Miten saada lapselle enemmän itseluottamusta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Äiti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ä

"Äiti"

Vieras
Siinäpä se kysymys onkin?
Meillä tuntuu että koko ajan hakee sitä läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista.
Olen yrittäyt olla kannustava äiti ja iltapäivät meillä tarhan jälkee istutaan sylitysten jutellen ja halaillen. Kehun lasta aina kun siihen on aihetta ja jopa muulloinkin.

Mutta kuitenkin huomaa että lapsen itseluottamus on heikko. Pelkää koko ajan epäonnistuvansa varsinkin kavereiden nähden ja mielyttämisen tarve on suuri.
Tuntuu että tämä korostuu vain koko ajan enemmän mitä vanhemmaksi lapsi tulee.
On kyllä taitavaa ja osaa paljon mutta ei usko siihen yhtään itse.
 
En oikein osaa vastata muuta kuin että anna lapselle nyt sitä mitä hän tarvitsee. Sitten kun se läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tunne on täynnä, hän uskoo itseensäkin.

Olen itse ollut lapsena toisaalta aika herkkä ja ujo joissain asioissa ja toisissa asioissa olen ollut hyvinkin oman tieni kulkija, ja viime vuosina olen itsekseni mietiskellyt että ehkä se jotenkin on heijastanut sitä mitä omat vanhempani, tai etenkin äitini on silloin ollut kun olen ollut itse lapsi. Että olin epävarma samoista asioista mistä hänkin ja toisaalta varma niistä mistä hänkin - tämäkin tietysti lapsen mittakaavassa ja asioissa.
 
[QUOTE="ipo";25627188]En oikein osaa vastata muuta kuin että anna lapselle nyt sitä mitä hän tarvitsee. Sitten kun se läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tunne on täynnä, hän uskoo itseensäkin.

Olen itse ollut lapsena toisaalta aika herkkä ja ujo joissain asioissa ja toisissa asioissa olen ollut hyvinkin oman tieni kulkija, ja viime vuosina olen itsekseni mietiskellyt että ehkä se jotenkin on heijastanut sitä mitä omat vanhempani, tai etenkin äitini on silloin ollut kun olen ollut itse lapsi. Että olin epävarma samoista asioista mistä hänkin ja toisaalta varma niistä mistä hänkin - tämäkin tietysti lapsen mittakaavassa ja asioissa.[/QUOTE]

Itse olen myös samanlainen, ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni.Eli lapsena myös halusin aina mielyttää kaikkia ja aina olen ollut epävarma itsestäni.
Mutta tuntuu että lapsi on vieläkin enemmän ja parhaani olen omasta mielestä tehnyt ja antanut läheisyyttä ja tukenut ja kannustanut ja kehunut.
 
Kyselepä välillä, missä asioissa lapsi mielestään on hyvä. Kerro, ettei se tarkoita vain asioita, joissa hän on parempi kuin kaikki luokkakaverit tai ystävät tai vaikka kilpaurheilijat.
 
Näin jälkeenpäin ajatellen mulle olisi ollut tärkeää lapsena, että joku olisi kertonut, mitä seuraa, jos epäonnistuu. Minuakin kiitettiin ja kehuttiin paljon, mutta mulla oli koko ajan tarve suorittaa. Pelkäsin, että mitä sitten, jos mokaan. Petytäänkö minuun? Rangaistaanko minua? Menetänkö kasvoni? Kukaan ei muistanut kertoa, mitä sitten, jos mokaisin.
 
jostain luin että lasta ei pitäisi kehua itsestäänselvistä asioista, ettei ala odottamaan aina sitä kehua, eikä osaa toimia muuten. toisaalta taas sykyisin sanotaan ettei lapsi kehumalla pilalle mene.. mene ja tiedä. meillä kehutaan kans aika paljon, varmaan liikaakin.

monipuolinen liikunta kehittää kehonhallintaa ja voi sillä tavalla auttaa olemaan varmempi kaverien keskuudessa. löytyisköhän jotain vanhempi-lapsi liikuntahetkeä, missä voisitte alkaa käydä. riippuen lapsen iästä vois joku liikuntaleikkikoulu, temppukoulu, satujumppa tms olla kiva, mutta jos tuntuu että lapsesi on aivan uupunut tarhan jälkeen ja tosiaan haluaa vaan syliä niin ei ehkä ole järkevää.
tai sitten järjestät vaan liikuntahetkiä teillä kotona, sängyllä pomppimista, esteratoja, tuoleista tehtyjä sokkeloita, pallottelua, luistelua hiihtoa jne.

