Meille tarjottiin sopeutumisvalmennuskurssia, kieltäydyin

Kuule, ihan sanon suoraan, että sinä et vaan nyt osaa. Anteeksi vain. Minulla on itselläni adhd, samoin molemmilla lapsilla. Lapset osaavat pukeutua itse. Osaavat käyttäytyä ruokapöydässä. Välillä menee hulinaksi toki, mutta noin pääpiirteittäin minä olen äärettömän ylpeä siitä, miten hienosti osaavat käyttäytyä ja olla. Jos vanhemman asenne on, että lapsi on hankala, inhottava ja kaikinpuolin kelvoton, niin ei kai se lapsi edes halua moista ihmistä miellyttää.

 

[QUOTE="zelda";26209550]Joo siis enhän mä osaa antaa suoria käskyjä, en tietenkään ja oon vielä niin tyhmäkin etten osaa antaa yhtä vaatekappaletta kerralla! Ymmärrätkö sä että tekee miten hyvänsä asian ja kaikkea on todellakin kokeiltu niin se pukeminen ei vaan suju!

Se ei auta yhtään mitään sanoa kerran pue se paita, tulisit katsomaan milalsta tuo on, pyörii päättömästi,ei kuule mitään, heittäytyy sohvalle pelleilee, koettaa ottaa mitä tahansa mitä vieressä sattuu olee ja alkaa leikkii. toistaa tota temppuilu koko ajan.

Ja kyllä mä sanoisin että normaali järjellä varustettu 8vuotiaan täytty osaa edes pukea. ei adhd voi olla asia joka etuoikeuttaa lapsen toimimaan miten lystää,mitä se siitä oppii?

ja mä voin sano sulle että parhaani teen lapsen eteen. Mutta jos tämä käytös ei parissa vuodessa helpotu niin sitten mä luovutan kokonaan. Saa sit joku täydellinen yrittää kasvattaa tuota. ihan oikeesti.

Mulla on kaveri jolla lapsi jolal on samanlaiset ongelmat ja tämä lapsi muuttaa syksyllä pois kotoolta(pari vuotta omaani vanhempi) ja täytyy sanoa että mä ymmärrän sitä äitiä täysin.[/QUOTE]

Kyllä uskon, että olet kokeillut kaiken. Tosta pukemisasiasta: sinun tilanteessa olisin jo aikaa sitten alkanut itse pukemaan lapsen tai luultavasti en olisi sitä koskaan lopettanutkaan. Unohda tuo, jota hoet, että 8-vuotiaan täytyy saada itse vaatteet päälleen. Kyllä se 8-vuotias ne oikeasti itse saakin päälleen, ei siitä ole kyse vaan siitä, että hän ei siihen pysty mitenkään näköjään keskittymään, joten tee sinä se, ei se ole mitään luovuttamista vaan koko perheen auttamista, että se pukeminen ei ole joka-aamuinen show. Mene sinne sohvalle jossa se höyryää ja kieppuu ja pujota se paita, ei se oo sulta sen enempää vaadittu. Jossain vaiheessa se alkaa pukea itse. Ja kerron tämän siis kokemuksesta, tiedän aika tarkasti millaista esim tuo pukemisshow voi olla.

Sun pitäis päästä tosta ajattelusta yli, että adhd "ei oikeuta" toimimaan jollain tavalla. Se lapsesi nyt vaan toimii niin eikä varmastikaan itsekään siitä nauti. Arvaa mikä kaaos, hälinä, ärsykkeiden ylitarjonta hänellä on siellä päässään noina hetkinä? Voisin kuvitella, että siinä on tosi paljon kestämistä päälle sitten vielä vihainen äiti...

