Mikä on teidän mielestä rankin aikajakso äitiydessä/tai minkä ajattelisitte olevan rankin?

Rankinta oli kolme ensimmäistä kuukautta vauvan kanssa. Rakastin sitä pientä nyyttiä heti ensikosketuksesta lähtien, mutta pienen tuntemaan oppimiseen meni pidempi aika. Niin sanotusti helppo vauva, nukkui ja söi hyvin, suurimman osan ajasta oli tyytyväinen, mutta se kauhea epävarmuus kun et aina ymmärtänyt mikä on hätänä. Oman lisäsäväyksen toi vanhemman lapsen mustasukkaisuus ja siitä johtuvat "ilkityöt". Milloin oli reikä seinässä, milloin tussia tyynyssä.

 

Lapsen vauvavuosi oli todella rankka vauvaan liittymättömistä syistä johtuen. Asuin paikkakunnalla, josta en tuntenut ketään, miehellä paha päihdeongelma yms yms.... En ole koskaan ollut niin yksin.

Elämä on helpottanut siitä päivästä lähtien, kun jätin mieheni. Taaperovuodet olivat ihania ja samoin leikki-ikä. Tuleva eskarilainen on nyt myös erittäin hurmaava.

Lapsen luonne on tasainen, joten toivon, että teinivuosistakin selvitään. Tietysti rankkoja hetkiä varmasti tulee, mutta uskon, että selviämme niistä.

Tämän sekavan sepustuksen johtopäätös on siis se, että vauvavuosi on tämän lapsen kohdalla ollut ehdottomasti pahin. En usko, että edes teini-ikä voi vetää vertoja sille synkkyydelle.

 

Riippuu ihan lapsesta ja muista tekijöistä mikä milloinkin ja kenenkin kanssa on rankkaa. Esikoisella oli tosi vaikea eskarivuosi, mutta teini-ikä on sujunut oikein hyvin. Kakkosen kanssa koko hänen elämänsä on ollut rankkaa, tietyistä erityispiirteistä johtuen. Nuorimmaiset taas ovat alle kahden vuoden ikäerolla ja jo se, että on ollut kaksi vaippa-ikäistä ja puettavaa yhtä aikaa on ollut rankkaa ja vielä kun ovat todella vilkkaita ja voimakas luonteisia kumpikin, niin voin vaan kuvitella, että vuosien varrella pistävät meidät yhdessä aika koville.
Vauva-ajan olen kokenut kaikkien kanssa suht helpoksi, vaikka yksi allergioineen olikin aika itkuinen vauva. Yöt olen kuitenkin saanut aina nukkua hyvin ja se kai on se suurin tekijä miksi en ole kokenut vauva-aikaa raskaaksi.

 

Vauvavuosi oli kauheaa aikaa, suoraan sanoen. Lapseni nukkui todella huonosti ja sain usein vain pari tuntia unta vuorokaudessa. Vaikka murrosikäkin olisi rankka, siihen ekan vuoden prässiin en usko voivani verrata. Jatkuvaa riitelyä miehen kanssa (väsymyksestä johtuen), ei tukijoukkoja, koliikkinen ja vähäuninen vauva, hormonit sekaisin, pelko ja ahdistus uudesta elämäntilanteesta. Ja ei, mulla ei siltikään ollut masennusta. Heti kun lapsi alkoi nukkua paremmin, elämä selkeni ja parani (kun allergiat löydettiin).

 

Eka 6kk vauvan kanssa on sellasta sinnittelyä ja aina oon vaan oottanu että se ois äkkiä ohi.

 

Mun täytyy sanoa että vaikka paljon olen valittanut välillä, en vielä toistaiseksi ole törmännyt niin rankkaan aikajanaan et vois sanoa et nyt oon ihan loppu ja kaikkeni antanut..Tosin mun lapset nyt onkin pieniä vielä..Ehkä se on meillä sit se murrosikä/teinivuodet..