koita ohjata mielenkiintoa myös sellaisille alueilla jossa lapsi ei ole niin taitava ja anna mahdollisuus oppia uutta sen sijaan että keskitytte sellaiseen jossa hän on jo hyvä. lapsen itseluottamus ei siitä kohene jos kehut häntä jostain minkä hän itsekin jo tietää osaavansa. itseluottamus voisi nousta siitä että oppii jotain uutta sellaisessa asiassa jossa itse kokee olevansa huono.
 
[QUOTE="tiuh";25627255]Näin jälkeenpäin ajatellen mulle olisi ollut tärkeää lapsena, että joku olisi kertonut, mitä seuraa, jos epäonnistuu. Minuakin kiitettiin ja kehuttiin paljon, mutta mulla oli koko ajan tarve suorittaa. Pelkäsin, että mitä sitten, jos mokaan. Petytäänkö minuun? Rangaistaanko minua? Menetänkö kasvoni? Kukaan ei muistanut kertoa, mitä sitten, jos mokaisin.[/QUOTE]

Juurikin tämä pelko meidän lapsella on suuri ja sen takia ei esim osallistu aamupiiriin jossa kysellään asioita, ei vastaa edes silloin kun tietää että on oikein kun pelkää että ei olekaan ja epäonnistuu.
Olen yrittänyt jutella asiasta ja sanonut että kaikkea ei voi eikä pidä tietää/osata ja aina saa/pitää kysellä jos ei tiedä ja aina pitää pyytää apua jos tarvitsee.

Olen kysellyt että mitää osaa ja aina aluksi sanoo että ei mitään, en tiiä. Mutta kun hetken jutellaan niin sitten löytyy asioita.

Liittyykö tämä puhtaasti vain lapsen omaan luonteeseen vai onko vielä jotain mitä voin tehdä?
Itse olen vasta nyt aikuis iässä rohkaistunut ja alkanut uskoon itseeni. Ja tuonut omia ajatuksiani esille. Koulussa kyllä aina olin mukana näytelmissä ja kerhoissa, mutta nekin ehkä liittyi jotenkin siihen muiden mielyttämiseen, mikä nyt ei ehkä kuitenkaan pahasta ollut tuossa asiassa.
 
ai niin, kun lapsi sanoo 'en osaa' niin minulla on ollut tapaa vastata 'ei oo tarkotustakaan osata, tarkotus on yrittää/harjoitella, ei se ookkaan helppoa' tuo on jostain syystä paljo tehokkaampaa(siis tolle meidän mukulalle) kun sanoa että 'osaathan sinä'
 
[QUOTE="annika";25627288]jostain luin että lasta ei pitäisi kehua itsestäänselvistä asioista, ettei ala odottamaan aina sitä kehua, eikä osaa toimia muuten. toisaalta taas sykyisin sanotaan ettei lapsi kehumalla pilalle mene.. mene ja tiedä. meillä kehutaan kans aika paljon, varmaan liikaakin.[/QUOTE]

Luin vastaavaa joskus ja käsitin sen niin, että liika kehuminen tai paremminkin osoitteeton sellainen voisi vesittää ne tarpeellisemmat kehut. Siis jos lapsi piirtää viivan paperiin ja joku tulee joka kerran kehumaan, että onpa hieno kuva, lapsi huomaa jossain vaiheessa saavansa kehut automaattisesti ja vailla sen isompaa totuutta... Koska hän saa ne silloinkin, kun itse näkee tehneensä huonomman piirroksen kuin vaikka eilispäivänä. Eli ihan kaikesta ei pidäkään kehua, tai ainakin kannattaa ottaa joku tarkempi kehumisen kohde, kuin ylimalkainen "onpa se hieno." Tilalle vaikkapa "kylläpä olet jaksanut piirtää ahkerasti" tai "oletpa valinnut kauniin värin tuohon" tai "tällä kertaa osasit piirtää hevoselle hienon pään". Silloin kehuissä säilyy mielekkyys paremmin.

