Häiriintynyt kiintymyssuhde jos jättää pienen vauvan yöksi hoitoon?

["vieras"]

Silti moni sanoo pokerilla, että "isovanhemmilla on todella läheinen suhde lapseeni, koska näkevät melkein joka viikko":

Minulla on 2 lapsenlasta (ja pedanttien mieleksi, toinen ei-biologinen) joita tapaan vain noin kerran viikossa. Luonnollisesti suhde heihin on toistaiseksi etäisempi kuin lapsenlapsiin joiden jokaisessa arkipäivässä olen läsnä.
Toivottavasti aika korjaa sen.

Mutta ei aina - maailma on pullollaan etäisovanhempia, jotka eivät Aidosti lapselle läheisiä, vaikka Valtavasti Rakastavatkin.

No mun vanhemmat näkee lapsenlastaan kerran kuukaudessa ja ovat kyllä AIDOSTI lapselle läheisiä ja muutenkin toi sun väite on ihan tuulesta temmattu. Ei läsnäolo yksinään tee ihmissuhteista läheisiä, kyllä siihen vaikuttaa muutkin asiat. Mun vanhemmat siis näkee lapsenlastaan kerran kuukaudessa ja on mun lapselle ne ykkösisovanhemmat, vaikka miehen vanhemmat näkee lastani paljon useammin. Heille vaan ei ole tullut sellaista sidettä lapseen, johtunee juurikin heidän erilaisesta luonteestaan kuin omien vanhempien. Hieno, rakastava suhde tosin on heilläkin, mutta läheisempiä ovat ne, jotka asuvat fyysisesti kauempana ja näkevät harvemmin.

 

[Madicken04]

Silti moni sanoo pokerilla, että "isovanhemmilla on todella läheinen suhde lapseeni, koska näkevät melkein joka viikko":

Minulla on 2 lapsenlasta (ja pedanttien mieleksi, toinen ei-biologinen) joita tapaan vain noin kerran viikossa. Luonnollisesti suhde heihin on toistaiseksi etäisempi kuin lapsenlapsiin joiden jokaisessa arkipäivässä olen läsnä.
Toivottavasti aika korjaa sen.

Mutta ei aina - maailma on pullollaan etäisovanhempia, jotka eivät Aidosti lapselle läheisiä, vaikka Valtavasti Rakastavatkin.

Meillä ainakaan isovanhemmat, sen enempää kuin sedät, tädit tai enot, eivät ole lapsille aidosti läheisiä koska nähdään noin 1-3 kertaa vuodessa. Rakastavat varmasti lapsia ja lapsetkin ovat näistä mielikuvat luoneet, mummu ja ukki ovat usein mukana tytön piirrustuksissa jne. Mutta käytännössä mummu on lähinnä ääni puhelimessa, videokuva tietokoneen ruudulla tai postista tullut paketti.

Onneksi noilla on pari muuta aikuista ihmistä keitä nähdään useampi kerta viikossa, välillä päivittäinkin ja ketkä hoitavat lapsia jne.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26132475]Sosiaalisten suhteiden tarvetta ei kannata myöskään vähätellä ja joskus tulee raja vastaan, että on pakko saada kiskasta pää sekasin kavereiden kanssa ja tuulettaa aivojaan ja muistaa, että edelleenkin on ystävä, nainen, yksilö sen äitiyden lisäksi [/QUOTE]

Onko normaalia että äidin täytyy vetää pää sekaisin kavereiden kanssa?
Minkäs ikäisestä äidistä mahtaa olla kysymys?

Minusta on itsestäänselvää että äiti ei vedä päätään täyteen, oli lapsi hoidossa tai ei. Ne kavereiden kanssa sekoilut on jo ehditty tehdä ennen lapsia. Vai mitä?

Onko tämä palsta täynnä teiniäitejä vai mikä teitä vaivaa?