 

murrosikä ehdottomasti tähän mennessä siihen kun lisätään vielä 2 uhmaikäistä ja itsensä väsyminen niin avot soppa on valmis.NYt alkaa uusi elämänvaihe onneksi 4.5V ja 2Vja4kk alottivat tarhan ja mulla alkaa koulu joten seuraava rankka kausi tulossa ainakin aluksi

 

Vauva-aika on sitä parasta aikaa. Yövalvomiset ja nonstop imettämiset on kuitenkin iisiä verrattuna uhmiin yms.
Vaikein vaihe äitydessä on ollut mulla ajanjakso jolloin kuopus syntyio ja kaksi muuta oli 1v 10kk ja 3v 6kk. Siitä eteenpäin oli raskasta aikaa. Mutta kaikki alkoi helpottamaan kun pieninkin täytti 3.

Saanen mainita, että tämä on ihan kiinni siitä lapsesta ja tilanteesta. Kyllä mä pysyn nyt ja aina kannassani, että vauva-aika ihan yhden lapseni kanssa oli ihan järkyttävän kamalaa aikaa. Uhma ei tuntunut missään eikä mikään muukaan tilanne tähän mennessä. Päinvastoin taaperoaika on ollut tosi ihanaa aikaa -uhmasta huolimatta.

Mä en tule koskaan unohtamaan vauva-aikaa ja sen kauheutta. Sen takia kakkosen tekemistäkin vitkuteltiin.

 

Tähän mennessä rankinta on ollut vauvavuodet. Minä tarvitsen paljon unta. Vauva-aikana oli kokoajan järkyttävät univelat eikä omaa aikaa yhtään. En usko, että teinivuodet ovat yhtä pahoja.

Nyt on helppoa, kun lapset ovat 4 v ja 6 v. Käyn töissä ja lapset ovat päiväkodissa. Nyt saa nukkua riittävästi ja omaa aikaakin on.

 

Vauvavuosi koliikkilapsen kanssa. Huoh, tarviiko enempää kertoa...

 

Ei ole ollut lainkaan rankkaa.

 

Saanen mainita, että tämä on ihan kiinni siitä lapsesta ja tilanteesta. Kyllä mä pysyn nyt ja aina kannassani, että vauva-aika ihan yhden lapseni kanssa oli ihan järkyttävän kamalaa aikaa. Uhma ei tuntunut missään eikä mikään muukaan tilanne tähän mennessä. Päinvastoin taaperoaika on ollut tosi ihanaa aikaa -uhmasta huolimatta.

Mä en tule koskaan unohtamaan vauva-aikaa ja sen kauheutta. Sen takia kakkosen tekemistäkin vitkuteltiin.

Samaa mieltä! Mulla kyllä uhmaiät on tähän mennessä olleet ihan peace of cake siihen vauvavuoteen verrattuna. En vaan kestä sitä symbioosia, jatkuvaa saatavilla oloa (päivin ja öin), tauotonta imetystä jne. Murrosikää odotellessa...

 

Yhden lapsen kokemuksella se aika vähän alle vuoden ikäisestä kaksivuotiaaksi. Vauva-aikakin oli rankkaa, kun melkein vuoden verran piti herätä 1-2 vuoden välein, ja joskus aamuisin ylös noustessa näin pelkkää mustaa. Näin jälkeenpäin ajatellen oli mulle kuitenkin henkisesti helpompaa aikaa kuin mitä siitä seurasi, vilkkaan ja pää edellä joka paikkaan touhottavan 1-vuotiaan kanssa, jolla ei toi ääniohjaus vielä toiminut.
Tää ei vielä sinänsä niin rankkaa ehkä olis ollut, mutta aloitin työt kun lapsi oli 9kk -pidettiin kuitenkin vielä kotona hoidossa, ja yritettiin tehdä töitä vuoronperään, joten seurauksena oli että tein kokopäivätyön n. neljässä tunnissa per päivä, ja lopun aikaa juoksin naama punaisena estämässä poikaa telomasta itseään milloin mihinkin. Niin joo ja muistinko mainita, että tuohon aikaan lapsi rupesi iltaisin valvomaan niin pitkään, että sammuin sitten jo itsekin, kun piti aamusta taas herätä mahdollisimman aikaisin, että ehtisi tehdä vähän töitä ennen kun lapsi herää.. Ei siis puhettakaan, että iltaisin olis saanut hetken hengähtää kun lapsi nukahtaa.