Sen sijaan luulen, että kenellekään ei voi sanoa liian usein, että "pidän sinusta ja olet minulle tärkeä" tai vastaavaa.
 
[QUOTE="annika";25627288]jostain luin että lasta ei pitäisi kehua itsestäänselvistä asioista, ettei ala odottamaan aina sitä kehua, eikä osaa toimia muuten. toisaalta taas sykyisin sanotaan ettei lapsi kehumalla pilalle mene.. mene ja tiedä. meillä kehutaan kans aika paljon, varmaan liikaakin.

monipuolinen liikunta kehittää kehonhallintaa ja voi sillä tavalla auttaa olemaan varmempi kaverien keskuudessa. löytyisköhän jotain vanhempi-lapsi liikuntahetkeä, missä voisitte alkaa käydä. riippuen lapsen iästä vois joku liikuntaleikkikoulu, temppukoulu, satujumppa tms olla kiva, mutta jos tuntuu että lapsesi on aivan uupunut tarhan jälkeen ja tosiaan haluaa vaan syliä niin ei ehkä ole järkevää.
tai sitten järjestät vaan liikuntahetkiä teillä kotona, sängyllä pomppimista, esteratoja, tuoleista tehtyjä sokkeloita, pallottelua, luistelua hiihtoa jne.

koita ohjata mielenkiintoa myös sellaisille alueilla jossa lapsi ei ole niin taitava ja anna mahdollisuus oppia uutta sen sijaan että keskitytte sellaiseen jossa hän on jo hyvä. lapsen itseluottamus ei siitä kohene jos kehut häntä jostain minkä hän itsekin jo tietää osaavansa. itseluottamus voisi nousta siitä että oppii jotain uutta sellaisessa asiassa jossa itse kokee olevansa huono.[/QUOTE]

Lapsi on jo eskarissa ja harrastaa voimistelua. Mutta kotona ollessa on koko ajan minussa kiinni, tykkää jumpata kanssani kotonakin paljon. Tehdään paljon asioita mitä hyvin osaa ja kehutaan niitä, mutta kotona tehdään asioita mitkä ovat vaikeita ja varsinkin tarhassa ei tahdo onnistua niin kotona tehdään yhdessä eli haasteita lapselle annetaan ja kannustetaan paljon ja kehutaan kun onnistuu.
 
[QUOTE="annika";25627319]ai niin, kun lapsi sanoo 'en osaa' niin minulla on ollut tapaa vastata 'ei oo tarkotustakaan osata, tarkotus on yrittää/harjoitella, ei se ookkaan helppoa' tuo on jostain syystä paljo tehokkaampaa(siis tolle meidän mukulalle) kun sanoa että 'osaathan sinä'[/QUOTE]

Minä sanon kanssa aina että kaikkea ei voi osata vaan kaikkia asioita pitää ensin opetella ja harjoitella ennenkuin osaa.

Lapsi on myös hyvin itsekriittinen, saattaa repiä kuukauden vanhat askartelut koska ne on niin rumia. Olen sanonut että ei saa repiä, niitä on kiva katsoa ja näkee sitten kuinka paljon on kehittynyt ja kuinka paljon paremmin nyt osaa.
Ja olen ottanut itse ne talteen ennenkuin kerkiää tuhota ne.
 
[QUOTE="annika";25627319]ai niin, kun lapsi sanoo 'en osaa' niin minulla on ollut tapaa vastata 'ei oo tarkotustakaan osata, tarkotus on yrittää/harjoitella, ei se ookkaan helppoa' tuo on jostain syystä paljo tehokkaampaa(siis tolle meidän mukulalle) kun sanoa että 'osaathan sinä'[/QUOTE]

Mulla oli kamalat paineet, kun kolmannella luokalla oli tulossa eka enkuntunti. Pelkäsin, etten pärjää siellä, kun en osannut yhtään englantia. Sen sanoin onneksi ääneen kotona, jolloin äiti kertoi, etteivät muutkaan osaa ja sitä vartenhan sinne mennään, että opitaan.