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="vieras";26132509]No mun vanhemmat näkee lapsenlastaan kerran kuukaudessa ja ovat kyllä AIDOSTI lapselle läheisiä ja muutenkin toi sun väite on ihan tuulesta temmattu. Ei läsnäolo yksinään tee ihmissuhteista läheisiä, kyllä siihen vaikuttaa muutkin asiat. Mun vanhemmat siis näkee lapsenlastaan kerran kuukaudessa ja on mun lapselle ne ykkösisovanhemmat, vaikka miehen vanhemmat näkee lastani paljon useammin. Heille vaan ei ole tullut sellaista sidettä lapseen, johtunee juurikin heidän erilaisesta luonteestaan kuin omien vanhempien. Hieno, rakastava suhde tosin on heilläkin, mutta läheisempiä ovat ne, jotka asuvat fyysisesti kauempana ja näkevät harvemmin.[/QUOTE]


Olisiko sinulla läheinen suhde puolisoon, jota näkisit parin tunnin ajan kerran kuukaudessa?
Varmasti sellaisiakin ihmisiä on... minä en ole.
Tarvitsen ihmisen tuntemista, länsäoloa, arjen jakamista että kokisin olevani aidosti läsnä. Rakkauden määrää sen sijaan läsnäolon puute ei rajoita.
Rakastaa voi etäältäkin. Omista lähtökohdistaan.

 

[Maira]

[QUOTE="vieras";26132539]Onko normaalia että äidin täytyy vetää pää sekaisin kavereiden kanssa?
Minkäs ikäisestä äidistä mahtaa olla kysymys?

Minusta on itsestäänselvää että äiti ei vedä päätään täyteen, oli lapsi hoidossa tai ei. Ne kavereiden kanssa sekoilut on jo ehditty tehdä ennen lapsia. Vai mitä?

Onko tämä palsta täynnä teiniäitejä vai mikä teitä vaivaa?[/QUOTE]

Nyt pääs röhönauru, minkä ihmeen takia ei sais vetää päätä täyteen jos mukulat on hoidossa? Johan menee jeesusteluks..Ei voi muuta sanoa..

 

[Eedla]

[QUOTE="Vieras";26129603]Keskustelin pienen vauvan yön yli hoitoon jättämisestä ja lopulta nousi ajatus, onko vanhemman ja vauvan välinen kiintymyssuhde häiriintynyt jos äiti (ja isä) voi jättää vauvan yön yli hoitoon jollekin ulkopuoliselle?

Biologiselta kannalta imeväisen pitäisi pysyä tiukasti etenkin äidissään kiinni kunnes pärjää pidempiä aikoja ilman äidinmaitoa ja hän ymmärtää jo olevansa erillinen, itsellinen olento ja tuo symbioosi on alkanut purkautua.

Eikö tuon hoitoonjättämisen pitäisi tuntua ahdistavalta ja pahalta jo äidistäkin, miten ihmiset kykenee siihen?

Syyttelemättä kummemmin pohdimme vain asiaa. Ottakaa kantaa![/QUOTE]

NO mä oon ainakin kärsiny eroahdistuksesta, en ois voinu kuvitellakaan jättäväni alle vuoden vanhaa lastani mihinkään hoitoon kuin ihan todellisen pakon edessä. muiden tilanteeseen en ota kantaa.

 

[teajohanna]

Erilaisiahan me toki kaikki olemme.

Jos pieni lapsi on hyvin paljon jonkun muun kuin äidin tai isän hoidossa, eiköhän tämä henkilö ole laskettava yhdeksi primäärikiintymyskohteeksi. Ja tämä tietysti edellyttää että ko henkilö on halukas sellaisena tosiaan myös toimimaan, ja hänen sallitaan sellaisena toimia, so. koko vauvan aikuisryhmälle tällainen huoltajaryhmä tai "lauma" -systeemi sopii ja on luontevaa.

Mutta kaikillehan se ei ole. Ja jos lasta paljon kyytsätään erilaisille "hoitajille", jotka tulevat ja menevät, kaipa siinä kiintymyssuhdevaurio voipi kehittyä.

