Mä kysyisin tänään lapselta, että haluaako hän tietää isästään, jotta hänen olisi helpompi kertoa kavereilleen isästään.
Mä en misään nimessä lähtis maalaamaan mitään vuosisadan romantiikkamaalausta, jos sellaista ei ole ollut. Mä pysyisin totuudessa.
Oma 9v:ni ei ole koskaan kysynyt biologisesta isästään, mutta lapsi tietää, että joku toinen isä hänellä on joskus ollut. Toistaiseksi asia ei ole juuri sitä enempää kiinnostanut. Mutta jos lapsi joskus kysyy biologisesta isästään, niin toki kerron mikä tilanne on. Ja suunnilleen näin se tarina sitten menee...
Biologinen isä oli vielä kovin nuori silloin, kun lapsi syntyi, eikä hän olut vielä valmis ottamaan vastuuta lapsesta. Kun aikaa vähän kului, hän tapasi lasta muutaman kerran, mutta säännöllistä tapaamisrytmiä ei jatkunut kovinkaan kauaa. Hän ei vieläkään ollut siis valmis isäksi.
Toiset ovat valmiita hyvinkin nuorena, toiset eivät välttämättä koskaan. Ja nyt näyttää siltä, että juuri tämä mies on sellainen, joka ei ole isyyteen valmis ehkä koskaan.
Äiti teki aikanaan ratkaisun joka oli se, että biologinen isä saa tavata lasta, mikäli hän tapaa lasta säännöllisesti. Mutta tätä sääntöä ei bioisä pystynyt noudattamaan ja tapaamisen loppuivat.
Varmasti bioisä jollakin tavalla (sanoi itsekin niin) katuu sitä, ettei hänestä ollut isäksi, mutta aina sille ei vaan voi mitään. Välillä on lapsen kannalta parempi, että lapsi elää sitten vain äidin kanssa. Ja nythän lapsella on uusi, parempi isä, joka haluaa olla lapsen isä koko loppuelämän.
Luulen, että tuossa tulee kaikki se esiin, mikä pitääkin. Lapsi saa halutessaan (kunhan ikää päätökseen on riittävästi) isänsä tiedot ja ottaa häneen vaikka yhteyttä. Saattaa tosin olla, ettei lapsi koe moiselle koskaan tarvetta, koska hän ei muista bioisäänsä lainkaan ja mieheni on hänen isänään toiminut siitä saakka, kun lapsi on ollut 4v.