Sulla kuulostaa olevan sana ihan hyvin hallussa, mutta luonnekysymyshän tämä... Mulla on ikää kohta 30 ja alan jo olla sinut itseni kanssa. Ainoa oikea ongelma on se, että joudun vielä hiukan etsimään omaa ammattialaani, sillä kotona oli hyvin selvät sävelet sen suhteen, mitä minun pitäisi opiskella ja tehdä. Opiskelinkin monta vuotta, kunnes tajusin, mikä siinä oli niin vastenmielistä: väärä ala ja se, että tein sitä vain muiden mieliksi. Jätin opinnot kesken ja se oli mulle vasta se käännekohta, jonka jälkeen opin tekemään asioita omaa hyvääni ajatellen enkä muiden sanelemana. Mielenkiintoista tämä elämä on tähän asti ollut, joten mikään ei ole peruuttamattomasti pielessä ja mieli on hyvä, joten älä sinäkään suotta liikoja stressaa. Tunnet lapsesi ja hänellä on apua tarjolla, jos hän sitä kaipaa :)
 
[QUOTE="Äiti";25627365]Lapsi on jo eskarissa ja harrastaa voimistelua. Mutta kotona ollessa on koko ajan minussa kiinni, tykkää jumpata kanssani kotonakin paljon. Tehdään paljon asioita mitä hyvin osaa ja kehutaan niitä, mutta kotona tehdään asioita mitkä ovat vaikeita ja varsinkin tarhassa ei tahdo onnistua niin kotona tehdään yhdessä eli haasteita lapselle annetaan ja kannustetaan paljon ja kehutaan kun onnistuu.[/QUOTE]

tulee mieleen että jos on kovin kilpailuhenkinen tuo voimisteluryhmä niin se ei ehkä tee lapsen itsetunnolle hyvää vaan enemmän sitoo lapsen itsetunnon siihen onnistumisen tarpeeseen? kunhan nyt arvailen vain, tuonikäisten liikunnan pitäisi olla hauskaa leikkiä, ei mitään tavoitteellista harrastamista.
 
Minä olin lapsena lahjakas, ja minun tekemisiäni kehuttiin paljon, ja silti itsetuntoni jäi jotenkin heikoksi.

Omalta osaltani voin sanoa, että ehkä olisin halunnut kuulla vanhemmiltani enemmän olevani rakas ja ihana ja arvokas itsessäni, en tekojeni kautta. Samoin olisin ehkä halunnut kuulua enemmän joukkoon. Opin lukemaan erittäin aikaisin, ja vanhempani yrittivät etsiä minulle seuraa itseäni vanhemmista lapsista. Jouduin kuitenkin heidän seurassaan kiusatuksi, samoin koulussa. Parhaan ystävän sain itseäni pari vuotta nuoremmasta, sosiaalisesti lahjakkaasta ja empaattisesta tytöstä. Opinnoissa ja elämässä selviydyin hyvin, mutta jokin herkkyys minussa säilyy aina. En tiedä, onko se synnynnäistä vai opittua, mutta en sitä enää poiskaan vaihtaisi.
 
[QUOTE="tiuh";25627407]Mulla oli kamalat paineet, kun kolmannella luokalla oli tulossa eka enkuntunti. Pelkäsin, etten pärjää siellä, kun en osannut yhtään englantia. Sen sanoin onneksi ääneen kotona, jolloin äiti kertoi, etteivät muutkaan osaa ja sitä vartenhan sinne mennään, että opitaan.

Sulla kuulostaa olevan sana ihan hyvin hallussa, mutta luonnekysymyshän tämä... Mulla on ikää kohta 30 ja alan jo olla sinut itseni kanssa. Ainoa oikea ongelma on se, että joudun vielä hiukan etsimään omaa ammattialaani, sillä kotona oli hyvin selvät sävelet sen suhteen, mitä minun pitäisi opiskella ja tehdä. Opiskelinkin monta vuotta, kunnes tajusin, mikä siinä oli niin vastenmielistä: väärä ala ja se, että tein sitä vain muiden mieliksi. Jätin opinnot kesken ja se oli mulle vasta se käännekohta, jonka jälkeen opin tekemään asioita omaa hyvääni ajatellen enkä muiden sanelemana. Mielenkiintoista tämä elämä on tähän asti ollut, joten mikään ei ole peruuttamattomasti pielessä ja mieli on hyvä, joten älä sinäkään suotta liikoja stressaa. Tunnet lapsesi ja hänellä on apua tarjolla, jos hän sitä kaipaa :)[/QUOTE]

