Vanhempien harjoittama henkinen väkivalta lapsiin

[Rullakardiina]

Olen pohtinut tätä aihetta viime aikoina siksi kun olen raskaana ja taustalla on oman äidin henkistä väkivaltaa, jota pelkään jotenkin kauheasti alitajuisesti kaikesta terapiasta huolimatta siirtäväni lapsiini sitten joskus.

Haluaisin kuulla mielipiteitänne yhdestä tai useammasta seuraavista:

- Minkälaisia erilaisia muotoja henkinen väkivalta ottaa kun tekijänä on vanhempi ja kohteena lapsi?
- Missä menee henkisen väkivallan ja esimerkiksi terveen kurinpidon ero?
- Minkälaista henkistä väkivaltaa on vaikein tunnistaa?
- Miten vanhempana voi estää "vahingossa" siirtämästä henkisen väkivallan malleja omiin lapsiinsa?
- Mikä auttaa henkisen väkivallan tunnistamisessa?
- Esimerkkejä/kokemuksia?

Kerrotko myös ihan viitteeksi ikäsi ja että onko omia lapsia.

KIITOS

 

[vihreäomena]

"Minkälaisia erilaisia muotoja henkinen väkivalta ottaa kun tekijänä on vanhempi ja kohteena lapsi?"

Kai pääsääntöisesti samoja muotoja kuin kiusaamisessa yleensäkin.
Esim. mitätöinti/liiallinen hemmottelu ja näiden äkkivaihtelut, verbaalinen alistaminen ja nöyryyttäminen, nimittely ja halventaminen, rajoittaminen (lapsella ei saa olla mielipiteitä, omia haluja, tarpeita jne.), sanallinen ahdistelu (muk.lukien seksuaalinen sellainen), yliampuva pelottelu, yksityisyyden rikkominen, väkivaltainen kiristys/uhkailu/lahjonta, syyllistäminen (esim. että insesti lapsen syytä), liiallinen vaativuus jne.

Sitten niitä, mitkä näkyy juuri aikuis-lapsi-suhteessa, ei välttämättä muissa.
Kerrotaan, ettei perheen sisäiset asiat kuten väkivalta, kuulu muille aikuisille, ns. lapseksi heittäytyminen/kyvyttömyys olla vanhempi (lapsi joutuu usein "aikuistumaan" ja ottamaan liiaksi vastuuta liian varhain), lapsi riitojen selvittäjänä ja lapsi riitojen välikappaleena jne.

"Missä menee henkisen väkivallan ja esimerkiksi terveen kurinpidon ero?"

Ainakin selkeissä ääritapauksissa tuon yleensä tietää ja tunnistaa, jos vaan tarpeeksi ymmärtää. Todella vaikea sanoa nyrkkisääntöjä ja joskus raja häilyvä.
Oleellista on myös joidenkin asioiden kroonisuus.

On tietysti merkkejä, mitkä voi kieliä epäterveestä menosta, kuten tietynlaiset ongelmat lapsen käytöksessä ja olossa, mutta ei sekään ole niin yksiselitteistä.

Sanoisin, että maalaisjärkeä kehiin.

"Minkälaista henkistä väkivaltaa on vaikein tunnistaa?"

Esim. haitallinen suggerointi, haitallinen manipulointi, vakava/krooninen valehtelu ja salailu, mykkäkoulu, huomaamatta jättäminen, reagoimattomuus jne.

"Miten vanhempana voi estää "vahingossa" siirtämästä henkisen väkivallan malleja omiin lapsiinsa?"

Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kannattaa tutustua itseensä, historiaansa, ihmissuhteisiinsa, tähän hetkeen ihan rauhassa. Katsella itseä itsenään, myös ns. ulkopuolelta ja toisten asemasta. Käsitellä vaikeita asioita, ymmärtää niiden merkityksiä itseen ja omaan elämäänsä.

Tuo ei ole kauhean helppoa, voi olla kovinkin raskasta, riippuen ihmisestä ja hänen persoonallisuudestaan, väkivallan vakavuudesta ja monesta muusta asiasta kuten esim. iästä.

Tietyt persoonallisuuden alueet kehittyvät vielä aikuisiälläkin ja esim. terapian kautta ihminen voi muuttua (haitalliset käytösmallit, ajatusmallit) ja saada voimaa muuttaa asioita, minkä haluaa muuttuvan.

