Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

varmaan samoja ihmisiä joiden mielestä näitä miehiä nyt tulee ja menee, mutta kaverit pysyy.

Mutta näinhän se on, että näitä miehiä tulee ja menee, (siitä kavereiden pysyvyydestä en menis sanomaan mitään), eikä se tosiaan ole omasta rakkaudesta kiinni. On hassua ajatella, että jos sä rakastat toista oikein kovasti, niin sen tunteet itseä kohtaan on samanlaiset. Ja paskat, miehet eivät osaa rakastaa. Tai itse asiassa osaavat - nimittäin äitiään.
Se se on se oikea kestävä rakkaus, hyvin harva pettää äitiään, ja kyllä ne hyvin usein ristiriidoissa äidin puolelle kallistuvat, vaimoa vastaan.

 

Rakkaus myös lapsiin muuttuu heidän kasvaessaan. Muistan kyllä itsekin ne pakahduttavat tunteet varsinkin kun esikoinen syntyi (tosin silloin olin niin hormoonihuuruissani, että kaikki tuntui suuremmalta, koska kokemus synnytyksen jälkeisestä tunnemaailmasta puuttui... toisen ja kolmannen jälkeen oli jo "helpompaa").

Nyt, kun esikoinen 17v on muutaman vuoden päästä muuttamassa omilleen, niin rakastan häntä edelleen aivan yhtä paljon, mutta rakkaus on erilaista... vaikea kuvailla. Missään nimessä se ei ole sellaista, mitä tunsin, kun hän syntyi.

Joten kun lapset tässä ovat ja aikanaan lentävät pesästä, niin sanoisinpa omalta kohdaltani niin, että rakkauteni miestä kohtaan on nykyisin suurempaa kuin rakkaus lapsiani kohtaan. Hänen kanssaan mun on loppuelämäni elettävä ja päästettävä lapset lentoon.

Tulipalosta tosin pelastaisin kenet vain kerkiäisin.

 

Rakkauden lapseen pitäisi mennä kaiken edelle. Onhan se nähty miten käy kun nainen rakastaa miestään yhtä paljon tai enemmän kuin lapsiaan. Silloin nainen ei lähde suhteesta vaikka mies olisi lapsille väkivaltainen (henkisesti tai fyysisesti). Rakkauden lapseen pitäisi olla se suurin, vasta sen jälkeen puoliso. Koskee sekä miehiä että naisia.

 

Juuri näin. Mä en voi ymmärtää näitä vastauksia.
Tai ehkä tää asia on mulle siitä syystä niin helppo, että mulla se rakas mies otti ja jätti.
Kyllä siitä yli pääsee, ja nyt ainakin on ihan selvää, ettei kukaan mies voi olla yhtä tärkeä kuin lapset, aiemmin en asiaa ajatellut.
Vaikka lapset tekisivät mulle mitä, ja vaikka ne katkaisisivat välit muhun, ei heistä silti tule mulle yhdentekeviä, kuten ex-miehistä.
Olispa jännä nähdä, kuinka moni teistä 5 vuoden kuluttua on eri mieltä. Kumman naiivisti te uskotte, että miehenne pysyy rinnallanne sittenkin kun lapset ovat lähteneet kotoa.

Niin eihän sitä ikinä voi varmasti sanoa. Mutta me ollaan miehen kanssa molemmat sitouduttu tähän liittoon ja paljon puhutaan kuinka sitten vanhempana sitä ja tätä. Kuten myöskään ei voi tietää kuinka pitkään täällä elellään.
Onhan nykyään jotkut liitossa ajatellen etteivät ole siinä lopunikäänsä (kuten täälläkin palstalla on ilmi tullut). Mutta ehkä se, että meidän perhepiirissä ovat isovanhemmat pysyneet yhdessä ja molempien vanhemmat myös antaa myös hyvän mallin siitä, että kyllä se mahdollista on

Mielestäni ei ole naiivia uskoa niin. Kaikkihan tätä elämää elävät loppujen lopuksi tässä hetkessä ajatellen, että näin se nyt menee. Jos rupeaa vainoharhaisena toiselta tiukkaamaan "ollaanko me varmasti aina yhdessä" niin joo sillä voi saada toisenlaisen lopputuloksen. Kuulostaa jotenkin kovin katkeralta tuo heitto, vaikkei se välttämättä tarkoitus olllutkaan. Toiset löytävät toisella kierroksella sen elämänsä rakkauden ja toiset ekalla.

