Ahdistava kuolemanpelko

Itselläni on kova kuolemanpelko, joka puhkeaa stressitason ylittyessä, pelkään erilaisia sairauksia

 

Mullekin tulee välillä hetkiä, jolloin pelkään kuolemaa. Kamala ajatus, että kaikki vaan loppuu, häviää ja katoaa. Toisaalta useimmiten se tunne menee ohi nopeasti ja kuolema tuntuu myös hiukan helpottavaltakin.
Varsinkin kun on oma läheinen kuollut muutama vuosi sitten niin joskus mietin minne hän on mennyt ja onko vain hävinnyt olemasta. Se tuntuu pahalta. Kuolema saa myös ajattelemaan, että pitää elämässään tehdä ne asiat joita todella haluaa. Pitäis myös muistaa näyttää positiivisetkin tunteensa lapsilleen ja miehelleen, että ne tietäs että ovat mulle tärkeitä ja rakastan niitä.

 

ei pelota kuolema, kun uskoo pääsevänsä taivaaseen. Siellä ei enää ikävöidä ketään eikä minnekään. Olo on ihana ja aina hyvä ja saa nähdä kaikki sinne päässeet rakkaat.

 

ei pelota kuolema, kun uskoo pääsevänsä taivaaseen. Siellä ei enää ikävöidä ketään eikä minnekään. Olo on ihana ja aina hyvä ja saa nähdä kaikki sinne päässeet rakkaat.

Minäkään en pelkää kuolemaa, vaikka en taivaaseen uskokaan. Minulle kuolema on parhaimmillaan ajatus kivuttomuudesta ja kirjaimellisesti olemattomuudesta. Ihana ajatus

 

Miksi pelätä? Ethän sä enää sen jälkeen tiedä mistään mitään. Et kaipaa, et muista, et tunne. Olet poissa.

Miksi ajatella että kun olen kuollut niin sen jälkeen alan surkutella mitä menetin? Jos sinua ei ole enää, et voi surkutella.

Kamala täällä olis tarpoa ikuisuus. Ei tää niin hienoa ole. Musta on lohdullista että tämä loppuu joskus. Sitä ennen on elettävä elämä niin että on mahdollisimman onnellinen.

Enemmän mua pelottaa läheisten ihmisten kuolema. Kuinka kestän sen ikävän, kun minun on tänne vielä jäätävä, ja toinen on lopullisesti poissa?

 

mun kova kuolemanpelko hävis kun tulin uskoon noin 2 vuotta sitten...yötä päivää mietin kuolemaa ja olin peloissani/ahdistunut. Sitten tein uskonratkaisun ja pelko kaikkosi täysin. Nyt tiedän minne olen matkalla.

 

Tämä onkin näköjään vanha ketju, mutta kirjoitan tähän kuitenkin. Uskomatonta, mutta helpottavaa on lukea, että muutkin pohtivat kuolemaa ja ahdistuvatkin siitä. Toisaalta moni on osannut hienosti kirjoittaa myös omasta "seesteisestä" asenteesta asiaa kohtaan. Voi olla, että tämä tosiaan on osa jotain ikäkriisiä (olen 30-v), uuden vuoden aloittamista tai jotain. Itse olen menettänyt jo nuorena äärettömän rakkaan ihmisen yllättäen, siis terve & nuori ihminen kuoli yhtäkkiä, kesken työpäivänsä. Sen jälkeen olen tasaisin väliajoin joutunut suorastaan paniikkiin, kun pelkään niin paljon sitä, että kuka vain voi kuolla milloin vain. Joku tässä ketjussa kirjoittikin, että vanhana kuoleminen ei ajatuksena ahdista niin paljoa, kuin juurikin joku onnettomuus, väkivalta tai sairaus. Sitten äidiksi tultuani olen tietenkin kokenut suurinta ja ahdistavinta pelkoa lapsen menettämisestä. Nämä ajatukset yritän torjua viimeiseen asti, enkä oikein pysty käsittelemään uutisia lasten kuolemista/onnettomuuksista/pahoinpitelyistä, vaan menen niistä ihan todella pois tolaltani pitkäksi aikaa. Jos joku jaksaa tästä aiheesta vielä keskutella, niin nostan tässä tätä ketjua.