 

[dr]

Minä en usko tuohon.
Sen sijaan uskon pikemminkin että suhde on häiriintynyt mikäli äiti kokee tarpeelliseksi "omia" lapsensa siten ettei salli tälle muita läheisiä ihmissuhteita.
Lapsen ei siis sallita syntyä perheeseen, sukuun, laumaan jne ja kuulua turvalliseen rakastavaa yhteisöön alusta alkaen vaan sen sijaan hänet onkin typistetty jonkun yhden ihmisen yksityiseksi leikkikaluksi.
Sellaisen lapsen asema on kovin turvaton; yhden ihmisen oikkujen armoilla.

Hyvin kiteytetty! juuri näin minäkin ajattelen. Ja jostain syystä näillä ihmisillä tuntuu olevan pakottava kertoa tästä "symbioosistaan" mahdollisimman monelle, usein paheksuen toisten valintoja. Kummallista ja todellakin jonkin verran myös arveluttavaa, koska mielestäni se kyllä palvelee sitä vanhempaa, ei lasta.

 

[Madicken04]

[QUOTE="vieras";26132475]Sosiaalisten suhteiden tarvetta ei kannata myöskään vähätellä ja joskus tulee raja vastaan, että on pakko saada kiskasta pää sekasin kavereiden kanssa ja tuulettaa aivojaan ja muistaa, että edelleenkin on ystävä, nainen, yksilö sen äitiyden lisäksi [/QUOTE]

Tietysti tässäkin vaikuttaa se lapsen ikä. Jos se tarve tuulettaa aivojaan humalajuomisella baarissa (seuraava päivä krapulaa parannellen) alkaa kun vauva on kahden viikon ikäinen ja jatkuu liki joka viikonloppuisena on vähän eri juttu kuin aloittaa tuo rentoutumistapa lapsen lähennellessä vuoden ikää ja harrastaa sitä vaikka kerran kuussa tai harvemmin.

Joskus kuitenkin tilanne on se että jo se 2vko ikäisen vauvan äiti tarvitsee sen vauva-vapaan yön nukkuakseen ja kerätäkseen voimia.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26132539]Onko normaalia että äidin täytyy vetää pää sekaisin kavereiden kanssa?
Minkäs ikäisestä äidistä mahtaa olla kysymys?

Minusta on itsestäänselvää että äiti ei vedä päätään täyteen, oli lapsi hoidossa tai ei. Ne kavereiden kanssa sekoilut on jo ehditty tehdä ennen lapsia. Vai mitä?

Onko tämä palsta täynnä teiniäitejä vai mikä teitä vaivaa?[/QUOTE]

35-vuotiaasta, akateemisesti koulutetusta, vakityössä olevasta naisesta Ja ehkä nyt heitin ihan piruillessa, että vetää pää sekaisin, lähinnä tarkoitin että ottaa pienet sievät ystävien kanssa mahdollisesti baarissa, yleensä jonkun kotona. Mikä vika siinä on? Tehdään yleensä pari-kolme kertaa vuodessa ja onpahan sen jälkeen freesi olo!

 

[Mummeliisa]

NO mä oon ainakin kärsiny eroahdistuksesta, en ois voinu kuvitellakaan jättäväni alle vuoden vanhaa lastani mihinkään hoitoon kuin ihan todellisen pakon edessä. muiden tilanteeseen en ota kantaa.

Minäkin.
Lapsen jättäminen muiden läheistensä huomaan on aina ollut vaikeaa. (Joskus suorastaa saatanallista eli olen kärvistellyt koko yön, kunnes olen päässyt takaisin äitiä tyydyttävään symbioosiin.)

 

["vieras"]

Olisiko sinulla läheinen suhde puolisoon, jota näkisit parin tunnin ajan kerran kuukaudessa?
Varmasti sellaisiakin ihmisiä on... minä en ole.
Tarvitsen ihmisen tuntemista, länsäoloa, arjen jakamista että kokisin olevani aidosti läsnä. Rakkauden määrää sen sijaan läsnäolon puute ei rajoita.
Rakastaa voi etäältäkin. Omista lähtökohdistaan.

Lapseni näkevät isovanhempiaan pikkuisen enemmän kuin parin tunnin ajan, kun näkevät. Yleensä kolmesta päivästä viikkoon. Ja puolison vertaaminen isovanhempiin... niin eri juttu, ettei tuohon voi oikein mitään edes kommentoida.