 

Niin, tosiaankin. Koska adhd ei ole ns. normaali, niin TURHA ODOTTAA, ETTÄ KAIKKI KÄVISI NORMAALISTI! Ethän sinä laita pyörätuolissa olevaa kiipeämään portaita pitkin. Tai näkövammaista kävelemään yksin kouluun vilkasliikenteistä reittiä pitkin. Ihan samalla tavalla et voi olettaa, että adhd-lapsi olin kaikessa samalla tasolla kuin ikäisensä nentit.

Minä olin tuollainen hankala lapsi. Mutta tiedätkö mitä, osaan nykyään pukea itse ja ihan muunkin kaiken, mitä ikäiseni ihmiset.

 

Paidan voi pukea esim. sanomalla "no niin, tökkää pää päänaukosta... hyvä.. nyt tuo käsi ( ja koskettaa kättä) tohon hihaan... hienoa... ja tää käsi (koskettaa kättä) tähän hihaan... wau, nyt on jo paita päällä!" Eli vielä pienemmiksi osiksi.

 

Niin, tosiaankin. Koska adhd ei ole ns. normaali, niin TURHA ODOTTAA, ETTÄ KAIKKI KÄVISI NORMAALISTI! Ethän sinä laita pyörätuolissa olevaa kiipeämään portaita pitkin. Tai näkövammaista kävelemään yksin kouluun vilkasliikenteistä reittiä pitkin. Ihan samalla tavalla et voi olettaa, että adhd-lapsi olin kaikessa samalla tasolla kuin ikäisensä nentit.

Minä olin tuollainen hankala lapsi. Mutta tiedätkö mitä, osaan nykyään pukea itse ja ihan muunkin kaiken, mitä ikäiseni ihmiset.

Kuin myös!
Ja paljon muitakin asioita.

 

Onko teillä lapsen kanssa paljon hyviä hetkiä yhdessä? Millaista keskinäinen kanssakäymisenne on?

 

Kyllä niitä avustajia ihan yläasteikäisilläkin on, ja kaikki ei ikinä tule omillaan pärjäämään edes.

Tunnut itse olevan aivan loppu, hae apua ja vertaistukea itsellesi.

 

Ja oma, epäortodoksinen konstini on antaa muksulle kuppi kahvia... Toimii stimulanttina. Ruokaan kannattaa kiinnittää huomiota: hyviä rasvoja aivoille, nentti-aivot kuluttavat neljänneksen ihmisen ravinnontarpeesta, addi-aivot vielä paljon, paljon enemmän. Syödä pitää tasaisesti, että polttoainetta päälle riittää. Nälkä on myrkkyä!

 

Luin vain ekan sivun, mutta vaikuttaa siltä, että te vanhemmat kaipaisitte kovasti sitä sopeutumisvalmennuskurssia. Menkään vielä sillle, jos huolivat mukaan! Saisitte siellä vertaistukea, tietoa ja konkreettisia vinkkejä miten saada arki pyörimään paremmin. Oikeasti nyt kuulostaa siltä, että perheenne tarvitsisi apua ja kiireesti.

 

Mä en nyt - anteeksi suo - ymmärrä. Teille tarjotaan avosylin ulkopuolista apua, itseasiassa monelta taholta, ja sinä kieltäydyt avun saamisesta. Miksi? Tekstistäsi huokuu väsymyksesi, uupumuksesi, kiukkusi tilanteen johdosta, epävarmuutesi sekä turhautumisesi - etkä tarvitse apua, tukea, tietoa, kannustusta, vertaistuesta puhumattakaan? Asiat saa hankalaksi, jos haluaa - kyllä.

Hyvä on, että puhut ja purkaudut täällä. Mutta se ei riitä. Te kaikki tarvitsette koko perheen sopeutumisvalmennusta, jotta se arki ja elämä sujuisi. Jotta se paha olo ei kasaantuisi toimimisen esteeksi, jotta ihan kaikkea asiaa ja tilannetta et näkisi negatiivisesti, vaan löytäisit joka päivä edes jotain iloitsemisen aihetta, että jossain on menty hiukan eteenpäin. Voimia adhd- lapsen kanssa eläminen vaatii - sen tiedät itsekin, pitkäpinnaisuutta ja -jänteisyyttä, johdonmukaisuutta mutta myös sitä lapsen tilanteen ymmärtämistä. Siis sitä sopeutumista adhd- lapsen kanssa elämiseen.