 

Jatkan vielä sen verran, että minua ahdistaa erityisesti se ajatus, jos kuolemiseen liittyy pelkoa. Jos siis pitää kuolla peläten. Esimerkiksi tuo kuumailmapallo-onnettomuus. Että ne ihmisraukat ovat ehtineet olla kauhuissaan. Tai sitten vaikka se Norjan ammuskelu. Tai Etelä-Sudanin joukkosurma. Tulen ihan kipeäksi, kun mietin miltä niistä ihmisistä on tuntunut, miten paniikissa he ovat olleet ja varsinkin kun tilanne on ollut täysin vailla toivoa pelastumisesta.

 

.......

 

Onko kenelläkään todella ahdistavaa kuolemapelkoa? Itselleni puhkesi eilen taas ajatus mieleen kuolemasta ja olen ollut nämä 2 päivää aivan poissa tolaltani. Minua ahdistaa ajatus kuoleman lopullisuudesta..en koskaan enää tule tänne, minua ei koskaan enää ole, en koskaan tunne, en näe, en voi koskettaa, häviän..

Minua itkettää ajatus kuolemasta ja olen aivan hajalla..miksi miksi meidän pitää kuolla???

Minulla on kyllä ehkä jotain aavistuksia uudestisyntymisestä, kun lapsia 3-vuosikymmenellä-
Itse olin kuolla 'saappaat jalassa', mutta elvyttivät, onneksi. Ei mitään muistikuvia siitä, vaikka sanotaan olevan. Olisin kuollut ilman murheita. Toivottavasti samoin käy seuraavallakin kerralla.

 

En ole raskaana. Ajatus kaikesta siitä lopullisuudesta tekee minut todella surulliseksi, nyt tässä kirjoittaessa ihan itku tulee.. Mutta mitä helvetin järkeä täällä on käydä n. 80 vuotta tarpomassa ja hävitä??! Minä en tajua, enkä halua tajuta... en halua kuolla...

Niinpä! Jospas sitä kuitenkin synnymme uudelleen uutena ja opimme 'vanhoina sieluina' elämään paremmin. Uskon kuopukseni olevan tällainen vanha sielu ja ehkä isompi vanhemmista pojistani. He vaan ovat nin viisaita ja muut tarpovat.

 

Kuolemaa ei kannata pelätä, koska sitä ei ole. Se on vain portti Kotiin. Sinne joka me tunnetaan, mutta ei useimmiten muisteta. Sieltä me tultiin tänne, ja sinne me palataan. Täältä katsottuna se on tuntematonta aluetta, siks sitä herkästi pelkää. Mutta siis oikeesti siinä ei oo mitään pelättävää. Sielä Kotona on kaikki hyvin, kaikki rakkaus, kaikki ymmärrys, kaikki tieto, täydellinen rauha.

Ite en pelkää omaa kuolemaa (paitsi ehkä kuolemistapaa), mutta sit se pelottaa että miten mä pärjäisin jos vaikka oma mies kuolis jo.

Viisaasti sanottu, Orion!

 

Mä en pelkää omaa kuolemaa tippaakaan. Mutta pelkään läheisteni kuolemaa. Tässä on jo niin monta menetystä ollut, että en halua kenenkään läheltäni kuolevan piiiitkään aikaan.

Itse uskon samaan kun elvytetty tuossa edellä ja se tuo lohtua poismenneiden ikävöinnissä.

 

Kuolemaa ei kannata pelätä, koska sitä ei ole. Se on vain portti Kotiin. Sinne joka me tunnetaan, mutta ei useimmiten muisteta. Sieltä me tultiin tänne, ja sinne me palataan. Täältä katsottuna se on tuntematonta aluetta, siks sitä herkästi pelkää. Mutta siis oikeesti siinä ei oo mitään pelättävää. Sielä Kotona on kaikki hyvin, kaikki rakkaus, kaikki ymmärrys, kaikki tieto, täydellinen rauha.

