläni ei ole ennen esikoista myöskään kokemusta pojista ja heitä on suvussa aina säälitelty. Koko lapsuuteni kuuntelin äidin kertomusta, kuinka hän oli isänsä omaishoitaja ja joka yö äiti joutui valvomaan isänsä vuoteen vieressä, että tämä ei saa diabeteksen takia kohtausta. Se on syöpynyt mieleeni.

Mitä mieltä lapsen isä on tuosta vauvana pitämisestä ja nössön pojan kasvatuksesta.

Onko miehesi heikko ja hauras

 

Päästä irti pojastasi. Voin kertoa että pojatkin ovat kyllä elämää kestäviä eivätkä yhtään enempää vaarassa kuolla. Ootko jossain koskaan käsitelly noita asioita? Sun isällä oli sairaus, ei siksi että oli poika. Olisi se voinut olla sun äitikin. Et varmaan halua siirtää pojallesi tätä kuvaa että hän on heikko ja vaarassa jos joutuu kohtaamaan elämän normaaleja asioita?

Mutta kun pojat ovat enemmän vaarassa kuolla. Muistaakseni esim. 14-vuotiaista kuolleista 70% on poikia ja vastasyntyneistä kuolleistakin 60-70%. Ja naiset elävät 7 vuotta pidempään. Eli nämä ovat mielessäni ja mietin monesti, että jos hän nyt putoaa, niin murtuuko hänen luunsa herkemmin kuin keveän ja sitkeän tytön?

 

Mutta kun pojat ovat enemmän vaarassa kuolla. Muistaakseni esim. 14-vuotiaista kuolleista 70% on poikia ja vastasyntyneistä kuolleistakin 60-70%. Ja naiset elävät 7 vuotta pidempään. Eli nämä ovat mielessäni ja mietin monesti, että jos hän nyt putoaa, niin murtuuko hänen luunsa herkemmin kuin keveän ja sitkeän tytön?

No liikunta ja oikea ravinto ja d-vitamiinit kyllä tekevät poikienkin luista vahvat. Itselläni on 10-vuotias poika ja 4-vuotias tyttö ja kyllä poika on joutunut kiukkuamaan, pettymään, ponnistelemaan asioiden eteen.

 

Mutta kun pojat ovat enemmän vaarassa kuolla. Muistaakseni esim. 14-vuotiaista kuolleista 70% on poikia ja vastasyntyneistä kuolleistakin 60-70%. Ja naiset elävät 7 vuotta pidempään. Eli nämä ovat mielessäni ja mietin monesti, että jos hän nyt putoaa, niin murtuuko hänen luunsa herkemmin kuin keveän ja sitkeän tytön?

Sinun kannattaisi hakeutua ammattiavun juttusille.

 

En kanna tai nostele ollenkaan. Sylissä toki pidän. Ja poika kyseessä.

 

En nyt ymmärrä ollenkaan tuota sinun huolta poikien/miesten kuolleisuudesta ja alan toivomaan et koko juttu on provo. Mutta siis miten suojelet poikaasi kuolemalta kantamalla ja hyysäämällä? Teet hänestä vain itse sen hauraan ja avuttoman pojan. Ehkä sinun kannattaisi puhua näistä asioista esim. neuvolassa jos asia näin sinua huolestuttaa, ehkä siellä osattaisi valaa sinuun luottamusta että ei ne pojat mee rikki yhtään sen helpommin kuin tytötkään.

 

Hyvää elämää pojallesi! Huhhuh, jos tämä aapeen teksti on totta. Eihän noilla eväillä elämästä tule mitään.

 

Mutta kun pojat ovat enemmän vaarassa kuolla. Muistaakseni esim. 14-vuotiaista kuolleista 70% on poikia ja vastasyntyneistä kuolleistakin 60-70%. Ja naiset elävät 7 vuotta pidempään. Eli nämä ovat mielessäni ja mietin monesti, että jos hän nyt putoaa, niin murtuuko hänen luunsa herkemmin kuin keveän ja sitkeän tytön?

Mie oon ollu yli 10v lapsityössä ja pudonneita poikia todellakin riittää, yhdellä murtui luu. Omallakaan ei oo sattunu pahemmin. Kyllin kovaa tippuu niin murtuu niin pojalla kun tytölläkin.Sulla ei oo nyt realiteetit kohillaan.

 

en jaksa 17 kiloista 4-vuotiasta kannella,joskus kun haen päiväkodista haluaa syliin saatan hetken kantaa,lähinnä halimismielessä. Mies on joskus jonkin matkaa kantanutkin jos on kävelty niin paljon että selkeesti ei jaksa kävellä.
Trip trappiin ei ole sen jälkeen tarvinnut nostella kun turvakaari poistettiin.
Meillä tyttö hiukkasen kömpelö,ihan normaalin rajoissa tosin.

 

Tekisi mieli huudella porvoota, mutta minusta se on vähän lapsellista.

Jos aloittaja on tosissaan, heittäisin sellaisen näkökulman, että totuttamalla poikasi pienestä asti liikkumaan ja käyttämään kroppaansa, vähennät sekä hänen tapaturmariskiään (kun hän oppii pienten muksahdusten kautta tuntemaan kehonsa rajat, eikä esim. kouluikäisenä lähde yllytyshulluuksiin omia kykyjään tietämättä), että vaaraansa kuolla liian nuorena aikuisena elintasosairauksiin (kun hän tottuu liikkumaan ja kaipaamaan liikkumista, eikä rapistu ja liho ylipainoiseksi). Noista hauraista luista vielä - on ihan tutkittu juttu, että nimenomaan liikkuminen, hypyt, pomput ja tärähdykset kasvuiässä vahvistavat luustoa ja ehkäisevät osteoporoosia vanhana.

 

Mutta kun pojat ovat enemmän vaarassa kuolla. Muistaakseni esim. 14-vuotiaista kuolleista 70% on poikia ja vastasyntyneistä kuolleistakin 60-70%. Ja naiset elävät 7 vuotta pidempään. Eli nämä ovat mielessäni ja mietin monesti, että jos hän nyt putoaa, niin murtuuko hänen luunsa herkemmin kuin keveän ja sitkeän tytön?

Voi olla että murtuu. Luita täytyy vahvistaa ja yksi osa on lapsen oma tekeminen, liikunta ja kehon rasitus. Paapomalla et anna lapselle eväitä vahvistua ja kasvaa hyvin.

 

Sinun kannattaisi hakeutua ammattiavun juttusille.

Eivät nämä väitteet poikien suuremmasta herkkyydestä ole tuulesta temmattuja. Nämä ovat ihan yleistä tietoa, mm. Terveyskirjastossa, jossa todetaan vaikkapa, että parhaiten ennenaikaisista lapsista selviävät afroamerikkalaiset tyttövauvat.

Ja tilastollisesti voit käydä vaikka katselemassa hautakiviä, niin kohtaat missä tahansa hautausmaalla enemmän kuolleena syntyneitä, kastamattomia poikavauvoja kuin tyttöjä.