Ei jokainen vanhempi halua, että isovanhemmat asuu heillä ja tunkee kerran viikkoon sapuskalle. Ei se silti tarkoita sitä, että heillä olisi yhtään viileämmät välit, päinvastoin. Aina kun nähdään, niin se aika on todella sitä laatuaikaa, eikä aika mene siihen että tapellaan, kuka tekee tänään ruoan... Sinä tarvitset ihokontaktia, mulle riittää meidän näkemiset ja sen päälle henkinen yhteys, joka meidän perheessä vallitsee. Maailman parhaat isovanhemmat ja maailman parhaat vanhemmat, vaikka asuvatkin hieman kauempana. Ja varmasti läheisemmät, kuin monellakaan lapsella, jolla isovanhemmat asuu samassa pihapiirissä.

 

[Eedla]

Minäkin.
Lapsen jättäminen muiden läheistensä huomaan on aina ollut vaikeaa. (Joskus suorastaa saatanallista eli olen kärvistellyt koko yön, kunnes olen päässyt takaisin äitiä tyydyttävään symbioosiin.)

Niinpä. En tiiä oonko sitte viallinen yksilö mutta musta ei ole jättämään vauvaa kellekään hoitoon (ja siis lapsen isää en laske hoitoavuksi vaan on tasaveroinen mun kans). Esikoisen kohdalla kärsin eroahdistuksesta myös vielä kun oli yli vuoden vanha mutta en enää näiden nuorempien kohdalla.

 

[Madicken04]

Niinpä. En tiiä oonko sitte viallinen yksilö mutta musta ei ole jättämään vauvaa kellekään hoitoon (ja siis lapsen isää en laske hoitoavuksi vaan on tasaveroinen mun kans). Esikoisen kohdalla kärsin eroahdistuksesta myös vielä kun oli yli vuoden vanha mutta en enää näiden nuorempien kohdalla.

Sama juttu. Isänsä kanssa ovat olleet yötä kotona siitä 9kk iästä asti, mutta kenellekään muulle en olisi nähnyt järkeäkään jättää koska
minulle se yö olisi yhtä tuskaa ja en näe lapsenkaan siitä vielä alle vuosikkaana hyötyvän.

 

["jjjj"]

Olisiko sinulla läheinen suhde puolisoon, jota näkisit parin tunnin ajan kerran kuukaudessa?
Varmasti sellaisiakin ihmisiä on... minä en ole.
Tarvitsen ihmisen tuntemista, länsäoloa, arjen jakamista että kokisin olevani aidosti läsnä. Rakkauden määrää sen sijaan läsnäolon puute ei rajoita.
Rakastaa voi etäältäkin. Omista lähtökohdistaan.

Sulla tuntuu olevan ajatus, että määrä korvaa laadun. Näin ei kuitenkaan ihmissuhteissa ole. JOidenkin kanssa voi viettää vaikka joka päivä kahdeksan tuntia, eikä silti ole mitään läheistä suhdetta syntynyt. Ja toisinpäin, jotakuta ihmistä näkee vain esim. kerran kuukaudessa, mutta hänen kanssaan voi olla todella läheinen.

 

["hephep"]

[QUOTE="vieras";26132677]Lapseni näkevät isovanhempiaan pikkuisen enemmän kuin parin tunnin ajan, kun näkevät. Yleensä kolmesta päivästä viikkoon. Ja puolison vertaaminen isovanhempiin... niin eri juttu, ettei tuohon voi oikein mitään edes kommentoida.

