Kävin eilen hautausmaalla ja se pisti mietityttämään. (lapsen kuolema)

[chef]

Mun tekee todella pahaa katsoa niitä pikkuvauvojen ja nuorten lasten hautoja. On se vaan niin helvetin väärin, että lastenkin pitää kuolla, eikä siinä ole mitään järkeä...ei sen niin kuulu mennä.

Eilen näin muutaman kiven, joiden ääreen oltiin haudattu 4kk ikäiset lapset. Toisessa kivessä oli lapsen valokuva ja se lapsi oli siinä kuvassa täysin elinvoimaisen näköinen...sitten pum ja vauva on poissa. En voi käsittää.

Eräässä haudassa oli kaksostytöt, jotka olivat syntyneet ja kuolleet samana päivänä. Tästä oli aikaa jo n. 15 vuotta...mutta haudalla oli tuoreita kukkia. Joku oli siellä siis käynyt ihan lähiaikoina.

Jäin sitten tuota asiaa pohtimaan enempikin. Mulla ei ole tapana käydä haudoilla...en käy edes hautajaisissa. Tämä johtunee siitä, ettei kukaan oikeasti läheinen ihminen ole koskaan elämästäni poistunut kuoleman kautta. En siis tiedä miten asia muuttuisi, jos joku läheinen kuolisi. Tuo eilinenkin haudallakäynti oli vain siksi, että tarjosin kyydin kyytiä tarvitsevalle.

No mutta siis asiaan...kuinka usein ihmiset käyvät lastensa haudalla? Ja mitä siellä haudalla tapahtuu?

Tarkoitan siis, että käydäänkö haudalla joka viikko, joka kuukausi, juhlapyhinä vai miten?

Ja mitä siellä haudalla tehdään. Tuodaan kukkia ja itketään silmät irti päästä?

Mun teki NIIN pahaa katsoa niitä lasten hautoja ja sain tehdä melko kovasti työtä, ettei kyyneleet tullut. Miten ihmeessä lasten vanhemmat kestää olla siellä haudalla?

Tällaisia positiivisia ajatuksia tähän aamuun.

 

["vieras"]

Pienistä lapsista ei ole kokemusta, mutta enoni kuoli 35 vuotiaana ja mummo kävi haudalla useita kertoja viikossa. Samoin siis äitini ja minä käytiin, kun äiti oli se mummon käyttäjä. Kaverini pikkuveli kuoli vauvana, mutta he eivät haudalla käyneet kuin vain jouluna tai joskus harvoin. Varmaankin yksilöllistä kuinka usein käydään ja mitä siellä tehdään. Mummo vei enon haudalle talvisin kynttilän, kesällä hoidettiin kukkia ja pidettiin huolta haudasta ja aina tehtiin se pakolllinen hautausmaakierros ja katseltiin hautoja.

 

["mona"]

Mun äitini parhaan ystävän lapsi hukkui 1vuotiaana. Tapahtuneesta on jo 20vuotta, mutta edelleen tämä äiti pitää haudalla aina tuoreita kukkia.

 

[4näiti]

mä menettäny kaks veljeeni ja äidin,haudalla käyn kerran viikossa. plus sit merkkipvät,vuosipvät,joulu,pyhäinpvä..

 

[Aamuäree]

Äitini esikoinen kuoli samana päivänä kuin syntyikin.
Vanhemmat käyvät haudalla yhä vieläkin usein, hoitavat sitä ympäristöä, siistivät, vievät kynttilän, viipyvät hetken.
Ja joka ikinen kerta kyynel silmissään, jo 35 vuoden ajan.
Pyhinä tietenkin käyvät myös.

Meidän perhe on tapakristitty perhe, ehkä hiukan enemmänkin, ja nämä perinteet ovat tärkeitä.
Käyn veljeni haudalla itsekin, ja omien lasten herkistämänä itkeä tirautan useasti, kun mietin sitä tuskaa jota vanhempani yhä kokevat.
Tavan ja perinteen vuoksi, vanhempani hoitavat niitä hautoja joita ei lähiomaisia ole enää hoitamassa oman kuolemansa tai kaukana asumisen vuoksi- sitten astumme remmiin minä ja sisareni, sitten meidän lapsemme jne. Koska olemme sukurakkaita ja perinteitä vaalivia.

