Pitääkö tässä hakeutua johokin hoitoon kohta - pelkään koiran menettämistä suhteettoman paljon

["vieras"]

Eli meillä on 13v koira, jolla saattaa hyvällä tuurilla olla edessään vielä useitakin vuosia mutta vastaavasti taas ei toisaalta tietenkään voi tietää mikä päivä on viimeinen.

Olen itse viime vuosina surrut asiaa aika ajoin ja pelännyt, että koiralle tulee jotain ja olen miettinyt miten raskasta sen menettäminen sitten on.

Mutta pari kuukautta sitten jouduttiin lapsille selvittämään asiaa oikein kunnolla, kun koiran suusta poistettiin joku kasvain. Siihen asti lapsille on lähinnä sivumennen todettu se, että koira on jo vanha jne. Mutta oikein vakavasti asiasta ei ole ollut puhetta. Lapset nyt 8,5v, 6,5v ja pian 4v.

Nuorin ei asiasta juuri mitään tuumannut, keskimmäinen itki paljon mutta vanhin (poika) oli lähes hysteerinen.

Nyt olen alkanut pelätä ja kytätä koiraa. Ennen olen keksinyt kaikkia sairauksia itselleni, nyt kehitän niitä mielessäni koiralle. Kyttään ja mietin ja haen netistä ja pelkään. Välillä menee päiviä, viikkokin, etten pelkää niin mutta sitten saattaa mennä päiviä kun en oikein muuta mietikään. Vatsaa puristaa, ei saa mitään tehtyä ja pelko kalvaa.

Itse olen sitä mieltä, että vaikka tiedän sen olevan kova paikka itselleni niin nyt pelkään vielä sitäkin enemmän sitä miten esikoinen sen kestää. Se sattui minuun niin sydänjuuria myöten, kun poika suorastaan huusi tuskaa, kun mietti sitä että jos koiraa ei yhtäkkiä olekaan.

En oikeasti tiedä mitä minun pitäisi tehdä tämän asian ja itseni kanssa. Lapset eivät asiasta puhu. Esikoinen ei edes tahdo, kieltää asiasta puhumisen. Mutta huomioi koiraa palon enemmän kuin ennen ja halaa ja rapsuttaa ja tahtoo ottaa syliin.

Eilen illallakin mietin, että pitäisi varmaan hakea joku lääkitys itselleni kohta ettei pää sekoa. Ja hulluinta on tosiaan se, että jos hyvin käy niin saamme pitää koiran mahdollisesti vielä pitkäänkin. On sellainen rotu, että elää pitkään.

 

["hmm"]

Tämä vain vahvistaa mielipidettäni siitä, että koiranomistajilla on vähän jotain epävakaata heittoa pääkopassa.

 

[Aamuäree]

Kannattaa. Ei tuo normaaliakaan ole..... jokin ahdistus, paniikkihäiriö tms

 

[Blue]

Sä oot nyt jauhanut täällä siihen malliin tosta asiasta että ei ole normaalia. Sun pitää varmaan mennä keskustelemaan jonnekin kun näyttää ettet saa asiaa käsiteltyä yksin.

Mullakin on 13v koira ja tiedän että ihan mikä tahansa päivä voi olla viimeinen mutta mä elnä päivän kerrallaan ja nautin koirasta, en murehdi. Ei se mitään auta.

 

[Aamuäree]

Psykologille juttelemaan nyt ens alkuun, MARS!

 

["alkup"]

Kannattaa. Ei tuo normaaliakaan ole..... jokin ahdistus, paniikkihäiriö tms

Niin siis olen lapsesta asti aina aika ajoin pelännyt sairastuvani vakavasti johonkin... yleensä se on joku syöpä. Lapsena pelkäsin ihosyöpää, aikuisena ne on vaihdelleet. Välillä on pitkäänkin ettei ole mitään, mutta kuopuksen syntymän jälkeen oli pari vuotta ihan hirveää. Pelkäsin raskausaikana jo ja syntymän jälkeen vaikka ja mitä jatkuvasti.

Yleensä ne jutut kohdistuu siis itseeni, hyvin harvoin olen pelännyt lapsilla mitään ja ne on olleet tosi ohimeneviä. Viimeiset pari vuotta olen hallinnut tuota pelkoa aika hyvin ja jos joku tauti onkin tullut mieleeni niin se ei ole päässyt kasvamaan suhteettomiin mittasuhteisiin vaan olen käsitellyt asian järjellä.