Teidän elo on haastavaa ja rankkaa. Energia ja jaksaminen menee perusarkisten asioiden kanssa puurtamiseen. Missä välissä hoidat itse itseäsi? Saatko levähdyshetkeä? Entä parisuhteesi? Käsittääkseni soputumisvalmennuskurssilta irtoaa vinkkejä ja käytännön kokemustietoa myös näihin todella tärkeisiin asioihin ja niiden tilanteiden ratkaisemisiin, koska ne myös vaikuttavat - ja kovasti vaikuttavatkin - adhd- lapsen käyttäytymiseen ja ympäristön hallitsemiseen. Puhumattakaan siitä vertaistuen määrästä.

Älä sulje ovia vain sen takia, että jollain tapaa koet juuri nyt avun mitättömäksi ja riittämättömäksi. Apua ei ikinä kukaan koskaan missään tilanteessa saa liikaa. Voimia sinulle ja perheellesi runsain mitoin :hug:.

 

[QUOTE="zelda";26209259]AI LAPSIRAUKKAA? MIten me muut sitten, mehän tästä kärsitään eikä tämä lapsi.

Siis vittu jos ollaan ravattu 3psykologin luona, eikä he oo osanneet sanoa mikä on tai mitä pitäs tehä. Perheneuvolassa yli vuosia, käteen ei jäänyt MITÄÄN. KUn mikään ei auttanut.

Ollaan ravatta neurologilla, neurologisella päiväosastolla, eikä sen enempää oo tullut neuvoja mitä ollaan jo tiedetty. Ja sit lastenspykiatri toetaa että ei heillä oo sen enempää annettava akuin perheneuvolallakaan. Niin en perkele tasan tuhlaa energiaani mihinkään sopeutumisvalmennuskurssiin.

Ja kyllä minä olen sitä mieltä että lapsen pitää sopeutua yhteiskuntaan, eihän tuu pärjää jos jatkaa tätä menoa. Mut jos teistä on ok että lapsi lyö suuttuessaan pikku jutuista tms. niin ok. älkä äsit ikinä valittako jos joku tekee lapsellenne niin esim koulussa.

Adhd:lla ei ehkä toimi ihan normaalisti aivot,mutta koska älyn pitäisi olla normaali niin kyllä sitä pitäis jotain jo 8vuotiaana osata, esim pukea vaatteet itsenäisesti![/QUOTE]

Meinaat että lapsen pitäisi selvitä ilman tukea sellaisesta mihin sinä ja nuo kaikki ammattilaisetkaan ette pystyneet ?
Sopeutumisvalmennuskurssilla annetaan eväitä siihen miten auttaa lasta pärjäämään tässä yhteiskunnassa, että ihan kummalliset syyt sulla kieltäytyä siitä.

 

Meinaat että lapsen pitäisi selvitä ilman tukea sellaisesta mihin sinä ja nuo kaikki ammattilaisetkaan ette pystyneet ?
Sopeutumisvalmennuskurssilla annetaan eväitä siihen miten auttaa lasta pärjäämään tässä yhteiskunnassa, että ihan kummalliset syyt sulla kieltäytyä siitä.

Ja kaikella rakkaudella, ap. Lakkaa vertaamasta lasta itseesi. Vaikka itse samassa iässä keitit aamupuurotkin, ei se tarkoita, että se oli edes hyvä asia - joutua tekemään aikuisten asioita - saatika, että kaikki maailman 8-vuotiaat niin kykenisivät tekemään tai että niin tarvitsisi olla.