Sitä tässä on yrittäny itellekin jankata kun on lapsi muistuttaa niin itteeni, että on sitä ittekin hyvin pärjätty ja jopa omassa haaveammatissa olen enkä kenekään muun :) Joten eiköhän se lapsikin pärjää, mutta kun oma lapsi on aina oma <3 Ja huolella ei ole mitään rajaa. Itse olen huomannut että kun lapset sain niin oma itsevarmuuteni on kasvanut hurjasti ja jopa uskallan sanoa päin naamaakin jos joku ei mene ihan tasa-arvon mukaan, mutta sillain nätisti tietenkin ;)
Ja omia lapsiaan suojelee kuin naarasleijona, vaikka siinäkin on aina välillä pitänyt miettiä muutama päivä ennenkuin on uskaltanut suunsa avata.
 
[QUOTE="annika";25627420]tulee mieleen että jos on kovin kilpailuhenkinen tuo voimisteluryhmä niin se ei ehkä tee lapsen itsetunnolle hyvää vaan enemmän sitoo lapsen itsetunnon siihen onnistumisen tarpeeseen? kunhan nyt arvailen vain, tuonikäisten liikunnan pitäisi olla hauskaa leikkiä, ei mitään tavoitteellista harrastamista.[/QUOTE]

Tämä on juurikin semmoista ilo kautta oppimista ja leikkimistä. Ei yhtään vakavaa menoa :)
 
[QUOTE="Äiti";25627103]Siinäpä se kysymys onkin?
Meillä tuntuu että koko ajan hakee sitä läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista.
Olen yrittäyt olla kannustava äiti ja iltapäivät meillä tarhan jälkee istutaan sylitysten jutellen ja halaillen. Kehun lasta aina kun siihen on aihetta ja jopa muulloinkin.

Mutta kuitenkin huomaa että lapsen itseluottamus on heikko. Pelkää koko ajan epäonnistuvansa varsinkin kavereiden nähden ja mielyttämisen tarve on suuri.
Tuntuu että tämä korostuu vain koko ajan enemmän mitä vanhemmaksi lapsi tulee.
On kyllä taitavaa ja osaa paljon mutta ei usko siihen yhtään itse.[/QUOTE]

Eläinkouluttajan silmin tuo näyttää siltä, että sinun kannustuksesi ja rohkaisusi tosiaan jotenkin korostavat lapselle, että nämä ovat isoja asioita. Ja jotenkin olet huolissasi hänen pärjäämisestään ja alat itse asiassa siirtyä lapsen tontille. Miten pitkään siinä sylitellessä menee, ei kai koko iltapäivää sentään?

Kun jotenkin minulla on (ehkä väärä) vainu, että tuon ikäinen ei olisi niin epävarma, jos äiti ei olisi sitä myös. Että se huoli tarttuu ja äiti peilaa lapseen omia kokemuksiaan. Jos äiti muuttaa käytöstään ja uhraa vähemmän huomiota lapsen epävarmuuksiin tai lapseen ylipäätään ja enemmän keskitytään hauskanpitoon ja itsekseen puuhaamiseen niin, että kukaan ei arvioi hyvässä eikä pahassa toisen tekemisiä, niin lapsi pääsee viettämään isomman osan hereilläoloajastaan puuhaillessaan asioita, joissa ei tarvitse miettiä omaa kelpaamistaan. Olisi hyvä, että lapsi oppii tulemaan itse hakemaan apua sitä tarvitessaan, eikä niin että äiti on koko ajan katsomassa, että tarvitaanko häntä.

Jopa eläin saattaa kokea kehumisen jossain tilanteessa häiriönä, mutta ihmislapselle näin on paljon useammin. On tärkeää oppia elämään ilman, että tekemistä arvioidaan ja palkitaan. Vain sillä tapaa pääsee kiinni asioiden tekemisen palkitsevuuteen itsessään. Kehumalla herätelty itseluottamus on kaivoon kannettua vettä.
 
Eläinkouluttajan silmin tuo näyttää siltä, että sinun kannustuksesi ja rohkaisusi tosiaan jotenkin korostavat lapselle, että nämä ovat isoja asioita. Ja jotenkin olet huolissasi hänen pärjäämisestään ja alat itse asiassa siirtyä lapsen tontille. Miten pitkään siinä sylitellessä menee, ei kai koko iltapäivää sentään?