Ei jokainen vanhempi halua, että isovanhemmat asuu heillä ja tunkee kerran viikkoon sapuskalle. Ei se silti tarkoita sitä, että heillä olisi yhtään viileämmät välit, päinvastoin. Aina kun nähdään, niin se aika on todella sitä laatuaikaa, eikä aika mene siihen että tapellaan, kuka tekee tänään ruoan... Sinä tarvitset ihokontaktia, mulle riittää meidän näkemiset ja sen päälle henkinen yhteys, joka meidän perheessä vallitsee. Maailman parhaat isovanhemmat ja maailman parhaat vanhemmat, vaikka asuvatkin hieman kauempana. Ja varmasti läheisemmät, kuin monellakaan lapsella, jolla isovanhemmat asuu samassa pihapiirissä. [/QUOTE]

Vieras: sivusta seuranneena ymmärrän täysin, mitä tarkoitat! Ei se ole aina se määrä, vaan se laatu. Sitä eivät kaikki voi ymmärtää. Meillä myös hyvä, läheinen perhe, vaikka ei samalla paikkakunnalla kaikki asutakaan. ja lapset hulluina isovanhempiinsa, joita meilläkin nähdään 1-2 kuukauden välein vähintään sen 72 tuntia yhteen putkeen

 

["öööö"]

Silti moni sanoo pokerilla, että "isovanhemmilla on todella läheinen suhde lapseeni, koska näkevät melkein joka viikko":

Minulla on 2 lapsenlasta (ja pedanttien mieleksi, toinen ei-biologinen) joita tapaan vain noin kerran viikossa. Luonnollisesti suhde heihin on toistaiseksi etäisempi kuin lapsenlapsiin joiden jokaisessa arkipäivässä olen läsnä.
Toivottavasti aika korjaa sen.

Mutta ei aina - maailma on pullollaan etäisovanhempia, jotka eivät Aidosti lapselle läheisiä, vaikka Valtavasti Rakastavatkin.

Niin, se suhdekin riippuu niin lapsen iästä. Vanhemman lapsen voi todella kuvitella olevan aidosti läheinen sukulaisen kanssa, jota näkee harvemmin. Siis jos noiden näkemisten aikana tuo sukulainen aidosti osoittaa välittävänsä lapsesta. Ainakin meidän isommalle lapselle kauempana asuvat isovanhemmat ovat erittäin rakkaita, ja heistä usein puhuukin ja olisi heti sinne menossa :heart: Päivittäin nykyään lapset taas näkevät toisia isovanhempiaan, ja kyllä nuoremmalla on ihan erilainen suhde noihin lähempänä asuviin isovanhempiin. "Etäisovanhempien" syliin ei edes suostu menemään Noo, aika korjannee tuonkin!

Tarkoitin juurikin sitä, että pieneen vauvaan läheisen kiintymyssuhteen luomiseen vaaditaan käsittääkseni sitä 24/7 yhdessä oloa, jota harvempi nykyisovanhempi voi tarjota. Ja tottakai aina parempi jättää pieni vauva sellaisen hoitoon, joka mahdollisimman paljon lapsen kanssa on ollut ihan alusta alkaen.

 

[dr]

[QUOTE="jjjj";26132747]Sulla tuntuu olevan ajatus, että määrä korvaa laadun. Näin ei kuitenkaan ihmissuhteissa ole. JOidenkin kanssa voi viettää vaikka joka päivä kahdeksan tuntia, eikä silti ole mitään läheistä suhdetta syntynyt. Ja toisinpäin, jotakuta ihmistä näkee vain esim. kerran kuukaudessa, mutta hänen kanssaan voi olla todella läheinen.[/QUOTE]

Totta! sama pisti itselle silmään!

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="jjjj";26132747]Sulla tuntuu olevan ajatus, että määrä korvaa laadun. Näin ei kuitenkaan ihmissuhteissa ole. JOidenkin kanssa voi viettää vaikka joka päivä kahdeksan tuntia, eikä silti ole mitään läheistä suhdetta syntynyt. Ja toisinpäin, jotakuta ihmistä näkee vain esim. kerran kuukaudessa, mutta hänen kanssaan voi olla todella läheinen.[/QUOTE]

Itseasiassa ihmissuhteissa tuntuu olevan.
Myös kaikkien tutkimusten mukaan.

Ja samalla jokaiseen tutkimukseen on poikkeutensa.
On hienoa jos voit olla aidosti läheinen kasvuvaiheessasi ihmisen kanssa, jonka näet kerran kuusa. Se lie harvinaista mutta ei kai mahdotonta?

 

[Mummeliisa]

Totta! sama pisti itselle silmään!

