Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

Mun mielestä taas on järkyttävää kun esim. mun mummo sanoi että aikoinaan kun heidän lapsensa kuoli ja isoisäni oli sanonut mummolle että "Onneksi sä sentään olet siinä" niin mummo oli sitä mieltä että olis ihan milloin vaan voinut vaihtaa lapsensa kuoleman miehensä kuolemaan..

Mä itse kyllä rakastan kaikkia perheenjäseniäni yhtä paljon, todella eri tavalla tietysti lapsia kuin miestä mutta kyllä sanoisin että ihan saman verran. Mies on se jonka olen valinnut loppuelämäni kumppaniksi, lapset taas on ne joille mut on on luotu elämän oppaaksi ja huolehtijaksi, kuten myös isänsä on syntynyt samaan asemaan sillä hetkellä kun lapset ovat tupsahtaneet maailmaan... Lapset on ne jotka lentävät joskus pesästä, mies taas on siinä jakamassa mun kanssa koko elämän kirjon..

Kaksi ihan eri asiaa rakkasu puolisoa ja lapsia kohtaan mutta ei tee kummastakaan rakkaudesta vähempiarvoista.

Enkä mä ikinä pystyis sanomaan että vaihtaisin yhden rakkaan kuoleman toisen rakkaan kuolemaan...

 

Noh, aikamoista syyllistämistä tuli sun purkauksesta... : /
Lue ihmeessä ketjun vastauksiakin.

No siis ajattelin lähinnä, että jos joku lapsista joskus soittelis mulle udellen ja syyttäen jostain rakkauden määristä niin lievästi sanoen kiehahtaisi yli. Kuten tässäkin tapahtui.

 

Minusta on taas outoa, että joku voi sanoa rakastavansa lapsiaan enemmän kuin puolisoaan. Se on jo outoa että edes vertailee niitä keskenään, koska minusta ainakin on hyvin erilaista rakastaa omaa puolisiaan kuin omia lapsiaan. Puoliso on elämänkumppani ja tuki ja turva, ja siihen kuuluu myös erootinen rakkaus. Lapsia taas rakastaa sellaisella huolehtivalla äidin rakkaudella, johon kuuluu enemmän huolehtimista ja suojelemista.

Kyllä minusta olisi ainakin inhottavaa jos mieheni sanoisi rakastavansa lastamme enemmän kuin minua. Enkä tarkoita tällä sitä, että haluisin pitää miehen kokonaan itselläni, mutta tulisi siinä kuitenkin vähän syrjään laitettu olo, ja edelleen kun minusta noita kahta rakkautta ei voi edes verrata keskenään.

 

Kyllä mä rakastan miestäni yhtä paljon kuin lapsia. Mutta se todellakin on erilaista se rakkaus. LApsiani mun täytyy vielä tässä vaiheessa suojella ja kasvattaa, kun taas mieheni on itsenäinen olento. Ja aina lapset tulee ensin, jos vaikka pitää valita kumman menettäisin, mutta se ei vähennä rakkauttani miestäni kohtaan.

Juuri näin.

Ja ajatellaanpa sitä tilannetta, kun lapset lentävät pesästä pois. On kaikkien osapuolten kannalta surullista, jos äiti jää roikkumaan lapsiinsa, eikä välitä enää hoitaa parisuhdettaan. Vanhuus on paljon mukavampi viettää oman rakkaan puolison kanssa yhdessä. Pelkkä lasten ja lastenlasten tapaaminen ei ole riittävä sisältö elämän ehtooseen.

 

No siis ajattelin lähinnä, että jos joku lapsista joskus soittelis mulle udellen ja syyttäen jostain rakkauden määristä niin lievästi sanoen kiehahtaisi yli. Kuten tässäkin tapahtui.

Siis luitko sä sen aloitusviestin? Luepas vielä kertaalleen.

 

Minä rakastan lastani ja miestäni aivan yhtä paljon, tottakaihan rakkaus on erilaista.
Kumman tahansa menettäminen veisi minut aivan pohjalle, en voi todellakaan edes ajatella kumman menettäisin mieluummin..

 

Mun mielestä taas on järkyttävää kun esim. mun mummo sanoi että aikoinaan kun heidän lapsensa kuoli ja isoisäni oli sanonut mummolle että "Onneksi sä sentään olet siinä" niin mummo oli sitä mieltä että olis ihan milloin vaan voinut vaihtaa lapsensa kuoleman miehensä kuolemaan..