Riippuen ongelmien ja traumojen vakavuudesta sekä seurauksista, osa oppii antamaan anteeksi, ainakin osittain ja ymmärtää myös omat virheensä ja tekonsa.
Vähitellen syntyy kiitollisuutta, kehittyneempää empatiaa, rakkautta.

Kun ihminen oppii pitämään itsestään ja muista, viimein rakastamaan aidosti, ehkä taas luottamaankin, ollaan jo aika hyvillä vesillä.

Eheänä on hyvät eväät nähdä myös muut kokonaisina, hyvine ja huonoine puolineen.

Mutta, kaikki on niin ihmisestä ja tilanteestaan riippuvaa.


"Mikä auttaa henkisen väkivallan tunnistamisessa?"

Yksinkertaisesti: tiedostaminen. Minun mielestäni.

"Esimerkkejä/kokemuksia?"

Jätän tämän tyhjäksi.


"Kerrotko myös ihan viitteeksi ikäsi ja että onko omia lapsia."

Alta kolmekymppinen kolmenkympinkriisiä poteva vauvoja ja lapsia rakastava (ainakin toistaiseksi) lapseton

 

["hupsis"]

Olen pohtinut tätä aihetta viime aikoina siksi kun olen raskaana ja taustalla on oman äidin henkistä väkivaltaa, jota pelkään jotenkin kauheasti alitajuisesti kaikesta terapiasta huolimatta siirtäväni lapsiini sitten joskus.

Haluaisin kuulla mielipiteitänne yhdestä tai useammasta seuraavista:

- Minkälaisia erilaisia muotoja henkinen väkivalta ottaa kun tekijänä on vanhempi ja kohteena lapsi?
- Missä menee henkisen väkivallan ja esimerkiksi terveen kurinpidon ero?
- Minkälaista henkistä väkivaltaa on vaikein tunnistaa?
- Miten vanhempana voi estää "vahingossa" siirtämästä henkisen väkivallan malleja omiin lapsiinsa?
- Mikä auttaa henkisen väkivallan tunnistamisessa?
- Esimerkkejä/kokemuksia?

Kerrotko myös ihan viitteeksi ikäsi ja että onko omia lapsia.

KIITOS

Kyllähän se mallioppiminen on kova sana. Ehkä sitä voisi harjoitella miehen kanssa, kokeilla erilaisia tyyppitilanteita, vuoron perään esittäisitte sitä lasta, ja toinen yrittäisi pärjätä siinä miten nyt mieleen tulee. Sitten mietitte, mistä se käytös nousee ja mistä siinä olisi kysymys.

Joskus sitä miettii, että yksi tärkeä raja voisi olla se, että toimiiko huonosti, koska ei osaa käyttää muita konsteja, vaiko siksi koska pitää saada kostaa tai muuten kokea ylemmyyttä tms.

Se terve kurinpito on mielenkiintoinen ilmiö myös. Itse olen vanhemmiten tainnut vain jyrkentyä sen suhteen, että mikä on tervettä. Jos muutaman minuutin päästä kurinpalautuksesta lapsi tulee iloisena vastaan, niin vaikuttaa hyvältä. Yritän olla oikeudenmukainen, ja kuunnella herkästi jos lapsi protestoi, etten ole ollut reilu. Meillä ollaan vielä siinä iässä, että nuo kurinpitoasiat eivät kerralla montakaan hetkeä vie. Jatkosta en osaa sanoa, kun ikää tulee lisää niin voi kaunankin koko kasvaa.

Ylipäätään taidan enemmän ja enemmän etsiä sitä oikeaa tapaa enemmän kuin välttää vääriä. Tuntuu että se on toimivampi homma kaikessa oppimisessa, koska välttäjä menee lukkoon, ja lopulta kuitenkin tekee sen mitä yritti välttää. Toisaalta, mulle henkisen väkivallan mittari on oma häpeäntunne. Jos se vinkaisee, mietin pariinkin kertaan, menikö nyt pahastikin väärin.

Ja tärkeintä taitaa mun mielestä lopultakin olla se, että kykenee pyytämään anteeksi. Multa ei pyydetty, koskaan. Vääryyttä on paljon helpompi kestää silloin kun tekijäkin myöntää, että väärin meni.