 

Vauva-aikakin oli rankkaa, kun melkein vuoden verran piti herätä 1-2 vuoden välein, ja joskus aamuisin ylös noustessa näin pelkkää mustaa.

Ihana. Melko hyväuninen lapsi sulla kuitenkin, jos vuoden pari nukkuu putkeen..

 

Ihanaa, etten ole ainoa, joka "kammoaa" vauvavuoden kaaosta. Tuntuu, että on oikea kummajainen, jos vähänkään vihjaa, ettei vauvavuosi olekaan aina sitä vaaleanpunaista unelmaa. Molempien lasten kohdalla eka vuosi on ollut rankka. Yövalvomisia, jatkuvaa imetystä ja loputonta univelkaa. Ja väsymyksestä johtuen on miehen kanssa riidelty enemmän kuin muina vuosina yhteensä. Varsinkin tuo aikuisten välinen skisma on ollut todella ahdistavaa. Voi kun joku olisi etukäteen kertonut, että parisuhde joutuu väkisinkin koetukselle.

Toisen lapsen vauva-aikana omaa ahdistusta ja stressiä lisäsi myös oma organisointikyvyn puute. Tuntui, ettei 3-vuotiaan isoveljen kanssa ehtinyt tekemään mitään, kun koko aika meni jotenkin vaan vauvahuuruissa. Nyt tilanne on jo vähän iisimpi, mutta edelleenkin esim. ulkoilut ovat yhtä stressiä, kun ei tuo 1-vuotias pikkuveli vielä kävele. Väsyttävää kanniskella lasta sylissä, kun isompi intopiukalla pulkkailee tms.

 

vauvan ensimmäiset kolme kuukautta.

 

Allergisen esikoisen vauvavuosi oli hyvin haasteellinen. Lapset parin vuoden ikäerolla tekevät lisää väsymystä joo, mutta kyllä mä veikkaan sitä murrosikää hankalimmaksi...

 

no, mun vauva on vasta 8kk, mutta mä en malta odottaa, että muksu alkaa toimimaan enemmän itse! esim. syöminen.. mä en tykkää tästä soseiden lämmittelystä/tekemisestä, ja jatkuvasta syöttämisestä.. valvomiset sun muut on menny ok, mut tää on mun mielestä rankinta, kun pieni ei osaa toimia vielä itse. muuten tää on ihanaa aikaa kun näkee mitä kaikkee pieni oppii koko ajan, mutta kyl sitä odottaa että tää "helpottuu".. tosin se ei kestä kauaa, ku toinen tulossa ja laskettuaika on kesän lopulla

 

Meillä vanhin vasta 11v. joten en sen pidemmälle uskalla manailla... Mutta jos tällä kokemuksella pitäisi sanoa, niin 6kk-1v on minusta eniten kuormittavaa. Vauvalle tulee hampaat joita itkee öisin, kakka alkaa haista kamalalle kun siirtyy täysimetyksestä "oikealle ruualle", siitä seuraa myös monet masuvaivat joita itkeskelee. Itselle tulee voimaton olo kun ei voi auttaa. Vauva myös opettelee liikkumaan ja koko ajan pitää olla valmiina nappaamaan kiiinni kun yrittää pystyyn, mutta ei vielä osaa tulla alas. Ja koittaa kaikkea suuhun. Ihan pikkuvauva-aika on meillä mennyt rauhallisesti jokaisen muksun kohdalla.

