Mulle kävikin niin päin, että masennuksen jälkeen opin arvostamaan lastani, yhteistä aikaamme ja ylipäätään elämää enemmän, kuin mitä ikinä muuten olisin voinut! En tietenkään olisi halunnut sairastua, tai toivo sitä kenellekään muullekaan. Alussa aikaa meni hukkaan ja lapsikin varmasti kärsi jonkin verran, mutta nyt ei maailmasta hänelle parempaa, rakastavampaa ja lempeämpää äitiä voisi löytää! Saimme apua. Ja masennukseen sairastuin raskauden viimeiselle kolmanneksella, vakavan traumaattisen tapahtuman takia. Että sillon ei enää aborttikaan ollut mahdollinen. Olen kyllä samaa mieltä, että raskautta suunnitellessaan, olisi hyvä olla kaikin puolin terve. Mutta kun ikinä ei kuule tiedä, miten elämä tulee heittelemään. Oma kokemukseni on myös se, että joskus ihminen voi hieman esittää, ettei halua parantua, koska tuntee vaan niin suurta rakkauden ja hellyyden puutetta ja tuntee, ettei kukaan välitä, tai ymmärrä tilanteen vakavuutta.