Ja ehkä justiin tämän oikeudenmukaisuuskysymyksen takia kavalinta henkistä väkivaltaa taitaa olla sellainen, jossa tekijä verhoutuu uhrinviittaan itse. Silloin sua itse asiassa lyödään, ja sun pitää pyytää anteeksi että toista sattuu käteen, noin kuvainnollisesti. Marttyyrius on lopultakin narsistinen häiriötyyppi. Tosin jos se on kovin läpinäkyvää, niin se vain karkoittaa uhrinsa. Mutta on olemassa taitavia marttyyreja, jotka riisuvat toisen itsetunnon niin tyystin, että uhrilta tippuu kompassi öiseen metsään. Naamalle tulee märkää risua, eikä yhtään tiedä missä suunnassa voisi helpottaa.

 

[madamea]

siis rajoittaminen henkistä väkivaltaa, hmmm... mä luulin että se on kasvatusta. Em ei meillä lapset saa leikkii parkkipaikalla koska se on vaarallista, kyykäärmeeseen ei kosketa koska se on vaarallista! ketään ei kiusata koska se on väärin. ruokapöydässä ei pelleillä koska se ei kuulu hyviin tapoihin.(ei vaikka kuin halauisivat).

ja sit on näitä että 2v ei haluu talvipakkaselle pukea mitään päälle ei koskaan.

 

[ppp]

Kyllä vanhempien pitäis opettaa muksuilleen miten elämässä toimitaan ja aina se ei onnistu löysäilemällä.

Kaikenlaisten henkisten apujen tarve on nykypäivänä lisääntynyt aivan hullusti kun ihmiset ovat paniikissa lastensa kanssa. Kiittää voimme hyysäriyhteiskuntaa ja vapaan kasvatuksen periaatteita.

 

["Maru"]

"Minkälaisia erilaisia muotoja henkinen väkivalta ottaa kun tekijänä on vanhempi ja kohteena lapsi?"

Kai pääsääntöisesti samoja muotoja kuin kiusaamisessa yleensäkin.
Esim. mitätöinti/liiallinen hemmottelu ja näiden äkkivaihtelut, verbaalinen alistaminen ja nöyryyttäminen, nimittely ja halventaminen, rajoittaminen (lapsella ei saa olla mielipiteitä, omia haluja, tarpeita jne.), sanallinen ahdistelu (muk.lukien seksuaalinen sellainen), yliampuva pelottelu, yksityisyyden rikkominen, väkivaltainen kiristys/uhkailu/lahjonta, syyllistäminen (esim. että insesti lapsen syytä), liiallinen vaativuus jne.

Sitten niitä, mitkä näkyy juuri aikuis-lapsi-suhteessa, ei välttämättä muissa.
Kerrotaan, ettei perheen sisäiset asiat kuten väkivalta, kuulu muille aikuisille, ns. lapseksi heittäytyminen/kyvyttömyys olla vanhempi (lapsi joutuu usein "aikuistumaan" ja ottamaan liiaksi vastuuta liian varhain), lapsi riitojen selvittäjänä ja lapsi riitojen välikappaleena jne.

"Missä menee henkisen väkivallan ja esimerkiksi terveen kurinpidon ero

Ainakin selkeissä ääritapauksissa tuon yleensä tietää ja tunnistaa, jos vaan tarpeeksi ymmärtää. Todella vaikea sanoa nyrkkisääntöjä ja joskus raja häilyvä.
Oleellista on myös joidenkin asioiden kroonisuus.

On tietysti merkkejä, mitkä voi kieliä epäterveestä menosta, kuten tietynlaiset ongelmat lapsen käytöksessä ja olossa, mutta ei sekään ole niin yksiselitteistä.

Sanoisin, että maalaisjärkeä kehiin.

"Minkälaista henkistä väkivaltaa on vaikein tunnistaa?"

Esim. haitallinen suggerointi, haitallinen manipulointi, vakava/krooninen valehtelu ja salailu, mykkäkoulu, huomaamatta jättäminen, reagoimattomuus jne.

"Miten vanhempana voi estää "vahingossa" siirtämästä henkisen väkivallan malleja omiin lapsiinsa?"

Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kannattaa tutustua itseensä, historiaansa, ihmissuhteisiinsa, tähän hetkeen ihan rauhassa. Katsella itseä itsenään, myös ns. ulkopuolelta ja toisten asemasta. Käsitellä vaikeita asioita, ymmärtää niiden merkityksiä itseen ja omaan elämäänsä.