Epäilen että tulet pettymään suuresti Tai oikeastaan et sillä kuoleman jälkeen ei todennäköisesti tapahdu MITÄÄN.

 

[QUOTE="joku";25391602]Epäilen että tulet pettymään suuresti Tai oikeastaan et sillä kuoleman jälkeen ei todennäköisesti tapahdu MITÄÄN.[/QUOTE]

Mutta sittenhän ei ole mitään menetettävää. Jos täällä maan päällä uskoo johonkin ja kuoleman jälkeen ei olekaan mitään, niin sitähän ei silloin koskaan saa tietää koska mitään ei ole.

 

Kuolemanpelko katosi kun annoin elämäni Jeesukselle! Se on paras asia mitä olen tehnyt ikinä! Elämä ei olisi mitään ilman uskoa ikuiseen elämään Jumalan luona. Pelkkää tyhjää tarpeiden täyttämistä ja suorittamista... On mieletöntä tuntea olevansa Jumalan suunnitelmassa mukana. Kokea johdatusta ja saada rukousvastauksia, vaikka sielunvihollinen koittais millä keinolla tahansa saada luopumaan uskosta!

Se on vaan tosi jännä juttu että näitä kuolema/pahuus/yliluonnollisuusketjuja on hirveesti täällä ja ne kiinnostaa ihmisiä, vaikka on päivänselvää että ne jutut juuri tuhoaa ihmisen. Niitä ei kannata lähteä enempää ruotimaan. Kuolemaa ei tarvii pelätä todellakaan enää jos elää Jeesuksen veren turvassa. Ja jos vihollinen hyökkii niin se kyllä väistyy Jeesuksen nimessä. Uskovan elämähän on YLILUONNOLLISTA! Miksi sitä yliluonnollista pitää kokeilla sen huonomman isännän palveluksessa?

 

Kannattaa katsoa.

3/3: Kuolema meno-paluu | Mielen salattu voima | Toista | YLE Areena | yle.fi

 

mulla on kans pyörinyt koko elämän toi ahdistava kuoleman pelko mielessä. Ihan pienestä asti. todella ahdistavaa..

 

Äitini siskolla on syöpä ja tulin tuossa miettineeksi että miksi olen kykenemätön reagoimaan tunteella mihinkään paitsi fyysiseen kipuun. Eli käsittelen kuolemanuutisen tai sen tulon yhtä "välinpitämättömästi" kuin minkä tahansa arkisen uutisen. Sen sijaan muut purskahtavat itkuun jo heti tuollaista kuullessaan. Minä en yksinkertaisesti kykene reagoimaan tunteella toisen kuolemaan, ennenkuin olen käynyt läpi pitkän ja monimutkaisen mietintäprosessin. Mutta miten tämä liittyy asiaasi on se että samaa pelkoa/kauhua tuli mieleeni kun "tajusin" että kuolemanjälkeinen elämä ja jälleennäkeminen saattaa olla ihmisten tapa lohduttautua läheisen menetykseen ja yksinjäämiseen.

Sillä jos ajattelet että menettämäsi henkilö on yhä hengissä jossain muodossa jätettyään maallisen ruumiinsa, se auttaa sinua elämään kevyemmällä mielellä ja estää sen lopullisen kuoleman hyväksymisen. Mutta jos ajatellaan sitä mahdollisuutta että kyseinen henkilö ja tämän luonne/sielu on kuoleman jälkeen kirjaimellisesti poissa eikä ole odottamassa tai tulossa takaisin, vaan olet ihan yksin tässä maailmassa muistoiseni ja suruinesi joita menettämäsi henkilö, tai kukaan muukaan ei näe eikä kuule tuonpuoleisesta, vaan ainoa mitä sinulla on jäljellä on elää elämäsi surusi kanssa loppuun, tietäen että läheisesi ovat lopullisesti poissa, sen syvimmässä merkityksessä, ja sinulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää elämäsi loppuun kunnes pääset tästä odottamisesta ja tuskasta ellet nopeuta tätä turhaa vitkuttelua itsemurhalla, niin se jos mikä masentaa. Eli oli kuolemanjälkeinen lopputulos kumpi tahansa, sillä ei varmaan ole enää väliä kun se aika koittaa mutta elän mielummin siinä mahdollisessa harhauskossa että läheiseni ovat yhä elossa jossain muodossa, näkevät minut koko ajan ja odottavat minua, oli se totta tai ei, kuin että eläisin surussa ja odottamisen tuskassa yksinäni. Uskon kyllä jumalaan ja taivaaseen yms. mutta siitä huolimatta mieli joskus pakottaa katsomaan asioita "realistisesti".