Oletettavasti et ole kokenut oman lapsen kuolemaa? Se joka on, osaa todenäköisesti samaistua mummosi tunteeseen. Eikä se merkitse sitä, ettei mummosi isoisääsi olisi rakastanut. Lapsen menettäminen vaan on niin helvetillistä ja väärin. Se on jo puhtaan biologian vastaista joutua hautaamaan oma lapsensa, kun joka solu on valjastettu suojelmaan sitä omaa jälkeläistään.

 

Minä rakastan molempia yhtä paljon. Eri tavalla. Kyllä sitä iso aukko jäisi elämään, poistuisi siitä sitten puoliso tai lapsi.

mutta kyllä lapsen menettämisen ajatuskin on jo niin kauhea etten sitä kykene miettimään ilman itkua ja ahdistusta.

 

Minä rakastan molempia yhtä paljon. Eri tavalla. Kyllä sitä iso aukko jäisi elämään, poistuisi siitä sitten puoliso tai lapsi.

mutta kyllä lapsen menettämisen ajatuskin on jo niin kauhea etten sitä kykene miettimään ilman itkua ja ahdistusta.

Mulle tulee samat itkut ja ahdistukset, ihan sama kumpaa mietin jos menetän. Yhtä paljon alkaa ahdistamaan, mietin sitten miehen kuolemaa tai meidän lapsen...

 

Täytyy kyllä sanoa, että narsistista porukkaa, kun ajatellaan aina sitä omaa napaa ekana "minäminäminäminäminäminäminä".

Sillä ei tunnu olevan mitään arvoa, että perhe on luottava, rakastava ja huolehtiva, ainoastaan arvojärjestyksellä ja tunteiden mittaamisella (miten?!) on arvoa. Kunhan "minä" tulen ensin niin sitten kelpaa olla. Säälin puolisoitanne, jotka olette itse oletettavasti valkanneet, mutta jotka ovat kuin kiertoon kelpaavia hyödykkeitä, jotka voiv vaan vaihtaa toiseen tai joiden menetys ei tunnu missään.

Miltä susta tuntuu kun lastesi isä ei näe lapsiaan? Säälitkö lapsiasi?

 

No, minulle mieheni taas on rakkaampi kuin lapsemme (jotka hekin ovat äärettömän rakkaita). Tapasin hänet vuosia ennen lastemme syntymistä ja ilman häntä ei olisi heitäkään. Selviäisin lapsen menettämisestä, mutta tuskin mieheni kuolemasta...senkun haukutte. Tiedän olevani vähemmistössä.

 

Hienoa, jos joku rakastaa puolisoaan yhtä paljon kuin lapsiaan.

Minä en. Rakastan kyllä, mutta mulle on aivan päivänselvää että lapsia enemmän, aina.

Sama täällä.

Tai ehkä kyse on siitä, että rakkaus puolisoa kohtaan on ihan erilaista rakkautta kuin rakkaus lapsia kohtaan. Ja jos ne laitettaisiin toisiaan vastakkain, niin lapset voittaisi kuus nolla. Onneksi ei tarvitse laittaa.

Lasteni takia kuolisin. Mieheni takia en.

 

Säälin puolisoitanne, jotka olette itse oletettavasti valkanneet, mutta jotka ovat kuin kiertoon kelpaavia hyödykkeitä, jotka voiv vaan vaihtaa toiseen tai joiden menetys ei tunnu missään.

Anteeksi, mutta pakko nyt kysyä, että etkö sä olekin eronnut molempien lastesi isukeista...? Ettekä ole missään tekemisissä? Vai muistaako mun sisäinen tiimarivihkoni ihan väärin?

 

noinhan sen pitää ollakin, jos ei jopa niin, että miestä rakastaa enemmän kuin lapsia, koska ne lapsethan kasvaa ja muuttaa pois ja sitten jää sen miehen kanssa kahdestaan... mutta toki se rakkaus on erilaista ja varsinkin kun lapset pieniä tarvivat enemmän huomiota ym...

 

Äidin rakkauden on oltava sellaista, että osaa päästää aikuisista lapsistaan irti. Jos aikuista lasta rakastaa liikaa, niin lapsi ei pääse koskaan omille jaloilleen ja viettämään omaa aikuista elämää. Aikuisen lapsen kannalta paras äiti on sellainen, joka sanoo rakastavansa enemmän miestään kuin lastaan. Hyvä vastaus on tuokin, että rakastaa molempia yhtä paljon mutta eri tavalla.

 

Kyllä minä rakastan miestäni yhtä paljon kuin lapsiani, tosin eri tavalla.

