Ahdistava kuolemanpelko

Onko kenelläkään todella ahdistavaa kuolemapelkoa? Itselleni puhkesi eilen taas ajatus mieleen kuolemasta ja olen ollut nämä 2 päivää aivan poissa tolaltani. Minua ahdistaa ajatus kuoleman lopullisuudesta..en koskaan enää tule tänne, minua ei koskaan enää ole, en koskaan tunne, en näe, en voi koskettaa, häviän..

Minua itkettää ajatus kuolemasta ja olen aivan hajalla..miksi miksi meidän pitää kuolla???

 

Mua taas itkettää ajatus, että täällä tarvis elää ikuisesti.

 

Onko kenelläkään todella ahdistavaa kuolemapelkoa? Itselleni puhkesi eilen taas ajatus mieleen kuolemasta ja olen ollut nämä 2 päivää aivan poissa tolaltani. Minua ahdistaa ajatus kuoleman lopullisuudesta..en koskaan enää tule tänne, minua ei koskaan enää ole, en koskaan tunne, en näe, en voi koskettaa, häviän..

Minua itkettää ajatus kuolemasta ja olen aivan hajalla..miksi miksi meidän pitää kuolla???

Ystäväni,

Jeesus on tie, totuus ja ELÄMÄ.

 

mutta ajattele asia niin että sitten kun sinä kuolet, todennäköisesti vanhuksena niin olet elänyt pitkän, rikkaan elämän. kun vanhenet, muutkin ikäisesi vanhenevat. myös perheesi sukulaisesi ystäväsi, kaikilla sama kohtalo. joskus kun olen miettinyt samaa, tulee lohdullinen olo juuri tuosta tiedosta. en minäkään haluaisi olla täällä enää kun täällä ei ole lapsiani ja muita tärkeitä ihmisiäni.

 

Oletko kenties raskaana? Mulla raskaushormonit saivat aikaan ihan kamalan kuolemanpelon raskauden loppuvaiheessa. Itkeä märisin melkein yötä päivää kun mietin, mitä sitten jos itse kuolen, vauva kuolee, mies, äitini, isäni, mummoni, vaarini...kuolee. Se oli ihan kamalaa, mutta ne ajatukset loppuivat synnytykseen.

 

Tuo on tavallista. Noita pelkokausia tulee vaihtelevasti elämän aikana kun alkaa miettimään kuolemaa. Luulen, että jos ja kun on todella vanha, on hyväksynyt asian, eikä pelkää enää.

 

En ole raskaana. Ajatus kaikesta siitä lopullisuudesta tekee minut todella surulliseksi, nyt tässä kirjoittaessa ihan itku tulee.. Mutta mitä helvetin järkeä täällä on käydä n. 80 vuotta tarpomassa ja hävitä??! Minä en tajua, enkä halua tajuta... en halua kuolla...

 

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Joh. 11:25-26

 

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Joh. 11:25-26

En ole tuollaista edes koskaan kuullut...hmm...mielenkiintoinen ajatus.

 

Nämä on sellaisia asioita, ettei niitä kannata miettiä. Koita löytää muuta ajateltavaa. Ite en voi enää tätä miettiä...............................

 

Tää voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta pystyisitkö jättämään nuo ahdistavat ajatukset taka-alalle keskittymällä joksikin aikaa aivan muihin juttuihin. Lisää vaikkapa liikuntaa tai pyydä kaveria mukaan elokuviin, lähde käymään teatterissa, tee suursiivous...tai mitä tahansa, mikä saa ajatukset pois kuolemasta. Hulluksihan siinä tulee jos alkaa noita asioita liian syvällisesti ruotimaan, ainakin herkempi ihminen. Itsestäni tiedän, että ei parane alkaa moisia miettimään ollenkaan.

 

Tämä elämä on arvokas, sillä se on ainoa, mistä on varmuus ja tässä elämässä kannattaa tehdä, mitä tehdä aikoo.

