Mitä tekisit jos olisit minä? (asiaa yksinäisyydestä)

No ei se sun naamasta johdu. Höpöhöpö. Tuskin se susta johtuu ollenkaan. Tai silleeb se voi olla, että olet kavereillesi jokin kontrasti, joka paljastaa heidän oman onnettoman olonsa.

 

[QUOTE="Vieras";26973874]Sinua ei pidetä tärkeänä --> älä sinä pidä myöskään niitä ihmisiä tärkeänä itsellesi


Toisaalta jos kanssasi ei edes puhuta, voisit kerätä rohkeutesi ja kysyä miksi. Jos välit menee sen takia, onko se isojaan menetys?[/QUOTE]

Että kysyisin leikkipuistossa, miksi ette kutsuneet minua kutsuille?
Soittaisin sille lenkkeilyseuralle, että miksi en kelpaakaan?
Kysyin Facebookissa omalla seinälläni, tai muiden, miksi ette sano minulle mitään, soita minulle, kysy mit kuuluu?




En tosiaan uskalla enkä halua tehdä niin.

 

Miekii kaipaisin hieman äksöniä. Mammaseuraa minulla ei ole koskaan ollut, mutta Pohjois-Karjalassa asustelevat voivat laittaa yv, jos vaikka kahviteltais?

oikeestiko te täältäpäin?
jotenkin olen kuvitellut että asut jossain pääkaupunkiseudulla...

 

Eikä minulla oikeasti niiiin hyvin mene. Painin tulevaisuuden asioiden kanssa ja mennyt on ollut erilainen ja rankka, se ehkä paistaa minusta läpi?

 

Eikä minulla oikeasti niiiin hyvin mene. Painin tulevaisuuden asioiden kanssa ja mennyt on ollut erilainen ja rankka, se ehkä paistaa minusta läpi?

Ei voi tietää. Sun täytyy mielessäsi vaan luopua niistä ihmisistä. Halaus täältä. Mutta tuskin sinussa on mitään vikaa. Vaikutat aivan normaalilta kirjoitustesikin perusteella. Et ole leuhka, et ole hullu, et takertuja, etkä tappotylsä. Ala pitää omaakivaa, vaikka luopuminen sattuu. Ehkä ystävien aika tulee taas, vuoden tai parin päästä.

Kun menet valokuvauskurssille, älä odota sieltä ystäviä, vaan odota vain sitä opastusta. Silloin ei ole mitään pelättävää. Menet sinne ja paras ystäväsi on siellä kamera, haluat oppia kuvaamaan!

 

Kiva kuulla, että jos asuisin siellä, saisin seuraa. Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja kiitos vastauksistasi tähän ketjuun

Jotenkin tunnen, että jokin minussa on, miksi minua ei lähestytä kaikesta siitä huolimatta, mitä yritän ja mitä olen. Että kaikesta positiivisesta huolimatta jokin minussa on kai sitten kovin vaikeaa. Uskaltaisimpa laittaa kuvani tähän, voisitte sanoa, johtuuko se naamastani... heh.

kummallista. Oletko varma, että et ole saanut itsellesi tosielämän perskärpästä? eli joku kateellinen mamma, joka on käynyt teillä ja nähnyt että sulla on kiva mies, kivat lapset, nätti koti, olet tyytyväinen itseesi, on tullut kateelliseksi ja alkanut puhua susta pahaa?

 

Ja jos laitat kuvasi, lupaan sanoa siitä vain positiivista, mutta rehellistä. Olen hyvä sellaisessa. Voisi rohkaista sinua, jos saisit hyvää palautetta.

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

..vähän samaa vikaa on täällä.. Asutaan vielä haja-asutusalueella, tänne ei ilman autoa oikein pääse ja "pikavisiitti" on melko mahdoton.

Minä olen löytänyt henkireiän kaikenlaisista seuroista ja järjestöistä, jonne voi mennä yksinki puuhaamaan. Saa seuraa, välillä on kekkereitä ja on sieltä tarttunut mukaan muutama ystäväkin. Vapaa ehtoisista esim. järjestyksen valvojiksi, liikenteenohjaajiksi, lipunmyyjiksi on aina pulaa... Pikkuhiljaa taidot kehittyy ja saa paljon haastavampiakin hommia.