Ja onhan se täysin luonnollista, mieheni on ollut vierelläni elämässä elämää jo ennen lapsia, hän on vierelläni nyt ja kasvattaa kanssani lapsiamme, ja hän on toivottavasti, ihannetilanteessa, vierelläni vielä silloinkin, kun lapsemme ovat aikuisia ja omassa elämässään, ja heillä on omat kumppaninsa ja omia lapsia joita he rakastavat enemmän kuin meitä.

Lapset ovat elämäni valo, mutta he ovat tavallaan vain lainassa, he eivät tarvitse minua huolehtimaan heistä ikuisesti. He tulevat olemaan elämässäni aina, mutta he perustavat omat elämänsä, saattavat muuttaa kauaskin.

Mieheni on elämänkumppanini, se, joka on minun vierelläni, ja jakaa kanssani elämän vielä silloinkin, kun kaikki muu on mennyt.

 

[QUOTE="vieras";27220178]Äidin rakkauden on oltava sellaista, että osaa päästää aikuisista lapsistaan irti. Jos aikuista lasta rakastaa liikaa, niin lapsi ei pääse koskaan omille jaloilleen ja viettämään omaa aikuista elämää. Aikuisen lapsen kannalta paras äiti on sellainen, joka sanoo rakastavansa enemmän miestään kuin lastaan. Hyvä vastaus on tuokin, että rakastaa molempia yhtä paljon mutta eri tavalla.[/QUOTE]

Mutta eikö rakkaus ole sitä halua, tunnetta ettäkärsisi toisen puolesta mm. päästämällä vapauteen ja aikuisuuteen? Jos äitini rakastaa isää yhä paljon kuin minua, on mielestäni mun perusturvallisuus saanut kovan kolauksen. Eikö jokaisella pitäisi olla äiti joka ensisijaisesti pyrkii pelastamaan lapsensa palavasta talosta, ei miestään? Ja tätä valintaa pitäisi ohjata se, ettei kestäisi lapsensa menetystä.

 

Mutta eikö rakkaus ole sitä halua, tunnetta ettäkärsisi toisen puolesta mm. päästämällä vapauteen ja aikuisuuteen? Jos äitini rakastaa isää yhä paljon kuin minua, on mielestäni mun perusturvallisuus saanut kovan kolauksen. Eikö jokaisella pitäisi olla äiti joka ensisijaisesti pyrkii pelastamaan lapsensa palavasta talosta, ei miestään? Ja tätä valintaa pitäisi ohjata se, ettei kestäisi lapsensa menetystä.

koetko sä sitten saanesi jotenkin vääränlaista rakkautta kotona? Jos nyt mietitään niinkin absurdia (toivottavasti) tilannetta kuin tulipalo. Niin kyllä hakisin lapset ensin, sitten miehen. Jos tilanne olisi toivoton en uhraisi itseäni, koska lapsille tärkeää on saada pitää edes toinen vanhemmistaan.
Sen sijaan kyllä kuolisin sekä mieheni, että lasteni puolesta.

Lapset ovat etusijalla, varsinkin nyt pieninä. Isoina heidät tosiaan pitää "päästää menemään", mutta silloin jatketaan miehen kanssa edelleen yhteistä elämää. Lapsiin kohdistuva rakkaus on ikuista. Mieheen kohdistuvan rakkauden on oltava sellaista joka kestää, koska hänen kanssaan jaetaan sitä arkea, elämää, meillä ainakin intiimejä ajatuksia, hän on minun tukeni. Lapsiin taas en voi tukeutua, se olisi täysin väärin.

Niin ja lapset hakisin ensin palavasta talosta myös siksi, että he eivät ole vielä saaneet elämäänsä niin pitkään elää ja tehdä omia valintojaan ja ratkaisujaan.

 

No, minulle mieheni taas on rakkaampi kuin lapsemme (jotka hekin ovat äärettömän rakkaita). Tapasin hänet vuosia ennen lastemme syntymistä ja ilman häntä ei olisi heitäkään. Selviäisin lapsen menettämisestä, mutta tuskin mieheni kuolemasta...senkun haukutte. Tiedän olevani vähemmistössä.

Et ole ainoa. En tiedä miten selviäisin kummankaan kuolemasta, mutta lapsen kuolemasta saattaisin EHKÄ pikkasen paremmin selvitä, kerta tiedän että mies olisi tukena. Mutta jos mies kuolis, ei se lapsi pysty samalla tavalla tukena olemaan kuin oma kumppani niin olisin sitten yksin ilman tukihenkilöä...