 

["Kari"]

Monet kokevat hauta-/uurnapaikan tärkeäksi, koska voi olla helpompi surra kun on konkreettinen paikka, johon rakas on haudattu. Haudalla käyminen voi siis auttaa eteenpäin ja pahimman lamauttavan surun yli pääsemisessä.

On aina hirmu ikävää, jos näkee lapsena kuolleen haudan. Nuorena pois meneminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lapsi olisi elänyt onnellisen elämän. Täyttymystä ihmisen elämään eivät mielestäni tuo elettyjen vuosien määrä, vaan onnen hetket.

 

["minttu"]

Mun serkkuni on kuollut heti synnyttyään. Ja hänen vanhemmat edelleen käyvät haudalla viikottain.

Ehkä se haudalla käynti tuo toisille lohtua, helpotusta tai jotain. Itse olen menettänyt joitain läheisiäni, anoppini viimeksi kaksi viikkoa sitten. Haudoilla kuitenkin käyn todella harvoin. Mä jotenkin koen sen "turhaksi" koska voi muistaa pois menneitä ihan milloin vaan. Ja tapana onkin monasti sytyttää kynttilä kun joku kuollut läheinen tulee mieleen. Ihan sponttaanisti koti oloissa. Samoin juhlapyhinä voin laittaa kynttilöitä useitakin pihakivelle palamaan, niille läheisille siellä jossakin.

Itse toivon ettei minua haudata varsinaisesti minnekään. Tuhkani siroitellaan rakkaaseen paikkaan ja siinä kaikki. Toivon että sen jälkeen elän niiden ihmisten muistoissa, en hautakivessä ja sen eteen tuotavissa kukkasissa ja kynttilöissä. Korkeintaan "sallin" että tuhkani päälle istutetaan puuntaimi. En halua pyhättöä leposijastani.

Ymmärrän kuitenkin että meitä on erilaisia. Joku tarvitsee sen konkreettisen paikan surra ja muistella. Toinen ei. Se ei silti tarkoita että välittäisi vähemmän.

 

[chef]

Tuntuu todella kaukaiselta ajatella, että kävisin haudalla joka viikko, kuten osa teistä (tai läheisistänne). Koen, että se olisi raskasta ja aikaa vievää...ikäänkuin taakka.

Mutta tosiaan, tilanne saattaa olla täysin toinen sitten siinä kohtaa, kun joku läheinen kuolee. Ties vaikka kävisinkin siellä sen kerran viikossa, tai useamminkin. Ehkä siihen siinä kohtaa tuntisi ihan toisenlaista tarvetta.

Miten vielä te, jotka olette menettäneet lähjeisen lapsena...ajatteletteko te häntä edelleen sen ikäisenä, kuin mitä hän kuollessaan oli? Vai sen ikäisenä mitä hän nyt olisi?

 

[VS]

Meillä vauva haudattiin toiselle paikkakunnalle, 120km päähän. Ollaan muutettu tänne kotipaikkakunnalle työn perässä, ja tuntui lohdullisemmalle haudata vauva sinne, missä on muitakin rakkaita.
Käydään joka kerta haudalla, kun ollaan ko. paikkakunnalla käymässä (muutamia kertoja vuodessa ). Joskus tulee itku, joskus ei. Ollaan aina viety sinne kynttilä, nyt viedään kaksi, koska vastikään sinne haudattiin myös appeni.

Jouluisin meillä on tapana sytyttää hautakynttilöitä, ja viedä niitä pihakoivun juureen. Lauletaan yleensä siinä joku virsi. JOS vauvan hauta olisi lähempänä, niin luultavasti kävisin siellä useammin.

 

[VS]

Lisäys, että minä ajattelen vauvan aina vauvana. Joskus esikoinen kysyy, että minkä ikäinen vauva olisi nyt, jos olisi saanut elää. Sitten sitä lasketaan yhdessä, mutta vauva hän mulle on varmaan aina.