Mutta nyt on tullut tämä pelko koirasta. Onhan sitä esiintynyt aika ajoin ennenkin, mutta nyt tämä on hirveää. Ja pelkään siis tosiaan ihan hirveästi sitä miten lapsi sen kestää enkä enää niin paljon sitä miten itse kestän. Toki pelkään sitäkin miten pahalta se itsestäni tuntuu, mutta silti on pahempaa kohdata se lapsen suunnaton suru.

 

["alkup"]

Sä oot nyt jauhanut täällä siihen malliin tosta asiasta että ei ole normaalia. Sun pitää varmaan mennä keskustelemaan jonnekin kun näyttää ettet saa asiaa käsiteltyä yksin.

Mullakin on 13v koira ja tiedän että ihan mikä tahansa päivä voi olla viimeinen mutta mä elnä päivän kerrallaan ja nautin koirasta, en murehdi. Ei se mitään auta.

Siis miten niin olen jauhanut täällä tuosta? Yhtenä päivänä tein avauksen liittyen munuaisten vajaatoimintaan, mutta se on tasan ainoa asia tästä. Enkä mitenkään varsinaisesti siinä jauhanut asiaa. :/

 

["salma"]

Meidän koira sairastui vakavasti 2-vuotiaana, parani ja eli täydellisen hurjaa koiran elämää. Mutta mulle se jätti kammon. Mä pelkäsin koko ajan ja kyttäsin joka ripulia ja röyhtäisyä ja kuvittelin koko ajan että taas mennään.

Koira oli pakko lopettaa vuosi sitten ja vaikka mulle tuli ja on edelleen ihan hirmuinen ikävä koiraa niin myös ihan suunnaton helpotus että nyt se on ohi.
Meillä on myös toinen koira ja tämän kohdalla ei tälläisiä paniikin tunteita ole.

 

[Blue]

[QUOTE="alkup";25939330]Siis miten niin olen jauhanut täällä tuosta? Yhtenä päivänä tein avauksen liittyen munuaisten vajaatoimintaan, mutta se on tasan ainoa asia tästä. Enkä mitenkään varsinaisesti siinä jauhanut asiaa. :/[/QUOTE]

Ja olet aiemmin kertonut siitä suun operaatiosta pariinkin kertaan ja silloinkin sivusit tätä menettämisen pelkoa.

Ja en pahalla sanonut tuota jauhamista vaan tarkoitin sitä että on jäänyt levy junnaamaan etkä tunnu pääsevän eteenpäin.

 

["alkup"]

[QUOTE="salma";25939337]Meidän koira sairastui vakavasti 2-vuotiaana, parani ja eli täydellisen hurjaa koiran elämää. Mutta mulle se jätti kammon. Mä pelkäsin koko ajan ja kyttäsin joka ripulia ja röyhtäisyä ja kuvittelin koko ajan että taas mennään.

Koira oli pakko lopettaa vuosi sitten ja vaikka mulle tuli ja on edelleen ihan hirmuinen ikävä koiraa niin myös ihan suunnaton helpotus että nyt se on ohi.
Meillä on myös toinen koira ja tämän kohdalla ei tälläisiä paniikin tunteita ole.[/QUOTE]

Taannoin luin netistä jostain palstalta, kun koiransa menettänyt kommentoikin asiaa tyyliin että "nyt se päivä on takana mitä olen pelännyt". Toi antoi mulle voimaa ja olin jo ennen sitä tajunnut, että minä pelkään sitä,koska en ole ennen sellaista kokenut (lapsuuden aikaiset koiranmenetykset on eri asia olleet jotenkin) ja tiedän, että varmasti voin itsekin sitten todeta että selvisin siitä mitä nii paljon pelkäsin ja nyt se on takana.

Mutta sitten tuli toi lapsen reaktio asiaan. Ja se vain tuntuu todella todella pahalta ajatella. Lapsi ei vaan tajua sitä niin kuin aikuinen. Minä TIEDÄN että se on edessä ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ei vielä pitkään pitkään aikaan. Mutta lapsi ei osaa käsitellä asiaa vielä niin vaan sitkeästi toivoo, että koira on tässä aina.

 

["alkup"]

Ja olet aiemmin kertonut siitä suun operaatiosta pariinkin kertaan ja silloinkin sivusit tätä menettämisen pelkoa.

Ja en pahalla sanonut tuota jauhamista vaan tarkoitin sitä että on jäänyt levy junnaamaan etkä tunnu pääsevän eteenpäin.