1 v jo helpottaa, kun hampaat on suussa ja vatsa tottunut ruokiin, pystyy syömään perheen kanssa samoja ruokia eikä tarvitse aina pakata omia purkkeja mukaan, joskus saadaan onnistumisia pottaan eikä vaippojakaan tarvitse koko ajan vaihtaa... Ymmärtää jo kieltoja ihan hyvin ja hallitsee tasapainonsa. Silti on vielä viatonta vauvanpyöreyttä ja vauva alkaa entistä enemmän luoda kontaktia - siitä alkaa paras aika, ja kestää jotakuinkin eskariin saakka

 

Rankinta aikaa oli toisen lapsen vauvavuosi, kun ei saanut nukkua ja esikoisella oli kova uhma. Uhma jatkuu edelleen (tasan 3v nyt), mutta pienempi sentään antaa öisin nukkua. Päivät tosin on yhtä erotuomarina olemista, mutta jotenin tuntuu että pahin on kyllä takana.

Tämä siis rankinta minulle tähän mennessä, uskon että vaikeuksissa ollaan sitten kun lapsilla tulee murrosiät. Uhmakasta voi vielä sentään käsin pidellä, mutta miten me ikinä pärjätään murkkujen kanssa... Hui!

 

Mulla on vasta 11kk kokemus äitiydestä. Voisin sanoa, että rankinta oli lapsen ollessa 1,5-10kk, ja etenkin siitä ne pari viimeistä kuukautta Mutta syy siihen oli jossain ihan muualla.

 

Esikoisen ekat kuukaudet: kaikki uutta + lievä synn. jälk. masennus + ei kunnolla unta + herkkä huoli kaikesta.

 

Ihanaa, etten ole ainoa, joka "kammoaa" vauvavuoden kaaosta. Tuntuu, että on oikea kummajainen, jos vähänkään vihjaa, ettei vauvavuosi olekaan aina sitä vaaleanpunaista unelmaa. Molempien lasten kohdalla eka vuosi on ollut rankka. Yövalvomisia, jatkuvaa imetystä ja loputonta univelkaa. Ja väsymyksestä johtuen on miehen kanssa riidelty enemmän kuin muina vuosina yhteensä. Varsinkin tuo aikuisten välinen skisma on ollut todella ahdistavaa. Voi kun joku olisi etukäteen kertonut, että parisuhde joutuu väkisinkin koetukselle.

Toisen lapsen vauva-aikana omaa ahdistusta ja stressiä lisäsi myös oma organisointikyvyn puute. Tuntui, ettei 3-vuotiaan isoveljen kanssa ehtinyt tekemään mitään, kun koko aika meni jotenkin vaan vauvahuuruissa. Nyt tilanne on jo vähän iisimpi, mutta edelleenkin esim. ulkoilut ovat yhtä stressiä, kun ei tuo 1-vuotias pikkuveli vielä kävele. Väsyttävää kanniskella lasta sylissä, kun isompi intopiukalla pulkkailee tms.

Et ole todellakaan ainoa! Mä olen sitä yrittänyt mainita kavereille, että varautuisivat. Tai eihän siinä sitten ole ongelmaa, jos sattuu ok nukkuva lapsi (joka nukkuu vaikka kymmenen tuntia ja herää siinä välissä kerran). Mun vauva oli muistaakseni neljä-viisikuukautinen kun nukkui yhden kerran neljä tuntia putkeen. Muistan sen kauhean paniikin kun heräsin ennen vauvaa ja tajusin kuinka jo neljä tuntia on mennyt. Olin varma, että vauva on vähintään kuollut! Muistan myös sen erityisen päivän kun menin neuvolaan nukuttuani yhden tunnin viimeisen vuorokauden aikana (ja tietysti miljoonana aiempanakin jvain hieman enemmän) ja neuvolantäti oli kauhuissaan kuullessaan miten vähällä unella mä yritin tulla toimeen.