 

Silti et ole sisäistänyt edes sitä, kuinka ohjeita annetaan: ei jankuttamalla. Eikä adhd ole psykiatrinen juttu, vaan neurologinen. Tosin saattaa altistaa psyykkisille ongelmille, jos ei saa oikeanlaista tukea ja apua.

Adhd on neurologinen juttu, mutta silti sun mielestä lapsesi pitää vaan alkaa käyttäytymään normaalisti? Huh huh. Luuletko, että normaali käytös on jotakin sellaista, jonka lapsesi voi päättää??

Mun veljellä on neurologinen ongelma ja KYLLÄ, hän oli koko koulunkäynnin ajan erityisluokassa. Ja kyllä, se tulee AINA vaikuttamaan hänen käytökseensä. Hän ei koskaan voi vaan alkaa 'olemaan normaali'.

 

Miten tuollaiselle sopeutumisvalmennuskurssille pääsee? Tekis hyvää pojalle ja erityisesti mulle! Erityislapsi mullakin mutta ei adhd. Kehitysviivästymää ja muita "pieniä" juttuja.. Arki helpottaa (toivottavasti) kun hyväksyy lapsen sellaisena kuin se on, mä vasta alan hyväksymään tosiasiat ja elämään sen mukaan. Ainakin yritys on kova :snotty: Vaikeaa se on, ainakin mulle Tsemppiä!!!!

Muoks* Kannattaa ottaa kaikki apu vastaan, ainakin kokeilla! Et menetä mitään

 

kuinka onnellinen olenkaan että minulla on neljä normaalia lasta.

 

Moi ap. Minullakin on eskari-ikää lähestyvä adhd-muksu, joka ei ole vaikein mutta ei helpoinkaan tapaus. Kirjoituksessasi on pitkälti samoja fiiliksiäni kuin pääni sisällä: "ei tämä voi mennä näin että yksi hiton sairaus muuttaa kaiken arjessa". Vaikka hyväksynkin nyt, että lapseni käytöksestä osa johtuu sairaudesta, on silti paljon juttuja joita en aio hyväksyä häneltä(kään), sairautta tai ei. Esim. en opeta menemään jonon ohi erikoislapuilla, en anna säheltää mitä sattuu vaan pakotan tekemään yhtä juttua kerrallaan, istutan vaikka väkisin tehtäväkirjan kanssa viikottain vartin. Miten ihmeessä nämä kasvatusalan ihmiset kuvittelevat adhd:n oppivan olemaan koulussa aloillaan, jos kotona pitää saada jatkuvasti olla liikkeessä..? Sitten meillä on kasa häiriköitä, jotka eivät osaa istua tunnista osaakaan paikoillaan ja opettajat levittelevät käsiään kun "ei sille voi mitään"...huoh.

Ymmärtämällä liikaa tehdään karhunpalvelus näille lapsille. Monessa oli ainesta vaikka mihin, mutta kun pitää YMMÄRTÄÄ niin energia kuluukin sitten fiksujen juttujen sijasta sähläämiseen ja riitelyyn, pakkoliikkeeseen jne.

 

[QUOTE="vieras";26209995]kuinka onnellinen olenkaan että minulla on neljä normaalia lasta.[/QUOTE]

Minäkin olen onnellinen että 2 lapsistani on normaaleja, koska he pääsevät tässä maailmassa helpommalla asioissa jotka oppivat itsestään, kahden muun pitää opetella nekin asiat ja kaikkea eivät edes opi.
Mutta huomiota ja tukea hekin kaipaavat.

 

Mun pitää ap:ta puolustaa sen verran, että myös erityislapsi voi käyttäytyä joskus huonosti, ilman että sillä käytöksellä on mitään tekemistä sen erityisyyden kanssa. Eli on tosiaan ihan mahdollista että osa (huom, osa) lapsen käytöksestä on ihan tahallista ärsyttämistä, jos on huomannut että äidltä pinna palaa sillä konstein. Ihan niinkun tavislapsikin voi joskus ihan ärsyttääkseen tehdä kaikesta vaikeaa aamulla.