 

Rakkauden lapseen pitäisi mennä kaiken edelle. Onhan se nähty miten käy kun nainen rakastaa miestään yhtä paljon tai enemmän kuin lapsiaan. Silloin nainen ei lähde suhteesta vaikka mies olisi lapsille väkivaltainen (henkisesti tai fyysisesti). Rakkauden lapseen pitäisi olla se suurin, vasta sen jälkeen puoliso. Koskee sekä miehiä että naisia.

Tämä on hyvä pointti ja täysin totta! Lasten hyvinvoinnin pitäisi mennä kaiken edelle.

 

vähän taitaa olla vielä niitä hormooneja hyrräämässä. Lepuuta itseäsi hetki ja ajattele asiaa uusiksi. Älytöntä mitä olen ikinä kuullut

 

Mun mielestä todella arvostettavaa jos puolisoa kykenee rakastamaan kuten lapsia. oletan että olet jo aikuinen ja vanhempasi olleet yhdessä vuosikymmeniä (20-50?) ja jos miestään voi rakastaa kuten lastaan niin se on aitoa rakkautta ja syvää sitoutumista, ei mitään lasten kautta tulevaa sitoutumista.

Nyt kun aloin tarkemmin miettiä... Tuntuu kurjalta että sinä, vanhempiesi tyttärenä, et kykene sitä arvostamaan vaan vedät esiin jonkun äitisi kiitollisuuden velan rakkauden vastikkeeksi... Ehkä ne on ne hormooni nyt ja osaat asiaa tarkastella objektiivisemmin vuosien kuluttua.

 

Lisään vielä.. Lapsen hyvinvoinnin laiminlyönti ja puolison rakastaminen yhtä paljon kuin lapsia on eriasia. On toki väkivaltaisia puolisoita jotka menevät joissain tapauksissa lapsen edelle toisen vanhemman silmissä, mutta ne on tilanteita joita ei lähtökohtaisesti tule rinnastaa tavalliseen, väkivallattomaan rakkauden täyteiseen perheeseen. Näissä perheissä ei rakkaudella (ketään kohtaan) ole mitään sijaa.

 

[QUOTE="Sheddon";27220692]Lisään vielä.. Lapsen hyvinvoinnin laiminlyönti ja puolison rakastaminen yhtä paljon kuin lapsia on eriasia. On toki väkivaltaisia puolisoita jotka menevät joissain tapauksissa lapsen edelle toisen vanhemman silmissä, mutta ne on tilanteita joita ei lähtökohtaisesti tule rinnastaa tavalliseen, väkivallattomaan rakkauden täyteiseen perheeseen. Näissä perheissä ei rakkaudella (ketään kohtaan) ole mitään sijaa.[/QUOTE]

Uusperheissä lapset joutuvat erittäin usein altavastaajiksi. Uusi puoliso saa olla lapsille ilkeä eikä äiti/isä tee mitään korjatakseen asiaa tai jos yrittääkin tehdä ja uusi puoliso ei muuta käytöstään niin rakastunut vanhempi ei eroa. Olen monesti joutunut näkemään tuollaisen tilanteen ja netit on täynnä näitä tarinoita. Että ei kovin erikoinen tilanne maassamme. Myös ydinperheessä toinen vanhemmista ikävän usein käyttäytyy lapsia kohtaan ilkeästi ja kohdistaa heihin henkistä väkivaltaa.

 

Voi jesses.

Ap on saanut lapsen ja pystynyt rakastamaan sitä. Huom kaikille se rakastuminen omaan vauvaan ei ole ihan helppoa eikä itsestään selvää ja siihenpä aika paljon vaikuttaa se miten on itse tullut rakastetuksi vauvana - joten voidaan päätellä että aloittajaakin on rakastettu. Ja rakastetaan edelleen, kun huolehtiva tuore isoäiti hennosti muistuttaa että parisuhdetta ei saa unohtaa silloin kun perheeseen syntyy vauva - rakkaus puolisoon on yhtä tärkeää ja mahdollista kuin rakkaus lapsiin. Ettei käy niinkuin monelle, että kunnon perhe ei muodostu kun äiti rakastaa vain lasta niin paljon että unohtaa rakastaa sitä lapsen isääkin.

