Tyttäreni tuli raskaaksi 15-vuotiaana pojalle, jonka kanssa ei enää seurustellut. Yhdessä mentiin neuvolaan tekemään raskaustesti, odottelin odotusaulassa kun tyttö tuli kyyneleet silmissä terveudenhoitajan luota. Juteltiin pitkät pätkät, en huutanut, en korottanut ääntäni. Kerroin rehellisesti millaisia asioita tyttö tulisi kohtaamaan jos pitäisi vauvan, millaisista asioista joutuisi luopumaan, millaiseksi elämä muuttuisi. Olin itse 18 kun sain esikoiseni, joten tiesin. En silti painostanut tyttöä mihinkään, sanoin vain että olipa ratkaisu mikä tahansa, niin olen tukena. Tyttö päätyi aborttiin. Menimme yhdessä sairaalaan, yhdessä lääkärin vastaanotolle jossa hän sai lääkkeet. Seuraavat päivät huolehdin ja hoidin tyttöä, hoidin kipuja, silittelin hiuksia, kuivasin kyyneleitä.
Nyt tyttö on jo 19, löytänyt vakaan parisuhteen ja hyvän kumppanin itselleen. Elämä on mallillaan ja jälkikäteen tyttö on sanonut että ratkaisu oli täysin oikea.
Itse en ole koskaan tehnyt aborttia, mutta elämänkokemusta on sen verran, että ymmärrän etteivät asiat aina ole mustavalkoisia. Joskus abortti on kaikkien (= tulevien vanhempien, syntymättömän lapsen) kannalta kaikkein paras ratkaisu.