Tuo ei ole kauhean helppoa, voi olla kovinkin raskasta, riippuen ihmisestä ja hänen persoonallisuudestaan, väkivallan vakavuudesta ja monesta muusta asiasta kuten esim. iästä.

Tietyt persoonallisuuden alueet kehittyvät vielä aikuisiälläkin ja esim. terapian kautta ihminen voi muuttua (haitalliset käytösmallit, ajatusmallit) ja saada voimaa muuttaa asioita, minkä haluaa muuttuvan.

Riippuen ongelmien ja traumojen vakavuudesta sekä seurauksista, osa oppii antamaan anteeksi, ainakin osittain ja ymmärtää myös omat virheensä ja tekonsa.
Vähitellen syntyy kiitollisuutta, kehittyneempää empatiaa, rakkautta.

Kun ihminen oppii pitämään itsestään ja muista, viimein rakastamaan aidosti, ehkä taas luottamaankin, ollaan jo aika hyvillä vesillä.

Eheänä on hyvät eväät nähdä myös muut kokonaisina, hyvine ja huonoine puolineen.

Mutta, kaikki on niin ihmisestä ja tilanteestaan riippuvaa.


"Mikä auttaa henkisen väkivallan tunnistamisessa?"

Yksinkertaisesti: tiedostaminen. Minun mielestäni.

"Esimerkkejä/kokemuksia?"

Jätän tämän tyhjäksi.


"Kerrotko myös ihan viitteeksi ikäsi ja että onko omia lapsia."

Alta kolmekymppinen kolmenkympinkriisiä poteva vauvoja ja lapsia rakastava (ainakin toistaiseksi) lapseton

Ihanaa nähdä, että lapsettomalla on näin hyvät ajatukset henkisestä väkivallasta. Lapsesi ei tule varmasti kärsimään henkisestä väkivallasta jos sellaisia joskus saat.

Tähän en keksi juuri lisättävää. Meillä estetään henkistä väkivaltaa ja oikeusmurhia sillä, että lapselle annetaan lupa kritisoida myös meidän ja muiden aikuisten päätöksiä. Ja jos joku kielletään, se perustellaan lapselle. Aina on hyvä ottaa aikalisä ja perustella asia ensin itselleen ja sitten lapselle, miksi jonkun asian kieltää. Esim. vesileikit olohuoneen lattialla, voi perustella sillä että lattia tuhoutuu, ja ohjata lapsi leikkimään vessaan tai kylpyhuoneeseen. Tai kovalla pakkasella antaa lapsen kokeilla olla ulkona hetki ilman vaatteita, jotta ymmärtää miksi pitäisi pukea. Henkisen väkivallan puolelle menee esimerkiksi se, että istuttaa lasta tuntitolkulla ruokapöydässä, jos lapsella ei ole nälkä tai ei muuten halua syödä, tai työntää ruokaa suuhun väkisin. Samoin, jos antaa lapsen istua hiekkalaatikolla vielä myöhään yöhön, jos vaan ei huvita mennä nukkumaan. On siis perusteltua vaatia lapsi sisälle syömään ja nukkumaan siihen aikaan kuin se perheen rytmissä on normaalia. Jos ei lapsella ole rajoja lainkaan, se luo turvattomuutta ja on sitä kautta henkistä väkivaltaa. Rajojen asettaminen on taitolaji, eikä ulkopuolinen voi tulla sanomaan missä menee raja. Meillä lapset saavat touhuta aika lailla rauhassa ja kokeilla mihin omat rahkeet riittävät turvallisissa puitteissa ja asioista keskustellaan. Kiellettyjäkin asioita voi joskus tehdä vanhempien kanssa. Esim. Rakennusaikana kiipesimme lasten kanssa katolle, kun se kiinnosti niin paljon, että oli vaarana lasten omin päin sinne kiipeäminen. Kyllä varmasti tiedät ajan kuluessa mikä on henkistä väkivaltaa ja mikä ei. Opeta lapsesi keskustelevaan ja kritisoivaan kulttuuriin niin voit peilata omaa käytöstäsi. Kritisoida saa, mutta se ei automaattisesti tarkoita periksi antamista. Tänään sain juuri palautetta koulumaailmasta, että on hienoa kun lapseni osaa kritisoida opettajan opetusta ja päätöksiä.

38v. Neljän lapsen äiti