[QUOTE="harmaana";24517542]Voi nuo anoppi jutut kuulostavat niin tutuilta. Meillä myös anoppi teki suhteen alkuaikoina tupatarkastuksia kirjaimellisesti kävi asunnon läpi, rahtasi kaikkea tavaraa koska meillä kun hänestä ei ollut mitään, arvosteli siisteyttä, syömistä yms. Silloin alle 20-vuotiaana en kehdannut vastaan sanoa. Mies sanoi välillä. Tilanne oli aika mahdoton esikoisen syntymän aikaan, kävi jatkuvasti ja kontrolloi kaikkea. Hän on sairaanhoitaja ja yritti päästä kysymättä meiltä mukaan sektioon ottamaan valokuvia, koliikkivaivat olivat sitä etten syötä tai hoida muuten oikein, hänellä oli tuttelia kotonaan valmiina jos ei minulla maito riitä, muutenkin tuntui että odottaa vain koska nuori äiti "kyllästyy" ja tuo vauvan hänelle. Olimme vähän aikaa välirikossa, kun tuntui ettemme saa elää oma arkea ollenkaan.
Vuosien varrella meno tuntui tasoittuneen, olimme jo ihan hyvissä väleissä. Kunnes aloimme remontoida vanhaa taloa, minulla ja miehellä oli molemmilla välillä pinna kireällä. Lapset sairastivat paljon, mies oli paljon raksalla. Kerran kun mies oli yksin talolla, appivanhemmat tulivat käymään. Soittelin mieheni kanssa, ja rupesimme riitelemään ihan typeristä asioista molemmat olivat väsyneitä. Anoppi sattui kuulemaan osan ja keksi sitten loput. Sai päähänsä että olen masentunut ja syrjäytynyt koska olen kotona pienten lasten kanssa, enkä pysty huolehtimaan lapsistani tai itsestäni. Hän puhui miehelleni että hommaa apua minulle, mies sanoi tiukasti ettei tarvitse ja sanoi että liioittelee nyt aika rajusti asioita kun tilanne ei ollenkaan ole niin kuin kuvittelee. Mies sanoi että selvitämme välimme itse, ja erimielisyytemme, anoppi soitteli väliaikatietoja, yritti taivutella mieheni siihen että hankkivat minut hoitoon. En tiedä olisinko itkenyt vai nauranut, lopulta soitin anopille ja tein selväksi että olen täysin sieluni ja ruumiini voimissa ja muutenkin käytiin aika tiukka keskustelu asioista.
Oli aika loukattu olo, varsinkin kun olemme kaikinpuolin täysin itsenäisiä, ja tasapainoisia ihmisiä lähes 30-vuotiaita aikuisia. Meidän asioihin ei ole koskaan kenenkään ulkopuolisen tarvinnut puuttua ikinä, kukaan ei ole koskaan ollut huolisamme pärjäämisestämme tai osaamisestamme ei muut sukulaiset,ystävät tai neuvolassa puhumattakaan meistä itsestämme. Tällähetkellä välimme ovat asialliset, tosin anopin puolelta näitä ylilyöntejä tulee välillä mutta pyrimme pitämään lasten takia edes jonkinlaiset välit. Välttelemme puhumasta omista asioistamme. Anteeksipyyntöä ei ole tullut, eikä tulekkaan itse yritän antaa anteeksi tosin se on vaikeaa.[/QUOTE]
Tässä taas hyvä tarina siitä, että loukkaannutaan verisesti siitä, että anopilla on _aito_huoli sinun hyvin voinnistasi. Ehkä se oli turhaa, mutta oletko itse koskaan hätääntynyt oman lapsesi voinnista turhaa?
Pitäisiköhän minunkin nyt vetää kilarit isälleni siitä, että hän on saanut päähänsä, että minulla on masennusta? Etevänä miehenä hän tietää syynkin siihen. Se on synnytyksen jälkeinen kilpisrauhasen vajaatoiminto (synnytyksestä kohta kaksi vuotta). On valmis maksamaan yksityiset lääkärit ja hommaamaan meille lastenhoitajan osa-aikaisesti. Ja tämä kaikki sen takia, että mieheni oli kertonut minun olleen kesällä hieman väsynyt. Eikö tässä käytöksessä ole nyt kaikki ylilyönnin, tunkeilemisen, toisten asioihin puuttumisen elkeet? Silti olen niin ilmeisen kummajainen tässä ketjussa, että minä näen vain minua rakastavan isän, joka on huolissaan ainoan tyttärensä hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Anteeksipyyntöä en odota...