 

["äiti minäkin"]

Meidän kuolleena syntynyt lapsi haudattiin silloiselle kotipaikkakunnallemme. Aluksi kävin haudalla päivittäin ja vein kynttilän. Jossain vaiheessa se sitten harveni. Nykyään asumme n. 20 kilometrin päässä ja käyn kerran- pari kuussa. Hoitelen istutuksia, laitan välillä jotain uutta ja katson, että kukat ovat kunnossa.

 

[Eedla]

Mun mies ei kans oo koskaan menettäny ketään itselleen oikeesti läheistä ihmistä (vielä) ja hän aina suureen ääneen ihmettelee mitä järkeä on käydä hautausmaalla, viedä kukkia jne. Oon vaan sanonu että no oota että sulta kuolee vanhemmat ja joku muu läheinen niin sitte ehkä ymmärrät.

 

[Mummeliisa]

Tuntuu todella kaukaiselta ajatella, että kävisin haudalla joka viikko, kuten osa teistä (tai läheisistänne). Koen, että se olisi raskasta ja aikaa vievää...ikäänkuin taakka.

Mutta tosiaan, tilanne saattaa olla täysin toinen sitten siinä kohtaa, kun joku läheinen kuolee. Ties vaikka kävisinkin siellä sen kerran viikossa, tai useamminkin. Ehkä siihen siinä kohtaa tuntisi ihan toisenlaista tarvetta.

Miten vielä te, jotka olette menettäneet lähjeisen lapsena...ajatteletteko te häntä edelleen sen ikäisenä, kuin mitä hän kuollessaan oli? Vai sen ikäisenä mitä hän nyt olisi?

Ei se tunnu taakalle tai velvollisuudelle vaan pikemminkin että siellä käy rauhottumassa ja keräämässä voimia. SItä siivoa pikkuisen hautaa, silittää kiveä, sormeilee multaa, juttelee vähän, kertoilee kotoa, pohtii pieneen ääneen sitä mitä elämässä menossa...
- "Oskun pienokainen on aivan saman näköinen kun Osku oli samassa iässä. Näkisitpä vain.Mietin miten hienon kuvan teistä olisikaan saanut vierekkeäin, kaikki neljä polvea - Kaikki Elämäni Johannekset."
-"Mummi teki jänään pikkusiskollesi mansikkarahkaa ja tuli kovin, kovin ikävä sinua."
- "Veljesi sai ajokortin ja ajoi toisen autonsa verstaalle. Jos et olisi ollut niin kiireinen pois niin saisit siitä käyttöauton itsellesi."

On muuten iso ero onko kyseessä vanhemman ihmisen vai nuoren tai lapsen hauta.
Vanhoille ihmisille kuolema on "sallitumpaa" eikä synny pysyvää aukkoa elmään samalla lailla kuin nuoren läheisen poislähtiessä.

En ainakaan minä haudoilla koskaan itke.
Ei se ole surun paikka vaan kaipuun ja rakkauden.
Paikka jossa syleillään toisiamme yli ajan ja yli rajan.

 

[Mummeliisa]

Miten vielä te, jotka olette menettäneet lähjeisen lapsena...ajatteletteko te häntä edelleen sen ikäisenä, kuin mitä hän kuollessaan oli? Vai sen ikäisenä mitä hän nyt olisi?

Minä ajattelen että poikani on nyt 16 ja Lova on nyt saman ikäinen eskarilainen kuin tätinsä. Eli koen, että "elävät jossain eteenpäin" vielä kuoltuaankin.

 

["sipsi"]

En ainakaan minä haudoilla koskaan itke.
Ei se ole surun paikka vaan kaipuun ja rakkauden.
Paikka jossa syleillään toisiamme yli ajan ja yli rajan.

Miten mahdottoman kauniisti sanottu. Kiitos. Minua alkaa ihan itkettää työhuoneella, onneksi olen tällä hetkellä täällä yksin...

 

[Big Bang Theory]

Mummoni käy joka viikko poikansa eli isäni haudalla. Isäni kuoli äkillisesti 49-vuotiaana. Mummoni ainoa lapsi.

 

["vieras"]

Aika ikävä kuva tuli aapeen tekstistä. "Märistäänkö siellä silmät päästä, miten kukaan jaksaa käydä" Eipä sitä voi ymmärtää kun on itse suojattua elämää pumpulissa elänyt. En ole luojan kiitos lasta menettänyt mutta paljon läheisiä muuten. Totta kai siellä haudalla käydään jos on ruvettu käymään vai meinaatko että esim 15 vuoden päästä aikaa on kulunut niin paljon että voi vaan unohtaa koko ihmisen ja lakata käymästä?