Aloittajan sijassa moni olisi onnellinen, että on saanut kasvaa ehjässä perheessä jossa vanhemmat rakastavat toisiaan. Eipä meitä kaikkia ole semmoisella onnella siunattu. Ja todella, sana hormoonihuuru on varmaan avainsana koko ongelmassa....

Rauhoitu.

 

Uusperheissä lapset joutuvat erittäin usein altavastaajiksi. Uusi puoliso saa olla lapsille ilkeä eikä äiti/isä tee mitään korjatakseen asiaa tai jos yrittääkin tehdä ja uusi puoliso ei muuta käytöstään niin rakastunut vanhempi ei eroa. Olen monesti joutunut näkemään tuollaisen tilanteen ja netit on täynnä näitä tarinoita. Että ei kovin erikoinen tilanne maassamme. Myös ydinperheessä toinen vanhemmista ikävän usein käyttäytyy lapsia kohtaan ilkeästi ja kohdistaa heihin henkistä väkivaltaa.

Uusperheissä? Ap:n mukaan hänen perheensä ei ole uusperhe.. Puhuu ainakin isästään.

Ja ylipäätään, ei lähtökohtaisesti rakkaus mieheen (oli tämä lapsen isä tai ei) ei poissulje rakkautta lapsiin. Se että esim vaaran uhatessa lapsen henki menee miehen edelle on vanhemmuudelle luontaista, ei pelkkää rakkautta. Jos tällainen luontainen leijonaemous puuttuu, voi olla että mies menee lapsen edelle siitä rakkaudesta huolimatta.

 

[QUOTE="Sheddon";27220781]Uusperheissä? Ap:n mukaan hänen perheensä ei ole uusperhe.. Puhuu ainakin isästään.

Ja ylipäätään, ei lähtökohtaisesti rakkaus mieheen (oli tämä lapsen isä tai ei) ei poissulje rakkautta lapsiin. Se että esim vaaran uhatessa lapsen henki menee miehen edelle on vanhemmuudelle luontaista, ei pelkkää rakkautta. Jos tällainen luontainen leijonaemous puuttuu, voi olla että mies menee lapsen edelle siitä rakkaudesta huolimatta.[/QUOTE]

Olen eri mieltä. Minusta leijonaemous on yksinomaan rakkautta. Rakkaus on mielestäni sekoitus kiintymystä ja huolta, jopa paniikkia. Mutta toiseen ihastuminen ja toisesta pitäminen on eri. Äitini varmasti on hyvin kiintynyt ja ihastunut isääni, eikä hän taatusti ole ihastunut minuun. Silti pitäisin normaalina, että tunneside lapseen on vahvin, kestävin, ikuisin. Voin kuvitella, että esim. pitää miehestä eli tykkää enemmän kuin omasta lapsesta, mutta ei silti kestäisi lapsen menetystä toisin kuin miehen.

 

Olen eri mieltä. Minusta leijonaemous on yksinomaan rakkautta. Rakkaus on mielestäni sekoitus kiintymystä ja huolta, jopa paniikkia. Mutta toiseen ihastuminen ja toisesta pitäminen on eri. Äitini varmasti on hyvin kiintynyt ja ihastunut isääni, eikä hän taatusti ole ihastunut minuun. Silti pitäisin normaalina, että tunneside lapseen on vahvin, kestävin, ikuisin. Voin kuvitella, että esim. pitää miehestä eli tykkää enemmän kuin omasta lapsesta, mutta ei silti kestäisi lapsen menetystä toisin kuin miehen.

Et vain ole tavannut sellaista miestä joka on riittävän tärkeä. Äitisi näköjään on, mikä on vain upeaa! Eihän se vähennä rakkautta omia lapsia kohtaan, kuten ei sekään että lapsia on useampi kuin yksi vähennä rakkautta niitä muita lapsia kohtaan.

