I
Isteri
Vieras
Olen ollut vuoden sitä mieltä, että tämä EI ole masennusta, mutta nyt en enää tiedä.
Minulla on 2,5-vuotias lapsi ja olen ollut jo kahden vuoden ajan aika lailla jatkuvasti vähän kireä ja äreä. Kireys on tullut salakavalasti, vähitellen ja se on ikäänkuin syönyt lämmön minun ja lapseni välistä. Nyt huomaan, että kun tulen iltaisin kotiin töistä, välttelen lapseni seuraa jonkin verran. Halaamiset ja pusuttelut lapsen kanssa ovat alkaneet tuntua "vihaa nostattavilta" - jostain syystä mieleeni tulee oma äitini koko ajan. En enää laula lapselle, koska kuulen äitini äänen itsessäni, en lue hänelle, koska minua inhottaa nähdä kuin toimisin kuten äitini (hän on lukenut minulle paljon lapsena ja nyt mummina pojalleni). Äitini on mielessäni lähes koko ajan, ja herään aamuisin jatkuvasti ikäänkuin "kuristuneena", tuntien että en ansaitse lastani vaan minun pitäisi antaa lapseni äidilleni! (tunnistan että tunne ei ole järkevä, mutta näin siis on)
Olen alkanut kauheasti kaivata aikaa kun poikani oli vauva, ja nyt tuntuu että mitä isommakis lapseni kasvaa, sitä "vääremmältä" tuntuu olla HYVÄ äiti - koska minullekaan ei oltu. Voiko tässä olla jotain sellaista, että toistan jotain sukupolvien ketjua? Olen katsonut vauvavideoita itsestäni ja niissä äiti pusuttelee minua vauvana, mutta kun täytin noin 3, hän ei enää missään valokuvassakaan ole ottanut syliin, vaan oli tosi kylmä, vaikkakin kannustava.
Onko tämä masennusta?
Toki puhun lapselle nätisti ym, mutta olen jotenkin "poissaoleva" ja tunteet käyvät jatkuvasti ristiriitaisemmiksi.
Minulla on 2,5-vuotias lapsi ja olen ollut jo kahden vuoden ajan aika lailla jatkuvasti vähän kireä ja äreä. Kireys on tullut salakavalasti, vähitellen ja se on ikäänkuin syönyt lämmön minun ja lapseni välistä. Nyt huomaan, että kun tulen iltaisin kotiin töistä, välttelen lapseni seuraa jonkin verran. Halaamiset ja pusuttelut lapsen kanssa ovat alkaneet tuntua "vihaa nostattavilta" - jostain syystä mieleeni tulee oma äitini koko ajan. En enää laula lapselle, koska kuulen äitini äänen itsessäni, en lue hänelle, koska minua inhottaa nähdä kuin toimisin kuten äitini (hän on lukenut minulle paljon lapsena ja nyt mummina pojalleni). Äitini on mielessäni lähes koko ajan, ja herään aamuisin jatkuvasti ikäänkuin "kuristuneena", tuntien että en ansaitse lastani vaan minun pitäisi antaa lapseni äidilleni! (tunnistan että tunne ei ole järkevä, mutta näin siis on)
Olen alkanut kauheasti kaivata aikaa kun poikani oli vauva, ja nyt tuntuu että mitä isommakis lapseni kasvaa, sitä "vääremmältä" tuntuu olla HYVÄ äiti - koska minullekaan ei oltu. Voiko tässä olla jotain sellaista, että toistan jotain sukupolvien ketjua? Olen katsonut vauvavideoita itsestäni ja niissä äiti pusuttelee minua vauvana, mutta kun täytin noin 3, hän ei enää missään valokuvassakaan ole ottanut syliin, vaan oli tosi kylmä, vaikkakin kannustava.
Onko tämä masennusta?
Toki puhun lapselle nätisti ym, mutta olen jotenkin "poissaoleva" ja tunteet käyvät jatkuvasti ristiriitaisemmiksi.
Minulla on itselläni myös 2,5-vuotias lapsi, eikä minulla ole mielestäni tuon kaltaisia ongelmia, vaikka oma äitini oli masentunut ja kylmä. Minä kävin masennuksen takia terapiassa lukioikäisenä ja se muutti minun elämäni kokonaan.