 

[IhanaValo]

Itse käyn ukkini haudalla (ja pienellä kävelykierroksella hautausmaalla) n.kerran vuodessa äitini ja mummoni kans. Yleensä joulun alla tai kuoleman vuosipäivän tienoilla..äiti ja mummo käyvät usemmin.
Aina niitä päivämääriä siellä tulee kateltua, ja niiden lasten hautakivet koskettaa eniten. Tosin viimeks "järkytyin" mielestäni yllättävän paljon kun näin entisen lukioaikaisen luokkakaverini hautakiven. Kuulin useampi vuosi sitten huhuja että ko.henkilö oli lähtenyt oman käden kautta mutta yllättävän paljon tosiaan järkytyin kuitenkin.

 

[feger]

Niin, vaikeaahan se on ymmärtää, jos ei ole menettänyt läheistään.

Toinen mummoistani (äidin äiti) oli minulle hyvin rakas ihminen. Hän tulee toisinaan minun uniini, vaikka hän siirtyi ajasta iäisyyteen jo n15 vuotta sitten. Haudalla käyn todella harvoin, enkä ole koskaan kynttilääkään vienyt. En koe, että se olisi jotenkin tärkeää. Kuitenkin kannan häntä muistoissani ja ajattelen häntä yhä usein. :heart:

Muitakin edesmenneitä läheisiä muistelen usein, mutta vierailen haudoilla harvoin. Siihen nyt on sekin syy, että kun asun niin kaukana.

 

["vieras"]

Tavat varmasti vaihtelee paljon! Meidän lapsen hauta on täällä kotipaikkakunnalla, kuitenkin toisella puolen kaupunkia, joten ei käydä kovin usein tai edes säännöllisesti. Välistä tulee käytyä useammin, välistä harvemmin. Ei varmaan edes joka kuukausi. Alussa toki useammin, muttei silloinkaan joka viikko. Kesällä viedään kukkia ja talvella kyntiilöitä. Ei itketä, mutta mieli on tietysti haikeana siellä käydessä. Ja kun toi varsin eläväinen lapsonen on mukana, ei ole aina niin harrastakaan.

Kerran on sattunut, että naapurihaudalle tuli kävijöitä samaan aikaan. Tuntui, että jotenkin olisi halunnut osoittaa osanottoa tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Taidettiin sanoa hei, mutta siinäkin välittyi jo paljon.

Lasta en osaa ajatella "kasvaneena" vaan hän on edelleen se pieni vauva, jonka menetimme. Ajatuksissa on yhä melkein päivittäin. Haudalla käyntiä ei siihen muistamiseen tarvitse.

 

[Phoebsi]

[QUOTE="vieras";26223978]Aika ikävä kuva tuli aapeen tekstistä. "Märistäänkö siellä silmät päästä, miten kukaan jaksaa käydä" Eipä sitä voi ymmärtää kun on itse suojattua elämää pumpulissa elänyt. En ole luojan kiitos lasta menettänyt mutta paljon läheisiä muuten. Totta kai siellä haudalla käydään jos on ruvettu käymään vai meinaatko että esim 15 vuoden päästä aikaa on kulunut niin paljon että voi vaan unohtaa koko ihmisen ja lakata käymästä?[/QUOTE]

Ei minulle tullut ap:n tekstistä tuollaista kuvaa. Ymmärrän hänen ihmetyksensä, sill minäkään en ole haudoilla kävijä. No läheisiä haudattuja on kaksi, mummin ja papan uurnat ovat haustausmaalla jonne ei ole edes pitkä matka meiltä. Mutta käyn heitä katsomassa harvoin, en osaa uurnista ajatella, että he olisivat todella siinä.

Muuten rakastan hautausmaita, sen tarinoita, vanhoja kiviä, rauhaa... tiedän, että jos joku läheinen nyt kuolisi, joku nuorempi kuin vanhus, kävisin haudoilla useammin. Se on silti ajatuksena vieras, mutta tunnen itseni.