Ai niin saatoin silloin kirjoittaakin. Mutta se löydös suusta oli silloin järkytys ja kyllä tänne mielestäni saa sellaisista asioista kirjoittaa ja pyytää vertaistukea. Se on mielestäni näiden keskustelupalstojen yksi idea.

Sen takia nytkin kirjotin. Että joku sanoisi jotain järkevää ja lohdullista. Ja asian "ääneen" kertominen helpottaa. Ja jos vielä joku sattuisi olemaan kokenut sen mitä minä pelkään eli lapsen tuskan lemmikin kuollessa.

 

[Blue]

Lapsen hysteerinenkään itku ei ole huono asia. Lapsi päästää asian pihalle ja jatkaa sitten eteenpäin.

 

[Blue]

[QUOTE="alkup";25939359]Ai niin saatoin silloin kirjoittaakin. Mutta se löydös suusta oli silloin järkytys ja kyllä tänne mielestäni saa sellaisista asioista kirjoittaa ja pyytää vertaistukea. Se on mielestäni näiden keskustelupalstojen yksi idea.

Sen takia nytkin kirjotin. Että joku sanoisi jotain järkevää ja lohdullista. Ja asian "ääneen" kertominen helpottaa. Ja jos vielä joku sattuisi olemaan kokenut sen mitä minä pelkään eli lapsen tuskan lemmikin kuollessa.[/QUOTE]

Meiltä kuoli koira toissa vuonna. Kolme lasta meillä. Kaikki itkivät hetken, syliteltiin. Isoin lapsi, silloin 7v itkeä tihrusti koko päivän Viikon verran puhuttiin asiasta vähän väliä ja lapset kertoivat asiasta kaikille. Sitten normaalitila palautui ja koirasta puhuttiin haikeudella muistaen hyviä hetkiä.

Hetkeä on turha pelätä etukäteen. Kuolemakin on vain elämää.

 

["alkup"]

Lapsen hysteerinenkään itku ei ole huono asia. Lapsi päästää asian pihalle ja jatkaa sitten eteenpäin.

Niin.... tottahan se on. Tähän asti poika on aina sanonut ettei tahdo koskaan toista koiraa, mutta kun juteltiin tuosta koiran menettämisestä niin vähän jälkeenpäin sanoi, että tahtoo kyllä sitten uuden koiran. Se tuntui toisaalta hyvältä kuulla, vaikka tiesin itsekin että kyllä poika silti uuden koiran myöhemmin tahtoo.

 

["mä vaan"]

Meillä jouduttiin loettamaan 10-vuotias koira joka oli ollut koko lapsen (8v) elämän ajan. Kaikista raskainta oli kyllä lapsen suru =( . Vuoden lapsi itki koiran perään silloin tällöin, vaikka otettiin jo uusi koiranpentukin. Ja jouluna oli tehnyt koulussa kortinkin koiran haudalle (puoli vuotta kuolemasta). Nyt jaksetaan jo muistella koiraa itkemättä, kun tapahtuneesta on kaksi vuotta. Mutta kyllä siitäki selvittiin! Äidin sydän vaan meinasi särkyä. Näin ne lapset oppii elämästä.

 

["alkup"]

[QUOTE="mä vaan";25939420]Meillä jouduttiin loettamaan 10-vuotias koira joka oli ollut koko lapsen (8v) elämän ajan. Kaikista raskainta oli kyllä lapsen suru =( . Vuoden lapsi itki koiran perään silloin tällöin, vaikka otettiin jo uusi koiranpentukin. Ja jouluna oli tehnyt koulussa kortinkin koiran haudalle (puoli vuotta kuolemasta). Nyt jaksetaan jo muistella koiraa itkemättä, kun tapahtuneesta on kaksi vuotta. Mutta kyllä siitäki selvittiin! Äidin sydän vaan meinasi särkyä. Näin ne lapset oppii elämästä.[/QUOTE]

Meillä myös tuo koira ollut lasten elämässä aina. Oli 4,5v kun esikoinen syntyi. Keskimmäinen tyttö on sellainen, että elää enemmän hetkessä. Eli suree varmasti voimakkaasti ensin, mutta pääsee nopeasti yli. Mutta esikoiselle tulee olemaan raskasta. Mieheni sanoi samaa eli, että siitä se lapsi taas oppii elämästä jotain uutta vaikka rankkaa onkin.