Me ei riidellä miehen kanssa normaalisti koskaan, mutta vauvavuonna oikein odotin, että mies tulee töistä kotiin ja saan kaataa kaiken pahan oloni miehen niskaan. Ainoat kivat päivät vauva-aikana olivat ne, kun joku hoiti lasta pidempään ja sain nukkua. Yhdessä vaiheessa mies onnistui syöttämään lasta pullosta ja silloin sain hieman nukkua. Muuten olisin joutunut varmaan psykoosiin. Masennusta ei ollut kuitenkaan, kyse oli puhtaasta univelasta.

Mullakin joutuu nyt tämän toisen syntyessä organisointikyvyt koetukselle. En halua laittaa esikoista hoitoon, mutta hyvistä yrityksistäni huolimatta en ole hyvin organisointikykyinen. Pakko vaan yrittää jotenkin keksiä konstit ja yrittää varautua etukäteen! Olen vaan niin tämän hetken ihminen, että katsotaan miten käy.

 

Rankinta on selvästi tämä jo päälle puskeva murkkuikä (lapset 12 ja 13v), epävarmuutta, elinpiirin radikaali suureneminen ja sen myötä uusia kavereita ja paineita jne. Hermot on useasti kireällä ja huoli lapsista painaa päälle. Tästä jos selviäisi hengissä koko sakki ja saisi nuo nuoret miehet kasvatettua oma-aloitteisiksi, itsenäisiksi ja empaattisiksi ihmisiksi niin hyvä on.
Lapsia siis kolme ja vauva-aika oli minusta kaikista ihaninta vaikka vanhemmilla pojilla oli niin vähän ikäeroa ja tuo 12v huusi yksivuotiaaksi joka ilta. Silti nautin siitä, että lapset olivat lähellä ja homma oli ns hanskassa. Varsinkin nyt 7v kuopuksen vauva-aika oli taivaallisen ihanaa, en kiirehtinyt mihinkään ja nautiskelin joka yöimetyksestä jne. Voi sitä vauvantuoksua!!

 

Mä en osaa kyllä jotain murkkuikää pelätä, koska esim. itsellä ei mitään ihmeempiä kapinointeja ollut eikä kyllä siskollakaan. Kaveripiirissäkin murrosikä taisi mennä ihan ok useimmilla, ei oltu kovin vihamielisiä vanhempia kohtaan tms, jonkin verran toki tehtiin kaikkea mistä vanhempien ei varmaan kuulukaan tietää mitään, mutta silleen normisti.

Tällä hetkellä minulla on vasta tämä eka vauva, mutta rankkaa on. Tyttö oli ekat 3kk todella itkuinen varsinkin iltaisia, huusi ihan hysteerisenä 2-3 tuntia lähes joka ilta eikä mikään auttanut, raastoi sydäntä ja oli vaikea kuunnella.

Sen jälkeen meni pari viikkoa niin, että ihmettelin voiko oikeasti vauva-aika olla näin ihanaa ja helppoa. Vauva leikki ja hymyili päivät ja nukkui 3h kerrallaan aina öisin, söi ja nukahti. Päivisinkin nukkui 3h päiväunet aina.

Mutta sitä kesti sen viikon-kaksi ja nyt on taas menty monta viikkoa niin että tyttö ei halua nukkua - ei päivällä eikä yöllä. Kitisee ja itkee iltaisin väsymystään ja silti heräilee koko ajan 45min-1h välein, haluaisi koko ajan yöllä rintaa ja huutaa pitkään, jos en ala imettää tunnin välein. Eli nukkumaan ei pysty juuri ollenkaan ja välillä olen vaan ihan raivoissani väsymyksestä yöllä... Mitkään iltarutiinit ja omassa sängyssä nukuttamiset ym ei auta, hän ei vaan osaa nukkua yhtäjaksoisesti ja herää ja herää ja herää kunnes olen tulla hulluksi... Alan jo harkita koko imetyksen lopettamista vaikka en tiedä auttaisko sekään yhtään...

Eli tää unenpuute on vauva-ajassa kyllä niin hirveää, että tuskin on toista tulossa ihan pienellä ikäerolla tähän taloon.