 

ap, auttaisiko sellainen ajatus, että kaikella elävällä on aikansa? Me emme tiedä, ajattelevatko muut elävät organismit elonsa rajallisuutta, mutta yhtä kaikki me kuolemme kukin aikanamme.
Mä itse uskon, että tietoisuutemme ei ole tullut mistään eikä ole menossa minnekään. Me elämme aikamme ja sammumme. Mä en kuitenkaan ahdistu ajatuksesta... Enemmän mua ahdistaisi, jos uskoisin että joutuisin kuolemani jälkeen tilille tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni ja viettäisin ikuisuuden jossakin määrätyssä paikassa.

Mitä järkeä siinäkään on? Yksi elämä täällä ja ikuisuus jossakin muualla? Ja miksi maailma on pullollaan erilaisia eläviä organismeja, jotka tuskin tiedostavat elonsa rajallisuutta yhtä tarkasti kuin ihminen eivätkä voi edes tehdä päätöksiä siitä, miten hyvin tai huonosti pyrkivät elämään elämänsä? Mitä järkeä siinä on, että ne eivät ole menossa minnekään mutta me homo sapiensit sattumoisin olemme?

 

Kuolemaa ei kannata pelätä, koska sitä ei ole. Se on vain portti Kotiin. Sinne joka me tunnetaan, mutta ei useimmiten muisteta. Sieltä me tultiin tänne, ja sinne me palataan. Täältä katsottuna se on tuntematonta aluetta, siks sitä herkästi pelkää. Mutta siis oikeesti siinä ei oo mitään pelättävää. Sielä Kotona on kaikki hyvin, kaikki rakkaus, kaikki ymmärrys, kaikki tieto, täydellinen rauha.

Ite en pelkää omaa kuolemaa (paitsi ehkä kuolemistapaa), mutta sit se pelottaa että miten mä pärjäisin jos vaikka oma mies kuolis jo.

 

...Hulluksihan siinä tulee jos alkaa noita asioita liian syvällisesti ruotimaan, ainakin herkempi ihminen. Itsestäni tiedän, että ei parane alkaa moisia miettimään ollenkaan.

Voi hyvin ajatella niinkin, että kuolemaan ei tarvitse pystyä suhtautumaan tyynesti. Kuolemaa voi pelätä, jotta tuntee halua elää. Kuolemanpelko on näin osin ihmiseen sisään rakennettu, lähes biologinen ilmiö, pakko, jotta ihminen haluaisi pysytellä elossa ja suojella elämää. Toisaalta jonkinlainen tietoinen / ajatuksellinen tasapaino on löydyttävä, jonkinlainen kuoleman hyväksyminen, koska ihminen on kuitenkin tiedostava eläjä

Kuolema-ahdistuksen voi myös ottaa elämänhalun merkkinä, ja osin voi opetella olla olemaan ajattelematta koko asiaa. Ei kaikkia asioita tarvitse setviä ja kyetä ratkaisemaan. Sellaisenkin myöntäminen on tavallaan osa elämäntaitoa; joidenkin asioiden ristiriitaisuus ja vaikeus itsessään täytyy pystyä hyväksymään ja "antamaan olla".

 

Jatkan vielä sen verran, että kuoleman kelaileminen aiheuttaa helposti yhtä hämmentäviä fiiliksiä kuin avaruuden kelaileminen. Kummastakaan tuskin saadaan koskaan tietää lopullista totuutta ja siksi ahdistus on sinällään turhaa. Me emme ymmärrä kuolemaa emmekä ymmärrä avaruutta ja tiedon vähäisyys ruokkii sekä pelkoja että uskomuksia.

 

Kauniisti kirjoitatte, kiitos siitä. Silmät kohta päästä itkeeneenä mietin asioita. Ehkä tuo esikoisen syntymäpäivä 7v, kouluunlähtö ja tietynlainen luopuminen tekee tätä. Mutta ajatus ikuisuudesta ilman mitään järjellistä tuntuu kamalalta. Emme enää koskaan ole täällä, häviämme ikuisuudeksi. Koskaan ei koskaan kukaan meistä palaa. Se ahdistaa. En tiedä mihin uskon enkä tiedä mihin pitäisi uskoa. Mutta vaikka uskoisin siihen pyhimmästä pyhimpään olisiko minun rauhallisempi mieli? Jos uskon pyhimpään onko taivas sellainen paikka jossa tunnen, koen, näen ja "elän" ?

