"Vieras"
No ei se sun naamasta johdu. Höpöhöpö. Tuskin se susta johtuu ollenkaan. Tai silleeb se voi olla, että olet kavereillesi jokin kontrasti, joka paljastaa heidän oman onnettoman olonsa.
oikeestiko te täältäpäin?Miekii kaipaisin hieman äksöniä. Mammaseuraa minulla ei ole koskaan ollut, mutta Pohjois-Karjalassa asustelevat voivat laittaa yv, jos vaikka kahviteltais?
Ei voi tietää. Sun täytyy mielessäsi vaan luopua niistä ihmisistä. Halaus täältä. Mutta tuskin sinussa on mitään vikaa. Vaikutat aivan normaalilta kirjoitustesikin perusteella. Et ole leuhka, et ole hullu, et takertuja, etkä tappotylsä. Ala pitää omaakivaa, vaikka luopuminen sattuu. Ehkä ystävien aika tulee taas, vuoden tai parin päästä.Eikä minulla oikeasti niiiin hyvin mene. Painin tulevaisuuden asioiden kanssa ja mennyt on ollut erilainen ja rankka, se ehkä paistaa minusta läpi?
kummallista. Oletko varma, että et ole saanut itsellesi tosielämän perskärpästä? eli joku kateellinen mamma, joka on käynyt teillä ja nähnyt että sulla on kiva mies, kivat lapset, nätti koti, olet tyytyväinen itseesi, on tullut kateelliseksi ja alkanut puhua susta pahaa?Kiva kuulla, että jos asuisin siellä, saisin seuraa. Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja kiitos vastauksistasi tähän ketjuun
Jotenkin tunnen, että jokin minussa on, miksi minua ei lähestytä kaikesta siitä huolimatta, mitä yritän ja mitä olen. Että kaikesta positiivisesta huolimatta jokin minussa on kai sitten kovin vaikeaa. Uskaltaisimpa laittaa kuvani tähän, voisitte sanoa, johtuuko se naamastani... heh.
..vähän samaa vikaa on täällä.. Asutaan vielä haja-asutusalueella, tänne ei ilman autoa oikein pääse ja "pikavisiitti" on melko mahdoton.Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.
Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan
MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.
Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.kummallista. Oletko varma, että et ole saanut itsellesi tosielämän perskärpästä? eli joku kateellinen mamma, joka on käynyt teillä ja nähnyt että sulla on kiva mies, kivat lapset, nätti koti, olet tyytyväinen itseesi, on tullut kateelliseksi ja alkanut puhua susta pahaa?
Näetkö nyt itsekin, olet normaali, et tippaakaan säälittävä. Ystävilläsi vain sattuu olemaan joku inside kerho ja nestettä päässä. Paskat niistä!Ja kuvan laittaminen oli vitsi, en tosiaan kehtaa sellaista tehdä enkä haluakaan.
No eikö maalla oo just tommosta paskanpuhumista? Et sä varmaan kuvittele...Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.
En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.
Kuvittelenko kaiken?
Suomalaisilla on sellainen ominaisuus, että he ottavat etäisyyttä siihen, joka kulkee yksin. Pitäisi olla valmiiksi jo kaveri puistoon tai kerhoon (perhekerho) jotta saa lisä kavereita.Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.
En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.
Kuvittelenko kaiken?
Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia perhekahviloissa ja leikkipuistoissa. Jos olen kahdestaan jonkun kanssa niin se toinen saattaa mun kanssa jotain puhuakin, mutta kun sinne tulee joku muu niin minä olen se joka jää yksin.Tätä on tosi vaikea kuvitellakaan, että näin olisi.
En osaa kuvailla yhtä tunnetta, mikä viimeisen vuoden ajan aina välillä on ollut. Esim. perhekerhossa missä on muitakin. Tunnen, että minuun otetaan etäisyyttä.
Kuvittelenko kaiken?
Viimeksi oli jotenkin tosi hälyistä. Istuin lähellä toista lastani ja ihmettelin miten reippaasti toinen lapseni meni ympäriinsä muista välittämättä. Muut juttelivat keskenään. Yritin hymyillä, sanoa jotain... aika hiljaista oli. Sanoin moikat lähtiessä, siihen sentään vastasivat jotkut mutta ei muuta.Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia perhekahviloissa ja leikkipuistoissa. Jos olen kahdestaan jonkun kanssa niin se toinen saattaa mun kanssa jotain puhuakin, mutta kun sinne tulee joku muu niin minä olen se joka jää yksin.
Täällä kohtalotoveri. Olen "oppinut" olemaan yksin. En enää osaa kaivata seuraa, koska sellaista en saa. Kaverit kaikonneet vuosien varrella (muuttaneet kauemmas, osalle ura tärkein, osa ei pidä lapsista jne.). Töissä tapaan ihmisiä, mutta emme me työajan jälkeen näe. Vaikka olen oppinut olemaan yksin, niin kaipaan seuraa samanlaisiin asioihin kuin sinä. Ehkä mut on vaan tarkotettu olemaan ilman ystäviä. Olenkin miettinyt, että mitä sitten kun lapset lähtevät kotoa. Mitä mä sitten teen, istun kotona yksin miehen kanssa (jolla tosin on kavereita).Tämä on ainoa paikka missä nyyhkyilen. Itsesääli tämän asian suhteen on nostanut päätään tässä kesän aikana, mutta olen pitänyt sen visusti piilossa. En päivitä naamakirjaan mitään kurjaa, en kyllä mitään yltiöpositiivistakaan. Omaa elämääni, havaintoja elämästä. Olen jäänyt ulkopuolelle sekä vanhasta kaveripiiristä että äitipiireistä, joihin olen yrittänyt tutustua.
Ehkä jokin minussa on vastenmielistä toisten mielestä, vaikka tuntuu että seurassani viihdytään. Toista kahvittelukertaa vain ei siitä huolimatta tule, koskaan
MIes minulla on, hän on ihana. Mutta en tohtisi häntäkään tällä kuormittaa, vaikka huomaahan hän että olen yksinäinen ja kun jossain käyn, olen aina yksin.
KiitosKiva kuulla, että jos asuisin siellä, saisin seuraa. Vaikutat ihanalta ihmiseltä ja kiitos vastauksistasi tähän ketjuun
Jotenkin tunnen, että jokin minussa on, miksi minua ei lähestytä kaikesta siitä huolimatta, mitä yritän ja mitä olen. Että kaikesta positiivisesta huolimatta jokin minussa on kai sitten kovin vaikeaa. Uskaltaisimpa laittaa kuvani tähän, voisitte sanoa, johtuuko se naamastani... heh.
Ei suljekaan. Itsekin viihdyn mainiosti yksin, mutta välillä on mukavaa tavata myös muita ihmisiä. Yksinäisyys on ihan jees silloin, kun se on juuri sillä hetkellä omaa vapaaehtoinen valinta. Jos taas haluaisi keskustella jonkun kanssa vaikkapa jostain uudesta harrastuksestaan, päivänpolitiikasta, näkemästään elokuvasta tai koiranpennun ruokinnasta, niin silloin voi toki keskustella peilikuvansa kanssa, mutta ei se ole sama asia kuin keskustella jonkun ihmisen kanssa.Kyllä minä viihdyn yksinkin, tämänkin päivän olen puuhastellut rästihommia kun lapset ovat mummolassa. Mutta ei vahvuus poissulje seurankaipuutakaan. Kai.