Oisko mahdollista kokeilla onnistuisko se pukeminen isän kanssa joskus paremmin? Jos sama kuvio toistuu joka aamu, vois koittaa vaihtaa pientä palasta siitä kuviosta ja kokeilla muuttuko meno silloin. Jos ei muuta, pääsisit ite vähän etäämmäksi tilanteesta ja saisit rauhassa auttaa muita lapsia jos isä välillä vastaisi pojan pukemisesta.

 

Muistan oman toivottomuuteni, kun lapseni oli 8-vuotias. Hän kakkasi ja pissasi housuun. Puin hänet aamuisin vielä 9-vuotiaana. Hän osasi kyllä pukea, mutta aamut olivat vaikeita. Vessassakin hän osasi käydä, mutta ilmeisesti hänestä oli helpompi tehdä housuun kuin keskeyttää muut tekemiset ja lähteä vessaan. Raivokohtaukset olivat sietämättömiä. Etenkin aamuisin piti osata olla viilipyttynä hänen kanssaa, jotta aamutoimet saatiin tehtyä.

Tuosta kaikesta on selvitty. Nyt hän on 15-vuotias ja selviytyy asioista yhtä hyvin ja osittain jopa paremmin kuin muut vastaanikäiset. Vammat tosin rajoittavat hänen toimintaansa, mutta hän on oppinut tulemaan toimeen omien rajoitteidensa kanssa ja osaa huomioida ne tekemissään.

Ap, vaikka nyt tuntuu toivottamalle, niin tilanne voi muuttua. Erityislapselle tuo ikä on hankala, koska silloin hän alkaa huomata, ettei ole kuten muut lapset. Lisäksi kouluikäiseltä aletaan vaatia ehkä liiankin paljon. 8 vuoden ikä on erityisen rankka lapselle ja sitä kautta koko perheelle.

 

Tiedätkö mikä on sopeutumisvalmennuskurssi? Ei siellä pakoteta teitä hyväksymään mahdotonta käytöstä tai muuta jota pelkäsit. Siellä kerrotaan tietoa, opetetaan lasta käsittelemään tuntemuksiaan ja käyttäytymään hyvin. Siellä opetataan teille hyviä niksejä kasvatukseen ja lapsenne ohjaamiseen. Siellä myös kerrotaan saatavilla olevista tukimuodoista ja saadaan keskustella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Nyt olit ennekkoluuloinesi tosi hakoteillä.

 

meilläkin 4,5-vuotiaan pojan kanssa elämä yhtä helvettiä. otan juu raskaasti koska sitä se on; lapsi on tosi vaativa, ei tajua juttuja itse vaan kaikki pitää opettaa erikseen, sosiaalisissa kuvioissa häikkää...päiväosastolla käyty ja talvella mennään uudestaan. sieltäkin luvattiin vaikka mitä apua, vaan eipä mitään saatu perkele...joinakin päivinä mietin aktiivisesti lapsen antamista huostaan, koska en jaksa enkä edes halua jaksaa tuota kiukkuamista, mielialojen pomppimista, jatkuvaa märinää ja riehumista.

jos aikuisella olisi töissä asiakas, joka olisi 90% ajasta pahalla tuulella, muuttuisi parissa sekunnissa riitaa haastavaksi raivopääksi ja hänelle pitäisi sanoa samat jutut useamman kerran päivässä, kuinkahan moni jaksaisi..? minun työmaani on tämä koti ja näin sen koen tällä hetkellä. ihan turha kaunistella ja lausua runoja lapsen herkkyydestä, hyvistä hetkistä ym koska ei niitä ole valtaosaa ajasta. laitan lapsen hoitoon aina kun tilaisuuden saan, kerran oli viikon poissa putkeen eikä tullut edes ikävä.