 

Eilisen ja tämän päivän aikana olen aistinut asioita, täytyy painaa kaikki tuoksut ym mieleen, täytyy nauttia jokaisesta hetkestä ja rakastua aina uudelleen läheisiini..koska tulee aika jolloin olemme kadonneet ikuiseksi ajaksi..se tuntuu myös todella ahdistavalle, kun pitää koko ajan olla skarppina koska tulee aika kadotuksen.

Miksi,miksi ei voi olla aikaa niin, että tulisimme takaisin kuoleman jälkeen uutena?! Minä en vaan jaksa...

 

no mutta kaikkien on kuoltava se on tosi asia..pelkäsitpä tai et kuolet silti se on aivan varmaa. Jotkut kuolevat nuorena jotkut vanhana, mutta kuolevat. Kuoleman jälkeen ei ole elämää vaikka uskoisit pyhään lehmään, se on totta. Että joko nyt elät elämäsi murehtien kuolemaa tai oikeasti elät elämäsi, päätä itse.

 

Eilisen ja tämän päivän aikana olen aistinut asioita, täytyy painaa kaikki tuoksut ym mieleen, täytyy nauttia jokaisesta hetkestä ja rakastua aina uudelleen läheisiini..koska tulee aika jolloin olemme kadonneet ikuiseksi ajaksi..se tuntuu myös todella ahdistavalle, kun pitää koko ajan olla skarppina koska tulee aika kadotuksen.

Miksi,miksi ei voi olla aikaa niin, että tulisimme takaisin kuoleman jälkeen uutena?! Minä en vaan jaksa...

Tuota kutsutaan Elämiseksi! *nostaa hattua*

 

Sulla on selkeesti kolmekympin kriisi, itsellä sama päällä tosi voimakkaana, kuoleman lopullisuus, menettämisen pelko, elämän tarkoituksen pohdinta, oman itsen ja elämän rajallisuus jne. Välillä täysin lohduton tunne...
Tutut ovat sanoneet, että ikäkriisiä se on ja ohi se menee - sitä odotellessa

 

Eilisen ja tämän päivän aikana olen aistinut asioita, täytyy painaa kaikki tuoksut ym mieleen, täytyy nauttia jokaisesta hetkestä ja rakastua aina uudelleen läheisiini..koska tulee aika jolloin olemme kadonneet ikuiseksi ajaksi..se tuntuu myös todella ahdistavalle, kun pitää koko ajan olla skarppina koska tulee aika kadotuksen.

Miksi,miksi ei voi olla aikaa niin, että tulisimme takaisin kuoleman jälkeen uutena?! Minä en vaan jaksa...

Tuota kutsutaan Elämiseksi! *nostaa hattua*

Kiitos <3

 

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Joh. 11:25-26

Minulle tulee myös aika ajoin kuolemanahdistusta mutta Raamatun sanoma kyllä lohduttaa ja rauhoittaa paljolti. Muuta lääkettä en itsekään noihin pelkoihin osaisi löytää.

 

Sulla on selkeesti kolmekympin kriisi, itsellä sama päällä tosi voimakkaana, kuoleman lopullisuus, menettämisen pelko, elämän tarkoituksen pohdinta, oman itsen ja elämän rajallisuus jne. Välillä täysin lohduton tunne...
Tutut ovat sanoneet, että ikäkriisiä se on ja ohi se menee - sitä odotellessa

Juu, tuo voi hyvin olla totta..jotenkin sitä tavallaan laskee notta jos eläisin keskimääräisen iän niin minulla on vielä niin ja niin monta vuotta aikaa elää..jne.. Toivotaan, että menisi oikeasti ohi ja pian.

 

Mua ahdistaa jo pelkkä ikuisuus käsitteenä. Ja varsinkin se, että sen jotenkin joutuisin kokemaan, olematta kuitenkaan olemassa.
Joskus mietin myös sitä, että kuolema ei olekaan kuolema, vaan pysähtyminen. Elimistö pysähty ja tietoisuutesi jää olemaan.
Kaikkein pahin vaihtoehto mulle olisi yhdistelmä ikuisuus+yksinäisyys+tyhjyys+tietoisuus.
Välillä on jaksoja, kun ei voisi vähempää kiinnostaa kuolema ja mitä sen jälkeen.
Vaan kun ei kukaan tiedä. Jokaisella se on kuitenkin edessä.