Kun jotenkin minulla on (ehkä väärä) vainu, että tuon ikäinen ei olisi niin epävarma, jos äiti ei olisi sitä myös. Että se huoli tarttuu ja äiti peilaa lapseen omia kokemuksiaan. Jos äiti muuttaa käytöstään ja uhraa vähemmän huomiota lapsen epävarmuuksiin tai lapseen ylipäätään ja enemmän keskitytään hauskanpitoon ja itsekseen puuhaamiseen niin, että kukaan ei arvioi hyvässä eikä pahassa toisen tekemisiä, niin lapsi pääsee viettämään isomman osan hereilläoloajastaan puuhaillessaan asioita, joissa ei tarvitse miettiä omaa kelpaamistaan. Olisi hyvä, että lapsi oppii tulemaan itse hakemaan apua sitä tarvitessaan, eikä niin että äiti on koko ajan katsomassa, että tarvitaanko häntä.

Jopa eläin saattaa kokea kehumisen jossain tilanteessa häiriönä, mutta ihmislapselle näin on paljon useammin. On tärkeää oppia elämään ilman, että tekemistä arvioidaan ja palkitaan. Vain sillä tapaa pääsee kiinni asioiden tekemisen palkitsevuuteen itsessään. Kehumalla herätelty itseluottamus on kaivoon kannettua vettä.

Kirjoitin ehkä vähän liioitellusti. Iltapäivät eivät nyt ihan kirjaimellisesti mene sylitysten, mutta lapsi kaipaa hirveesti minun läheisyyttä ja on koko ajan kyljessä kiinni. Touhuaa itsekseen, askartelee ja lapsi kyselee minulta onko hyvä jne. En siis koko ajan juokse lapsen perässä, että hyvin pesit kädet, oikun hienosti kävelit.

Oma huoli alkoi vasta kun tarhassa puhuttiin että on niin epävarma.Mutta ymmärrän kyllä sinun pointin ja tätä vähän hainkin että voiko liialla kehumisella olla jopa haittaakin. Toisaalta yritän enemmän kannustaa ja tukea lasta juuri siihen itsenäiseen leikkimiseen.
 
Miten tuon toisten mielyttämisen saisi vähemmälle, kun tuntuu nyt että lapsi saa hyvänmielen itselleen vain kun on mielyttänyt jotain toista. Varsinkin kavereiden kanssa ja minun. Haluaa aina tehdä sitä mitä minä ja syödä sitä mitä minä, jos en tykkää jostakin niin hänkään ei tykkää. Itse olen ollut täysin samanlainen ja nyt aikusena tuntuu että miksi miksi en tehnyt ja sanonut niin ja näin.

Olen yrittänyt sanoa että sinä saat olla ihan oma itsesi ja tykätä niistä asioista mistä tykkäät, toista voi rakastaa vaikka tykkääkin eriasoista ja kavereiden kanssa voi olla erimieltä asioista.

Ehkä tämä onkin enemmän minun ongelmani kuin lapsen ja lapsella on hyvä olla näinkin. Ja kaikki juontuu vain siitä että tunnistan lapsessani juuri niitä samoja piirteitä kuin itse olin lapsi ja juuri niitä mitä olisin toivonut että olisi ollut toisin.
 
Minunkin äitini näki minussa samoja piirteitä kuin itsessään, ja aistin aika selvästi että hän toivoi minun muuttuvan "vahvemmaksi".

En osaa sanoa muuta kuin että maailmassa tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä, kunhan he ovat sinut itsensä kanssa. Jos tarhassa sanotaan että lapsi on epävarma, älä sinä tarhaa miellyttääksesi yritä muuttaa lastasi. Nykyaika arvostaa rohkeutta ehkä vähän liikaakin.
 