 

En lukenut koko ketjua läpi, joten voi olla, että joku on nämä tismalleen samat asiat sanonut. Ensinnäkin, voimia ap:lle! Uskon, että arki on todellakin haastavaa ja tuo turhautumisen tunne on täysin ymmärrettävää. Siltikin minäkin lämpimästi suosittelisin sopeutumisvalmennusta ihan jo vertaistuenkin takia. Itse työskentelen adhd-lasten kanssa. Kuten jo joku sanoikin, ei tietenkään ole kyse siitä, että lapsi ei OSAISI esim pukea tai kulkea kouluun. Vaan juurikin sen neurologisen vaikeuden vuoksi ajatus ei ns. pysy kasassa, huomio kiinnittyy epäoleellisiin asioihin ja on vaikea toimia johdonmukaisesti, jne. Motorinen levottomuus taas tekee olon kamalan tukalaksi tilanteissa, joissa pitäisi istua paikallaan. Sopeutumisvalmennuksessa olisi mahdollisuus saada todellisia, konkreettisia apukeinoja sinne arkeen ja puhua toisten vanhempien kanssa. Toivottavasti jaksatte kaikesta huolimatta vielä mennä sinne. Tsemppiä!

 

Mä tahtoisin tommoiselle kurssille. Olen itse adhd-äiti ja lapsellani on todettu sama, ikää kesällä 6 ja osastojakso tulossa kesäkuun alussa. Olen vaan jotenkin loppu, tahtoisin edes jonkun sanovan että teen parhaani. Jonka teen! Yritän toimia kuten tiedän itseäni helpottavan, mutta silti ei vaan aina jaksaisi.

Tällä hetkellä tuntuu niin räpiköinniltä. Lapsi on ehdottoman rakas, jotenkin nyt alustavan diagnoosin jälkeen vielä entistä rakkaampi, mutta pelko on koko ajan siitä jaksanko tukea tarpeeksi, pärjääkö elämässään jne. Huoli on koko ajan läsnä, kun itse on melkein vituiksi vetänyt koko tähänastisen elämänsä.

 

[QUOTE="zelda";26209470]
Enkä mene kuulemaan samoja asioita sehä olis typerää kuluttaa voimavaroja 100km päähän ramppaamiseen ja käteen jäis tasan samat jutut kuin mitä jo tiedetään.
[/QUOTE]

No yleensä noilla sopeutumisvalmennuskursseilla on täysi ylläpito, pääset kaikesta normaalipäivän rutiineista. Lapsilla on oma ohjelma, joten ei tarvitse kuluttaa voimavaroja edes sen oman lapsen kanssa suurimpana osana päivää ja aina sieltä jotain uutta voi tarttua mukaan. En usko, että olet täysin oppinut vielä.

 

Itselläni ei ole adhd-lasta mutta kaksi muuten erityislasta löytyy (7v autistinen down-poika ja kohta 6v autistityttö jonka kehitysviive vastaa lievää kehitysvammaa). Tiedän ettei arki ole aina helppoa ja joskus tuntuu ettei asiat onnistu mitenkään vaikka ollaan apua haettu joka suunnasta.

Itse pitäisin tuon sopeutumisvalmennuksen suurimpana hyötynä (varsinkin jos itsellä on jo ko ongelmasta tietoa ja kontakteja on valmiina vähän boka suuntiin) juuri sitä vertaistukea. Tässä olet toistellut ettei muut ymmärrä. Tuolta kurssilta löytyisi vanhempia jotka ovat käyneet läpi samanlaisia asioita ja jotka ymmärtäisivät. Ihmisiä joille voisit purkaa omaa ahdistustasi ja väsymystäsi, ehkä huomata ettet olekaan ainoa joka noin tunteeja parhaassa tapauksessa voisi löytyä sellaisiakin vinkkejä joista olisi teille hyötyä.