Jos yhtään tuon suuntainen homma kiinnostaa, niin suosittelen!

 

kummallista. Oletko varma, että et ole saanut itsellesi tosielämän perskärpästä? eli joku kateellinen mamma, joka on käynyt teillä ja nähnyt että sulla on kiva mies, kivat lapset, nätti koti, olet tyytyväinen itseesi, on tullut kateelliseksi ja alkanut puhua susta pahaa?

Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.

En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.

Kuvittelenko kaiken?

 

Ja kuvan laittaminen oli vitsi, en tosiaan kehtaa sellaista tehdä enkä haluakaan.

 

Ja kuvan laittaminen oli vitsi, en tosiaan kehtaa sellaista tehdä enkä haluakaan.

Näetkö nyt itsekin, olet normaali, et tippaakaan säälittävä. Ystävilläsi vain sattuu olemaan joku inside kerho ja nestettä päässä. Paskat niistä!

 

Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.

En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.

Kuvittelenko kaiken?

No eikö maalla oo just tommosta paskanpuhumista? Et sä varmaan kuvittele...

 

Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.

En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.

Kuvittelenko kaiken?

Suomalaisilla on sellainen ominaisuus, että he ottavat etäisyyttä siihen, joka kulkee yksin. Pitäisi olla valmiiksi jo kaveri puistoon tai kerhoon (perhekerho) jotta saa lisä kavereita.

Luin toiselta palstalta jutun, jossa pari ihmistä oli alkanut puhua kaikille jonkun lapsista negatiivista, olivat muka vilkkaita tai jotain. eli tällaista takanapäin puhumista.

Vaikea asia.

tai sitten on niin, että he tuntevat vain huonommuutta kanssasi, olet liian kiltti, et juorua paskaa, et puhu muista pahaa, lapsesi ovat kilttejä... monet ihmiset pitävät ihmisistä, joiden kanssa on äksöniä, eli puhutaa pahaa toisista ja tiedetään juoruja ja näin oma sisällyksetön ja tylsä elämä saa jotain sisältöä.

 

Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.

En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.

Kuvittelenko kaiken?

Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia perhekahviloissa ja leikkipuistoissa. Jos olen kahdestaan jonkun kanssa niin se toinen saattaa mun kanssa jotain puhuakin, mutta kun sinne tulee joku muu niin minä olen se joka jää yksin.

 

Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia perhekahviloissa ja leikkipuistoissa. Jos olen kahdestaan jonkun kanssa niin se toinen saattaa mun kanssa jotain puhuakin, mutta kun sinne tulee joku muu niin minä olen se joka jää yksin.

Viimeksi oli jotenkin tosi hälyistä. Istuin lähellä toista lastani ja ihmettelin miten reippaasti toinen lapseni meni ympäriinsä muista välittämättä. Muut juttelivat keskenään. Yritin hymyillä, sanoa jotain... aika hiljaista oli. Sanoin moikat lähtiessä, siihen sentään vastasivat jotkut mutta ei muuta.

Tosi kurja olo tästä kaikesta.

 

niin, ja sellainen neuvo tuli vielä mieleen, että ei kannata ehkä alkaa heti ehdotella niitä kyläilyjä. eli katselet ensin ja tapaat siellä kerhossa.

itse ainakin vähän säikähdin kun heti ensi näkemisellä kysyttiin kylään.

mutta ehkä kaikki eivät säikähdä.

vaikea sanoa mitä tuossa on taustalla.
joko ovat vain
-kiireisiä
-joku kateellinne saanut päähänsä mustamaalata sinua
-epätoivosi kavereiden saannista alkanut paistaa
- liikut yksin nniin sen takia ei oteta joukkoon, koksa suomalalisilla on tällainen tapa että mukaan pääseee jos on jo kavereita
- olet liian täydellinen ja kiva ja aiheutat huonomuuden tunteita toisissaa, huonommissa (juoruilevat paskanjauhajat) ihmisissä.

 

Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.

Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan

MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.