[QUOTE="tiuh";25627356]Luin vastaavaa joskus ja käsitin sen niin, että liika kehuminen tai paremminkin osoitteeton sellainen voisi vesittää ne tarpeellisemmat kehut. Siis jos lapsi piirtää viivan paperiin ja joku tulee joka kerran kehumaan, että onpa hieno kuva, lapsi huomaa jossain vaiheessa saavansa kehut automaattisesti ja vailla sen isompaa totuutta... Koska hän saa ne silloinkin, kun itse näkee tehneensä huonomman piirroksen kuin vaikka eilispäivänä. Eli ihan kaikesta ei pidäkään kehua, tai ainakin kannattaa ottaa joku tarkempi kehumisen kohde, kuin ylimalkainen "onpa se hieno." Tilalle vaikkapa "kylläpä olet jaksanut piirtää ahkerasti" tai "oletpa valinnut kauniin värin tuohon" tai "tällä kertaa osasit piirtää hevoselle hienon pään". Silloin kehuissä säilyy mielekkyys paremmin.

Sen sijaan luulen, että kenellekään ei voi sanoa liian usein, että "pidän sinusta ja olet minulle tärkeä" tai vastaavaa.[/QUOTE]

Mulla oli harrasteopettaja aikoinaan, joka sanoi usein (kun olin jo jonkin
aikaa harrastanut), että "ihan hyvä".
Se söi kovasti, kun tiesi, että työssä on jotain vikaa, mutta
opettaja ei voi sanoa, mitä pitäisi tehdä toisin.
Vaihdoinkin sitten opettajaa.
Itse vastaavassa työssä yritän sanoa rakentavasti, missä
on paratamisen aihetta ja mihin pitää kiinnittää huomiota ja
mikä pitää kokonaan tehdä uusiksi.
Lisäksi tietysti aiheelliset kehut.
Ja jokainen juttu toisaalta oppilaan tason mukaan.

Vähän ot, mutta tosta turhasta kehumisesta tuli vaan ärsytys.
 
[QUOTE="Runotyttö";25627793]Minunkin äitini näki minussa samoja piirteitä kuin itsessään, ja aistin aika selvästi että hän toivoi minun muuttuvan "vahvemmaksi".

En osaa sanoa muuta kuin että maailmassa tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä, kunhan he ovat sinut itsensä kanssa. Jos tarhassa sanotaan että lapsi on epävarma, älä sinä tarhaa miellyttääksesi yritä muuttaa lastasi. Nykyaika arvostaa rohkeutta ehkä vähän liikaakin.[/QUOTE]

Kiitos että sain pohtia asiaa jonkun kanssa :)
Nyt lopetan turhan huolehtimisen ja nautin lapsestani sellaisena kuin hän on.
Näen kuitenkin että yritän saada lasta rohkeammamaksi lapsen takia, jotta hänellä olisi helpompi elää. Ja siinä olen todellakin samaa mieltä että nykyaikana rohkeutta arvostetaan ihan liikaa, tuntuu että tänne ei enään mahdu meitä sympaattisia rauhellisempia ihmisiä ollenkaan vaikka varmaan niitä juuri lisää tarvittaisiinkin tähän maailmaan jotta tästä jotain hyvää tulisi.
 
Meillä on kultaiset välit jo aikuiseen pojanpoikaamme. Kultaiset ovat välit myös pojalla molempiin vanhempiinsa, myös miniä kokee elämänsä ja olonsa kotoisaksi.
Me olemme, kuitenkin , tehneet suuren virheen kasvattajina. Tuohon aikaan, kun me olimme nuoria vanhempia, lasten onnistumisista ei pidetty meteliä. Me emme ylistäneet lapsiamme siinä pelossa, että heistä olisi tullut ylimielisiä tai he olisivat nyt alkaneet levätä laakereillaan. Me siirsimme tämän mallin seuraavaan polveen. Pojanpoikamme kysyi kerran vaariltaan saunassa, miksiköhän vanhemmat eivät arvosta mitään , mitä hän tekee tai on saanut aikaan. Vaari purskahti itkuun, vanha ryppyinen mies.
Vaari ja mummo olivat siirtäneet tapansa seuraavalle polvelle. Vasta tuon vaarin, mummon ja vanhempien yhteisen "istunnon" jälkeen perheessä ryhdyttiin KANNUSTAMAAN ! Näiden kannustusten myötä, lapsenlapsemme sai juuri kauan toivomansa ihannetyöpaikan.
Kannustakaa kaikessa lapsianne! Jos jälki ei ole hyvä, kannustakaa yhä uudelleen yrittämään. Jos tehty on todella hyvin, antakaa kaikki kunnia työlle!
 

Yhteistyössä