Rehellisesti sanottuna en tiedä. Mutta itseni tuntien olettaisin, että jossain vaihessa iskisi sellainen.. haluan kokea vielä monta asiaa ja nähdä monta paikkaa tunne. Ja ehkä sitten mahdollisuuksieni mukaan ( riippuen esim. terveydentilastani ja taloudellisesta tilanteesta) sitten pyrkisin toteuttamaan niitä. Mutta toisaalta sitten taas itseni tuntien, jossain vaihessa iskisi tunne, että mitä väliä enää on näenkö ja koenko enää uusia asioita ja ajatuisin ehkä itsesäälin syövereihin, josta sitten kampeaisin toivottavasti ylös ja yrittäisin keskittää voimani siihen, että lapseni tulisivat pärjäämään elämässä.
En oikeasti tiedä, mitä tekisin, mitä tuntisin, katkeroituisnko, panikoituisinko.. ja oppisinko elämään asian kanssa. Toki elämän rajallisuuden kanssa on muutenkin elettävä, mutta kun mitään ajallista ennustetta sen kestosta ei ole, sitä työntää rajallisuusajatusta tuonnemaksi.