Kuinka usein tapaat puolisoasi ja lapsiasi?
Kärsisikö suhteenne jos tapaamisia olisi esim. 2h kerran kuussa?
24 h vuodessa?

 

[1 merkki]

Minä en usko tuohon.
Sen sijaan uskon pikemminkin että suhde on häiriintynyt mikäli äiti kokee tarpeelliseksi "omia" lapsensa siten ettei salli tälle muita läheisiä ihmissuhteita.
Lapsen ei siis sallita syntyä perheeseen, sukuun, laumaan jne ja kuulua turvalliseen rakastavaa yhteisöön alusta alkaen vaan sen sijaan hänet onkin typistetty jonkun yhden ihmisen yksityiseksi leikkikaluksi.
Sellaisen lapsen asema on kovin turvaton; yhden ihmisen oikkujen armoilla.

Sulla on yleensä fiksuja mielipiteitä, mutta mun mielestä nyt menee höpönlöpöksi. Ne kiintymyssuhteet muihin luodaan kyllä sen imeväisiän jälkeen luonnollisesti. Ja sen aikanakin, mutta ei siinä tarvita mitään yökyläilyjä tms. Pieni vauva tarvitsee ensisijaisesti äitiään/isäänsä.

 

[Eedla]

Itseasiassa ihmissuhteissa tuntuu olevan.
Myös kaikkien tutkimusten mukaan.

Ja samalla jokaiseen tutkimukseen on poikkeutensa.
On hienoa jos voit olla aidosti läheinen kasvuvaiheessasi ihmisen kanssa, jonka näet kerran kuusa. Se lie harvinaista mutta ei kai mahdotonta?

Meidän lapset näkee mummiaan kolme kertaa vuodessa (joka kerta noin 5 päivää putkeen) ja sen lisäksi ovat viikottain puhelinyhteydessä ja mä uskallan kirkkain silmin väittää että he ovat kyllä toisilleen erittäin läheisiä pitkästä välimatkasta ja harvoista tapaamisista huolimatta.

 

["vieras"]

Kuinka usein tapaat puolisoasi ja lapsiasi?
Kärsisikö suhteenne jos tapaamisia olisi esim. 2h kerran kuussa?
24 h vuodessa?

Siis kuka täällä on puhunut 2 tunnista kerran kuussa?? Miksi ihmeessä sun pitää aina vetää näin kärjistetysti nämä jutut, ihan pelkästään siksi, että ihmiset kommentois sulle? Ihme huomionhakuista koko sun touhu... Jos näkisin sua 24/7 voin vaikka vannoa, että suhteemme ei siitä lähentyisi...

 

[Mummeliisa]

Niinpä. En tiiä oonko sitte viallinen yksilö mutta musta ei ole jättämään vauvaa kellekään hoitoon (ja siis lapsen isää en laske hoitoavuksi vaan on tasaveroinen mun kans). Esikoisen kohdalla kärsin eroahdistuksesta myös vielä kun oli yli vuoden vanha mutta en enää näiden nuorempien kohdalla.

Minulla sama.
Olen perusluonnoltani "läsnäolija ja kaikenkattaja".
Lasten päästäminen irti vaatii aina 20-30 vuoden tietoista ponnistusta.

 

[dr]

Itseasiassa ihmissuhteissa tuntuu olevan.
Myös kaikkien tutkimusten mukaan.

Ja samalla jokaiseen tutkimukseen on poikkeutensa.
On hienoa jos voit olla aidosti läheinen kasvuvaiheessasi ihmisen kanssa, jonka näet kerran kuusa. Se lie harvinaista mutta ei kai mahdotonta?

Ei kyllä todellakaan määrä korvaa laatua: mitä ihmeen tutkimuksia sinä luet? eihän tuo pidä mitenkään paikkaansa. Kyllä se yhteys ihmisten välillä on määrittävämpi tekijä kuin aika: se, miten ollaan kontaktissa toisiin, miten näytetään välittämistä, eletään, iloitaan, rakastetaan, eikä siis pelkästään se, että ollaan vaan paikalla.

Ei pahalla.