 

Rakkauden lapseen pitäisi mennä kaiken edelle. Onhan se nähty miten käy kun nainen rakastaa miestään yhtä paljon tai enemmän kuin lapsiaan. Silloin nainen ei lähde suhteesta vaikka mies olisi lapsille väkivaltainen (henkisesti tai fyysisesti). Rakkauden lapseen pitäisi olla se suurin, vasta sen jälkeen puoliso. Koskee sekä miehiä että naisia.

Tätä mieltä myös minä.
Jokaisella on äiti ja isä, mutta kaikilla ei ole koskaan puolisoa. Lisäksi lapsen voi saada ilman että rakastuu toiseen vanhempaan.

 

Et vain ole tavannut sellaista miestä joka on riittävän tärkeä. Äitisi näköjään on, mikä on vain upeaa! Eihän se vähennä rakkautta omia lapsia kohtaan, kuten ei sekään että lapsia on useampi kuin yksi vähennä rakkautta niitä muita lapsia kohtaan.

Joku tässä horjuttaa pahasti mun perusturvallisuutta. Eli jos olisin palavassa talossa, niin äitini jäisi kahden vaiheille, kaappaako maasta tajuttomana makaavan isäni vai minut/sisaruksistani jonkun. Eikö tuo ole luonnonvastaista, omat geenitkin on vain siinä lapsessa?

 

Joku tässä horjuttaa pahasti mun perusturvallisuutta. Eli jos olisin palavassa talossa, niin äitini jäisi kahden vaiheille, kaappaako maasta tajuttomana makaavan isäni vai minut/sisaruksistani jonkun. Eikö tuo ole luonnonvastaista, omat geenitkin on vain siinä lapsessa?

Kokeilepa kasvaa aikuiseksi.

 

Sekoitat rakastamisen ja lisääntymisvietin.

Luultavasti äitisi haluaisi pelastaa sinut palavasta talosta ensin. Mutta voi silti rakastaa isääsi yhtä paljon kuin sinua - ehkä jollain tasolla enemmänkin.

Toivottavasti opit rakastamaan vielä lastasi lempeämmin kuin nyt. Siten että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi itsekseen kuin mikä hän on, eikä ole vain sinun kaikennielevän rakkautesi tahdoton kohde.

 

Juuri näin. Mä en voi ymmärtää näitä vastauksia.
Tai ehkä tää asia on mulle siitä syystä niin helppo, että mulla se rakas mies otti ja jätti.
Kyllä siitä yli pääsee, ja nyt ainakin on ihan selvää, ettei kukaan mies voi olla yhtä tärkeä kuin lapset, aiemmin en asiaa ajatellut.
Vaikka lapset tekisivät mulle mitä, ja vaikka ne katkaisisivat välit muhun, ei heistä silti tule mulle yhdentekeviä, kuten ex-miehistä.
Olispa jännä nähdä, kuinka moni teistä 5 vuoden kuluttua on eri mieltä. Kumman naiivisti te uskotte, että miehenne pysyy rinnallanne sittenkin kun lapset ovat lähteneet kotoa.

Ihmekkös tuo jos ukko lähtee kun ensin on ennen lapsia niin rakas ja kun lapset tuleen niin tiputaan arvoasteikolla.

Jos rakastaisitte niitä ukkojanne todella ettekä päästäisi muksuja kahden aikuisen rakkauden väliin niin aika moni säästyisi erolta.

 

[QUOTE="hmh";27220920]Sekoitat rakastamisen ja lisääntymisvietin.

Luultavasti äitisi haluaisi pelastaa sinut palavasta talosta ensin. Mutta voi silti rakastaa isääsi yhtä paljon kuin sinua - ehkä jollain tasolla enemmänkin.

Toivottavasti opit rakastamaan vielä lastasi lempeämmin kuin nyt. Siten että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi itsekseen kuin mikä hän on, eikä ole vain sinun kaikennielevän rakkautesi tahdoton kohde.[/QUOTE]

Tarkoitatko että äidin tunne ohjaisi häntä pelastamaan isäni, mutta sosiaalinen paine pelastamaan minut?

 

Rakkauden lapseen pitäisi mennä kaiken edelle. Onhan se nähty miten käy kun nainen rakastaa miestään yhtä paljon tai enemmän kuin lapsiaan. Silloin nainen ei lähde suhteesta vaikka mies olisi lapsille väkivaltainen (henkisesti tai fyysisesti). Rakkauden lapseen pitäisi olla se suurin, vasta sen jälkeen puoliso. Koskee sekä miehiä että naisia.

