P
pailakka
Vieras
Olen erittäin rakastunut mieheeni. Minulla on hänen kanssaan hyvä olla. Hänen seurassaan voin olla sellainen kuin olen ja hänen kanssaan voin jakaa melkein kaiken elämässäni, ilot ja surut, kaikki elämän värit. Hänen seurassaan koen itseni rakastetuksi, kauniiksi aikuiseksi naiseksi. Hän on huolehtivainen, meillä on tasa-arvoinen parisuhde, jossa molemmilla on mahdollisuus toteuttaa itseään ja unelmiaan. Lapsista ja kodista pidetään yhdessä huolta jne.
Ongelma on siinä, että hän ja esikoiseni, varhais murkkuikäinen edellisestä suhteestani, eivät oikein tule toimeen keskenään. Tilanne pahenee vuosi vuodelta. Toisaalta mieheni ottaa häntä huomioon. Heillä on yhteinen kausittainen harrastus, johon hän panostaa, mutta mutta mutta.
Hän puuttuu nykyään lapsen jokaikiseen asiaan. Minusta tuntuu, että hän on koko ajan kritisoimassa ja jos hänellä on jotain sanottavaa lapsesta, niin se tulee negatiivisessa sävyssä. Sanoo häntä piloille lellityksi jne. Huomauttelee hänelle jatkuvasti pikku asioista. Pahin kaikista, koen, että hän ei kohtele esikoista ja perheen nuorempia, hänen lapsiaan, tasapuolisesti.
Nyt joku kiva palstailija varmasti viisastelee, että ei ikinä alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka ei sovi yhteen hänen lapsensa kanssa ja lapsen onni menee etusijalle. Niin, no en olisi alkanut minäkään, jos minulla olisi ollut kristallipallo. Alussahan he tulivat hyvinkin keskenään toimeen. Lapsi oli vasta kolmen, kun he tapasivat. Ei heidän suhteessaan ollut ongelmia vielä moneen vuoteen. Saimme avomieheni kanssa lisää lapsia. Ei heidän suhteessaan silloinkaan mitään suurta ongelmaa ollut. Nämä asiat ovat muuttuneet pikkuhiljaa, pala palalta vuosien aikana.
Lapseni ei ole oikein hyväksynyt miestäni sen jälkeen, kun hänen biologinen isänsä tuli enemmän kuvioihin mukaan. Eromme jälkeen hän näki lastaan hyvin epäsäännöllisesti. Toisinaan oli aikoja, kun hän halusi säännölliset tapaamiset, mutta ei kyennyt niitä pitämään. Paljon rikottuja lupauksia ja paljon murhetta. Monta terapiaistuntoa, jossa lapsen hylätyksi tulemisen pelkoa ja vaikeaa isäsuhdetta yritettiin hoitaa. Pitkä juttu. Mutta lyhennettynä niin, että lapseni alkoi jossain vaiheessa hyljeksimään avomiestäni ja kapinoimaan häntä vastaan. Mieheni ei osannut suhtautua siihen vaan tilanne on nyt tämä mikä on.
En halua erota, rakastan miestäni. Tai, jos asiat olisivat toisin ja meillä ei olisi yhteisiä lapsia, joille hän on hyvä isä, ottaisin sydänsurut vastaan, laittaisin lapseni etusijalle ja paiskaisin miehen kamppeineen ulos. Mutta nyt en voi ajatella vain yhtä asiaa, vaan kokonaisuutta. Millä saisin tämän sotkun selväksi, ilman, että perheeni hajoaa.
Ongelma on siinä, että hän ja esikoiseni, varhais murkkuikäinen edellisestä suhteestani, eivät oikein tule toimeen keskenään. Tilanne pahenee vuosi vuodelta. Toisaalta mieheni ottaa häntä huomioon. Heillä on yhteinen kausittainen harrastus, johon hän panostaa, mutta mutta mutta.
Hän puuttuu nykyään lapsen jokaikiseen asiaan. Minusta tuntuu, että hän on koko ajan kritisoimassa ja jos hänellä on jotain sanottavaa lapsesta, niin se tulee negatiivisessa sävyssä. Sanoo häntä piloille lellityksi jne. Huomauttelee hänelle jatkuvasti pikku asioista. Pahin kaikista, koen, että hän ei kohtele esikoista ja perheen nuorempia, hänen lapsiaan, tasapuolisesti.
Nyt joku kiva palstailija varmasti viisastelee, että ei ikinä alkaisi suhteeseen miehen kanssa, joka ei sovi yhteen hänen lapsensa kanssa ja lapsen onni menee etusijalle. Niin, no en olisi alkanut minäkään, jos minulla olisi ollut kristallipallo. Alussahan he tulivat hyvinkin keskenään toimeen. Lapsi oli vasta kolmen, kun he tapasivat. Ei heidän suhteessaan ollut ongelmia vielä moneen vuoteen. Saimme avomieheni kanssa lisää lapsia. Ei heidän suhteessaan silloinkaan mitään suurta ongelmaa ollut. Nämä asiat ovat muuttuneet pikkuhiljaa, pala palalta vuosien aikana.
Lapseni ei ole oikein hyväksynyt miestäni sen jälkeen, kun hänen biologinen isänsä tuli enemmän kuvioihin mukaan. Eromme jälkeen hän näki lastaan hyvin epäsäännöllisesti. Toisinaan oli aikoja, kun hän halusi säännölliset tapaamiset, mutta ei kyennyt niitä pitämään. Paljon rikottuja lupauksia ja paljon murhetta. Monta terapiaistuntoa, jossa lapsen hylätyksi tulemisen pelkoa ja vaikeaa isäsuhdetta yritettiin hoitaa. Pitkä juttu. Mutta lyhennettynä niin, että lapseni alkoi jossain vaiheessa hyljeksimään avomiestäni ja kapinoimaan häntä vastaan. Mieheni ei osannut suhtautua siihen vaan tilanne on nyt tämä mikä on.
En halua erota, rakastan miestäni. Tai, jos asiat olisivat toisin ja meillä ei olisi yhteisiä lapsia, joille hän on hyvä isä, ottaisin sydänsurut vastaan, laittaisin lapseni etusijalle ja paiskaisin miehen kamppeineen ulos. Mutta nyt en voi ajatella vain yhtä asiaa, vaan kokonaisuutta. Millä saisin tämän sotkun selväksi, ilman, että perheeni hajoaa.
siitä sitten kannan huonoa omaa tuntoa ja huomaan olevani varovaisempi suustani mutta eihän kukaan jaksa omassa kodissaan varpaillaa olla koko ajan. Jotenkin hullunkurista kun pienempi saa osakseen kovaakin komennusta niin kuin pitää ollakin kun vanhempi ajetaan ihan hermoromahduksen partaalle. ja sitten isommalle EI USKALLA olla niin äksy, vain sen takia kun ei ole hänen äiti. vaikka ihan samalla tavalla ärsyttää käytöksellään. argh! 