 

["Vieras"]

Lasta ei haudattu tälle paikkakunnalle, joten käymme niin usein kuin voimme (kerran tai kaksi kuussa). Lapsi haudattiin läheisen sukulaisen kanssa samaan hautaan. Ja kyllä itken joka kerta, ahdistus on suuri haudalla käydessä, kynttilä laitetaan aina.

 

["carelia"]

Jos sukuni haudat olisivat lähellä, tulis varmaan käytyä useinkin. Nyt kerran pari vuodessa. Haudoilla käynti tuo mieleen rauhaa ja tunteen jatkuvasta elämän kierrosta. Minä tykkään viedä haudoille kynttilöitä, katson jos jollain sukulaisella ei ole yhtään kynttilää niin saatan laittaa sinne kynttilän jonka olin ajatellut jollekkin läheisemmälle. Isovanhempia läheisempi en ole vielä menettänyt. Kesäisin on mukava käydä nyppimässä rikkaruohoja niiltä sukulaisten haudoilta, joita heidän lähiomaisensa eivät hoida/hoidata. Mummivainaani kävi usein hautausmaalla ja jotenkin koen omat käyntini jatkumona sukupolvien ketjussa. Itsellä ei ole omia lapsia, mutta olen käyttänyt mieheni lapsia heidän sukunsa haudalla(ilman miestä). En tiedä, jotenkin hautausmaalla tulee rauhallinen, turvallinen ja seesteinen olo. Hautajaisissa toki ei, koska suru on tuoreena läsnä.

 

["Vieras"]

Minun lapseni kuolemasta on kymmenen vuotta jo olen siitä asti polttanut kynttilää hänen haudallaan, kukat lisäksi kesäaikana. Käyn 2-4 kertaa viikossa haudalla. Tuntuu, että sillä tavalla saan pitää vielä lapsesta huolta. Jos en kävisi, tuntuisi väärältä. Minkäänlaisena taakkana en noita käyntejä todellakaan pidä. Lapsi oli kuollessaan murrosikäinen.

 

["minttu"]

[QUOTE="vieras";26223978]Aika ikävä kuva tuli aapeen tekstistä. "Märistäänkö siellä silmät päästä, miten kukaan jaksaa käydä" Eipä sitä voi ymmärtää kun on itse suojattua elämää pumpulissa elänyt. En ole luojan kiitos lasta menettänyt mutta paljon läheisiä muuten. Totta kai siellä haudalla käydään jos on ruvettu käymään vai meinaatko että esim 15 vuoden päästä aikaa on kulunut niin paljon että voi vaan unohtaa koko ihmisen ja lakata käymästä?[/QUOTE]

Täh?? ei minulle tuollaista kuvaa tullut. Ihmiset käsittelee asioita eri tavoin. Toinen tarvitsee sen hautakiven ja paikan jossa käydä - kun taas toiselle riittää että istahtaa kodin rappuselle ja muistelee ihmistä joka on lähtenyt pois.

ei haudalla käyntien määrä merkitse mitään sen suhteen miten tärkeä se ihminen on jolle kulle tullut. Ihminen elää muistoissa, ei hautapaikassaan. Todella julmasti itse kirjoitat aiheesta, se että jos joku ei "haudalla käykään 15 vuoden päästä" harvemmalla tarkoittaa että se ihminen olisi unohtunut. Päinvastoin miltei sanoisin, kun ymmärtää että läheisten elämä tavallaan jatkuu meissä, meidän mielissä ja ajatuksissa, meidän veressä ja lihassa, ymmärtää että ihmisen arvo on paljon paljon suurempi kuin paikka jossa suoritetaan rituaalimaisia tekoja.

Tässä on mielestäni hyvä runo kuolemasta (olen menettänyt pikkusiskoni, isäni ja mummin&ukin):
Kun olen kuollut

Itke hiukan minun vuokseni

Ajattele minua toisinaan

Mutta älä liikaa

Ajattele minua silloin tällöin

Sellaisena kuin olin eläessäni

Toisinaan on mukava muistella

Mutta ei kauan

Jätä minut rauhaan

Niin minäkin jätän sinut rauhaan

Ja niin kauan kuin elät

Säästä ajatuksesi eläviä varten