 

kantsii käydä kirjastosta lainaamassa Ben Furmanin kirjan pakkoajatuksista, siellä oli loistasti kirjoitettu kuolemanpelosta ja siitä ylitse pääsemisessä. itseäni lohdutti ajatus perhosesta kuinka sillä on vain 1 päivä aikaa elää, aamulla syntyy yöllä kyolee. Murehtiiko perhonen tätä päivällä?ei, vaan nauttii ja iloitsee olemassaolostaan, lentää kukkasten yllä ja pyörähtelee! Miksi surra jo etukäteen? me KAIKKI kuolemme joskus, kuka sairauteen, kuka onneettomuudessa..miksi se siitä etukäteen miettimällä muuttuisi???

 

Vanha ketju mutta on pakko poimia ylös. Mulla on nimittäin aika ajoin noita kuolemanpelkotuntemuksia. Kun sitä alkaa oikein miettiä että on vain jokin tällainen "olento" mikä ei elä ikuisesti. Naurakaa vaan, mutta olen ihan tosissani. Ja pelottaa ajatus, että millaista on kun ei ole enää olemassa. Siis ei tota osaa edes kuvitella... Rupesin taas kelaamaan noita ajatuksia, siksi oon tähän aikaan vielä hereillä. Ahdistaa...

 

Entäs jos ja kun pelottaa se, että en ymmärtä raamattua ja sen sanomaa, ahdistun lisää vaikka etsin Jeesusta ja Jumalaa. Olenko ikinä tarpeeksi hyvä taivaaseen, entä mieheni, lapseni? Uskon kyllä, mutta samalla pelkään.

 

Entäs jos ja kun pelottaa se, että en ymmärtä raamattua ja sen sanomaa, ahdistun lisää vaikka etsin Jeesusta ja Jumalaa. Olenko ikinä tarpeeksi hyvä taivaaseen, entä mieheni, lapseni? Uskon kyllä, mutta samalla pelkään.

Millä tavalla sun pitäisi olla tarpeeksi hyvä Taivaaseen? Pelastusta ja uskoa ei saa ruveta ansaitsemaan omien hyvien töiden kautta, ne ovat lahja, jotka saa pyytämällä. Kannattaa samalla pyytää kaikki synnit anteeksi.
Ja that´s it, olet sen jälkeen uskossa, vaikka sun oma mieli tai sielunvihollinen syyttäisikin kaikista virheistäsi.

 

viimeiset kolme päivää on ollut sekava tila ja pelkään kuolemaa onko kenelläkään ideoita mitä pitäis tehdä kokoajan miettii vaan millon täältä lähtee

 

viimeiset kolme päivää on ollut sekava tila ja pelkään kuolemaa onko kenelläkään ideoita mitä pitäis tehdä kokoajan miettii vaan millon täältä lähtee

Yritä miettiä, että olet erittäin onnekkaassa asemassa. Ensinnäkin todennäköisyydet syntymällesi olivat alle 1:100 000 000. Yritä ajatella pehmeässä sängyssä olevasi onnekas tai mieti onnekkuuttasi, että voit vetää päivässä monta litraa vessanpöntöstä juomakelpoista vettä samaan aikaan, kun monet juovat kuralätäköstä janoonsa. Sinulla on käynyt hyvä tuuri. Nauti siis jokaisesta hetkestä täysillä. Niitä onnellisia hetkiä voit elää viel kymmeniä tuhansia, jos vain haluat!