Täällä kohtalotoveri. Olen "oppinut" olemaan yksin. En enää osaa kaivata seuraa, koska sellaista en saa. Kaverit kaikonneet vuosien varrella (muuttaneet kauemmas, osalle ura tärkein, osa ei pidä lapsista jne.). Töissä tapaan ihmisiä, mutta emme me työajan jälkeen näe. Vaikka olen oppinut olemaan yksin, niin kaipaan seuraa samanlaisiin asioihin kuin sinä. Ehkä mut on vaan tarkotettu olemaan ilman ystäviä. Olenkin miettinyt, että mitä sitten kun lapset lähtevät kotoa. Mitä mä sitten teen, istun kotona yksin miehen kanssa (jolla tosin on kavereita).

 

Kiva kuulla, että jos asuisin siellä, saisin seuraa. Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja kiitos vastauksistasi tähän ketjuun

Jotenkin tunnen, että jokin minussa on, miksi minua ei lähestytä kaikesta siitä huolimatta, mitä yritän ja mitä olen. Että kaikesta positiivisesta huolimatta jokin minussa on kai sitten kovin vaikeaa. Uskaltaisimpa laittaa kuvani tähän, voisitte sanoa, johtuuko se naamastani... heh.

Kiitos

Ihmisissäkin on paljon erilaisia ja hyvin moneta ajattelevat, että kaverin tai ystävän kanssa pitäisi synkata ja nk kemiat osua yhteen. Mä en ajattele näin, koska en mä ole kavereideni tai ystävieni kanssa naimisiin menossa enkä edes muuttamassa saman katon alle. Mulla on hyvin erilaisia ihmisiä kavereina ja ystävinä ja mulle riittää, että toisen ihmisen seurassa on mukavaa. Mun on ehkä helppoa tutustua ja ystävystyä sen vuoksi, että mulla ei ole mitään odotuksia sille ihmissuhteelle. Jos kaverisuhde ei kehity ystävyyssuhteeksi, niin mulle riittää se kaverisuhdekin.

Mietinkin, että osa tapaamistasi ihmisistä voi olla juuri niitä, jotka ovat ystävää vailla, mutta joille ystäviksi eivät käy muut kuin ne, joiden kanssa synkkaa. Hakevat siis ainoastaan itsensä kaltaista seuraa. Ja jotka odottavat, että kaverisuhteesta tulee myös ystävyyssuhde ja jos tämä ei ole odotettavissa, eivät halua pelkkää kaverisuhdettakaan. Tapaavat kerran ja jos ei kemiat osu yksiin, dumppaavat samantien.

 

Vahva ihminen viihtyy myös yksin. Itse olen vapaa sielu, riippuvaisuus muista ei ole minua. Mutta se vaatii vahvuutta ja ehkä suurempaa yksilöllisyyttä (Nietzsche: vuorenhuiput ovat kylmiä tjsp.). Sekä omalla kohdallani "oikeasti" läheisten tukea ja hyväksyntää sille mikä olen.

 

[QUOTE="mies";26974775]Vahva ihminen viihtyy myös yksin. Itse olen vapaa sielu, riippuvaisuus muista ei ole minua. Mutta se vaatii vahvuutta ja ehkä suurempaa yksilöllisyyttä (Nietzsche: vuorenhuiput ovat kylmiä tjsp.). Sekä omalla kohdallani "oikeasti" läheisten tukea ja hyväksyntää sille mikä olen.[/QUOTE]

Kyllä minä viihdyn yksinkin, tämänkin päivän olen puuhastellut rästihommia kun lapset ovat mummolassa. Mutta ei vahvuus poissulje seurankaipuutakaan. Kai.

 

Kyllä minä viihdyn yksinkin, tämänkin päivän olen puuhastellut rästihommia kun lapset ovat mummolassa. Mutta ei vahvuus poissulje seurankaipuutakaan. Kai.

Ei suljekaan. Itsekin viihdyn mainiosti yksin, mutta välillä on mukavaa tavata myös muita ihmisiä. Yksinäisyys on ihan jees silloin, kun se on juuri sillä hetkellä omaa vapaaehtoinen valinta. Jos taas haluaisi keskustella jonkun kanssa vaikkapa jostain uudesta harrastuksestaan, päivänpolitiikasta, näkemästään elokuvasta tai koiranpennun ruokinnasta, niin silloin voi toki keskustella peilikuvansa kanssa, mutta ei se ole sama asia kuin keskustella jonkun ihmisen kanssa.