 

En osaa laittaa rakkautta suuruusjärjestykseen, mutta mieheni on minulle kyllä tärkeämpi kuin lapset. Eli tulevat "arvojärjestyksessä" siten, että ensin on mies ja sit lapset. Mies kun jää mun kanssa sittenkin kun lapset ponkasee tästä maailmalle. Rakkauden tunne lasta kohtaan on hyvin toisenlaista kuin mitä tunnen miestäni kohtaan. Sinänsä ajattelen että rakkauden määrä kaikkinensa läheisimpiäni kohtaan on vakio, eli sama kaikilla, tyyppi vaan erilaista.

 

Mutta eikö rakkaus ole sitä halua, tunnetta ettäkärsisi toisen puolesta mm. päästämällä vapauteen ja aikuisuuteen? Jos äitini rakastaa isää yhä paljon kuin minua, on mielestäni mun perusturvallisuus saanut kovan kolauksen. Eikö jokaisella pitäisi olla äiti joka ensisijaisesti pyrkii pelastamaan lapsensa palavasta talosta, ei miestään? Ja tätä valintaa pitäisi ohjata se, ettei kestäisi lapsensa menetystä.

Nyt mä repeän, voi ju**lauta itsekeskeisyyttä. Sun ÄIDILLÄ saa olla muitakin rakkaita kuin te lapset. HÄN TODELLAKIN saa rakastaa isäänne yhtäpaljon (jos rakkautta on kerta pakko mitata -sairasta sekin).

ISÄSI on äitisi elämän kumppani. Sinä lapsi, joka jatkaa matkaansa nyt omillaan kun on aikuinen. Meinaatko että äitisi tarvitsisi nyt aikuisenakin palvoa sinua rakkaudellaan?

Minä en kestäisi lapsieni menetystä. Mutta en myöskään mieheni. Jos on pakko valita kumpi selviää niin lapset toki, koska heillä on paljon ihanaa vielä edessä. Mutta menetys oli sitten lapsi tai puoliso on yhtä kamala ajatus. Koska ilman sitä puolisoa ja hänen rakkautta ei lapsiakaan olis

 

Ja huom ap. Nythän olet aikuinen ja äitisi on varmaan elänyt isäsi kanssa yksin taas jo jonkin aikaa. Eli isäsi on varmasti hänelle nyt läheisempi. Jos sen sijaan tuota olisi kysytty kun olet ollut ihan pieni, olisi vastaus voinut olla toisenlainen..

 

Sama täällä.

Tai ehkä kyse on siitä, että rakkaus puolisoa kohtaan on ihan erilaista rakkautta kuin rakkaus lapsia kohtaan. Ja jos ne laitettaisiin toisiaan vastakkain, niin lapset voittaisi kuus nolla. Onneksi ei tarvitse laittaa.

Lasteni takia kuolisin. Mieheni takia en.

Juuri näin. Mä en voi ymmärtää näitä vastauksia.
Tai ehkä tää asia on mulle siitä syystä niin helppo, että mulla se rakas mies otti ja jätti.
Kyllä siitä yli pääsee, ja nyt ainakin on ihan selvää, ettei kukaan mies voi olla yhtä tärkeä kuin lapset, aiemmin en asiaa ajatellut.
Vaikka lapset tekisivät mulle mitä, ja vaikka ne katkaisisivat välit muhun, ei heistä silti tule mulle yhdentekeviä, kuten ex-miehistä.
Olispa jännä nähdä, kuinka moni teistä 5 vuoden kuluttua on eri mieltä. Kumman naiivisti te uskotte, että miehenne pysyy rinnallanne sittenkin kun lapset ovat lähteneet kotoa.

 

. Lapsiin taas en voi tukeutua, se olisi täysin väärin.

Niin ja lapset hakisin ensin palavasta talosta myös siksi, että he eivät ole vielä saaneet elämäänsä niin pitkään elää ja tehdä omia valintojaan ja ratkaisujaan.

Isäni on äitiä 16 v vanhempi ja musta on aina tuntunut että äiti piti minua yhtenä siskonaan. Hän ei ollut mikään auktoriteetti. Me lapset ja äiti kaikki tukeuduttiin isään, äitiin ei. Ehkä siinä syy, äiti haki isästä vanhemman rakkautta itsekin?

 

no huh huh. tottakai voi rakastaa yhtä paljon, se vain on aivan toisenlaista rakkautta.

varmaan samoja ihmisiä joiden mielestä näitä miehiä nyt tulee ja menee, mutta kaverit pysyy.