Paskat. Kyse on siitä että muija on elätti miehen siivellä- ja/tai hänellä ei ole muuta ja siksi ei uskalla lähteä väkivaltaisesta liitosta. Koska ei selviä yksi. Kyse ei ole rakkaudesta mieheen vaan naisen heikkoudesta ja siitä että on riippuvainen tästä ihmisestä kun ei omillaan tule toimeen.

Mikä voi lapsillekaan olla parempi malli rakastamisesta kuin vanhempien esimerkki. Ja esimerkki siitä että rakkautta voi olla niin paljon että siitä riittä tasaverroin kaikille. Että rakkaus ei lopu vaikka elämään tulee muitakin ihmisiä ja tilanteita. Vaan pysyy tasavahvana.

 

Joku tässä horjuttaa pahasti mun perusturvallisuutta. Eli jos olisin palavassa talossa, niin äitini jäisi kahden vaiheille, kaappaako maasta tajuttomana makaavan isäni vai minut/sisaruksistani jonkun. Eikö tuo ole luonnonvastaista, omat geenitkin on vain siinä lapsessa?

Taas kerran niin itsekeskeistä soopaa. Lopeta tuo itsesäälissä vellominen. Tajuatko että sä olet kuin pikku mukula joka on isästään mustasukkainen. Ole aikuinen,jooko kiitti nyt kun olet vanhempi.

 

Tarkoitatko että äidin tunne ohjaisi häntä pelastamaan isäni, mutta sosiaalinen paine pelastamaan minut?

No en todella. Olet aika lahjakas tekstin väärin ymmärtämisessä.

Sosiaalisella paineella ei ole tässä mitään tekemistä. En ymmärrä ollenkaan mistä SEN sieppasit?

 

Tarkoitatko että äidin tunne ohjaisi häntä pelastamaan isäni, mutta sosiaalinen paine pelastamaan minut?

Ja voisit muuten lukea sen viestini viimeisenkin kappaleen. Vai oletko trolli?

 

Mä pelastaisin palavasta talosta ensin lapseni. Silti väitän että rakastan miestäni tasan yhtäpaljon kuin lapsiamme. Lapset ovat tulleet meidän rakkaudesta (pystyin selättämään vauvakuumeen enkä ottanut ekaa enkä tokaa ukkoa niiden isäksi vaan vauvakuumeen vuoksi).

Miten muuten opettaa lapsille rakkautta? Ja tasavertaisuutta rakkaudessa. Mä en ymmärrä jalustalle nostamista. Ja miksi pelastan lapset ensin tulipalosta? No koska elämän luontainen järjestys on se että lapsi hautaa vanhempansa (jos kaikki siis hyvin menee). Me vanhemmat ollaan jo nähty ja koettu. Lapsilla on vielä paljon edessä. Ei siis ole mitenkään rakkaudesta riippuva teko, vaan elämän jatkumosta.

Mulla itselläni äiti on aina toitottanut kuinka rakasti mua enemmän kuin isää. JA SE KYLLÄ NÄKYI. Vanhempien välit oli ihan perseestä ja se muuten vaikuttaa lapsiin ja paljon. Kaikessa laitettiin lapsi edelle ja hemmetti että olisin antanut kaikkeni jos joskus olisivat toisiaankin vaalineet. Aikuinen ihminenkin kaipaa vahvaa rakkautta.

 

[QUOTE="apua";27221024]Taas kerran niin itsekeskeistä soopaa. Lopeta tuo itsesäälissä vellominen. Tajuatko että sä olet kuin pikku mukula joka on isästään mustasukkainen. Ole aikuinen,jooko kiitti nyt kun olet vanhempi.[/QUOTE]

Mielestäni mun iällä ei ole väliä. Jos jollekulle on, niin on mulla pikkusiskokin, joka on vasta 11 vuotta vanha, keskimmäinen sisarus on 19. Kukaan muu ei ole puolustamassa lasta kuin tämän äiti ja isä. Mun isälläkin on äiti, mielestäni isäniehdoton rakastaminen on ensinnä mummani tehtävä.