Yritämme lasta, mutta en rakasta enää miestäni

[QUOTE="Kettu";23978050]Mietin toki miestäni. Mutta en voi olla parisuhteessa esim. säälin takia, jos sitä ajat takaa. Tiedän, että särjen miehen sydämen.
Eikä varsinainen puklun tuoksu aja mua lisääntymään, vaan jo aikaisemmissa viesteissä mainitut seikat.
Ja nyt rysähtää: En edes pidä isää perheessä lapselle välttämättömänä.
Ok, hienoa, jos on. Mutta maailma on täynnä täyspäisiä isättömiä ja päinvastoin.
Mut saatanhan olla jo paksuna ja tämä alotus pohdintoineen saatto olla sikäli turha.[/QUOTE]

Mun mielestä lapsen hankkiminen sun tilanteessa ei kyllä ole mikään ongelma. Jos te molemmat siis lapsen haluatte, mutta pystyt tarvittaessa pitämään lapsista huolta itsekin.

Sun täytyy vaan miettiä, kumpaa kadut enemmän myöhemmin: lapsen hankkimista tai sitä, ettet lasta hankkinut.

Pitkissä suhteissa tulee ajanjaksoja, jolloin toista ei vaan rakasta. Se ei tarkoita sitä, etteikö se rakkaus voisi vielä löytyä. Useimmat vastaajat vaan taitavat olla suhteensa ensimmäisellä vuosikymmenellä, joten heillä ei ole käsitystä pitempiaikaisten suhteiden ongelmista. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö hekin joutuisi myöhemmin samoja ongelmia käsittelemään.

 

[QUOTE="eee";23978147]Mutta eikö kaksi hyvää vanhempaa ole aina parempi kuin yksi? Miksi tieten tahtoen saattaa lapsi maailmaan, jos tiedossa on, ettei hän ehjää perhettä ja lapsuutta tule saamaan? Yleensä ihmiset edes elävät siinä hyvässä uskossa, että heidän parisuhteensa tulee kestämään, mutta jos sä TIEDÄT, ettei se tule, niin miten voit edes harkita uuden lapsen hankkimista viimeisiään vetelevään suhteeseen?![/QUOTE]

No kun ap tahtoo, ja hänen on saatava mitä tahtoo - ei ilmeisesti ole varma löytääkö vapailta markkinoilta sopivaa siittäjää niin on pakko valehdella nykyiselle että saa tanavan aluilleen...ja motiivina on iltatähden onnellisuus, ettei vallan joudu ilman sisarusta olemaan (vaikka niitä on jo kaksi)

 

Sanoisin, että huostaanotto ois paikallaan.
AP:lle pakkosterilisaatio ja hänen miehelle vasektomia.
Loppusuku pitää toimittaa tahdonvastasesti mielisairaalaan. Oikeesti. Ei tommosta voi olla.

 

Mun mielestä lapsen hankkiminen sun tilanteessa ei kyllä ole mikään ongelma. Jos te molemmat siis lapsen haluatte, mutta pystyt tarvittaessa pitämään lapsista huolta itsekin.

Sun täytyy vaan miettiä, kumpaa kadut enemmän myöhemmin: lapsen hankkimista tai sitä, ettet lasta hankkinut.

Pitkissä suhteissa tulee ajanjaksoja, jolloin toista ei vaan rakasta. Se ei tarkoita sitä, etteikö se rakkaus voisi vielä löytyä. Useimmat vastaajat vaan taitavat olla suhteensa ensimmäisellä vuosikymmenellä, joten heillä ei ole käsitystä pitempiaikaisten suhteiden ongelmista. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö hekin joutuisi myöhemmin samoja ongelmia käsittelemään.

Ongelmakohtaanko se muksu pitää siittää? Kokemus on 15 vuotisesta suhteesta -suvannot kuuluu asiaan, mut ei niihin viatonta ihmistä pidä sotkee. Vai pitääkö?

 

Mun mielestä lapsen hankkiminen sun tilanteessa ei kyllä ole mikään ongelma. Jos te molemmat siis lapsen haluatte, mutta pystyt tarvittaessa pitämään lapsista huolta itsekin.

Sun täytyy vaan miettiä, kumpaa kadut enemmän myöhemmin: lapsen hankkimista tai sitä, ettet lasta hankkinut.

Pitkissä suhteissa tulee ajanjaksoja, jolloin toista ei vaan rakasta. Se ei tarkoita sitä, etteikö se rakkaus voisi vielä löytyä. Useimmat vastaajat vaan taitavat olla suhteensa ensimmäisellä vuosikymmenellä, joten heillä ei ole käsitystä pitempiaikaisten suhteiden ongelmista. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö hekin joutuisi myöhemmin samoja ongelmia käsittelemään.

Nimenomaan. Ja aamen.
Kumpaa kadun myöhemmin sitä, että hankin vai en hankkinut.
On päivänselvää, että pystyn lapsista huolehtimaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin emotionaalisesti.

Ja kiitokset järjen äänestä.

 

Ongelmakohtaanko se muksu pitää siittää? Kokemus on 15 vuotisesta suhteesta -suvannot kuuluu asiaan, mut ei niihin viatonta ihmistä pidä sotkee. Vai pitääkö?

JAtkan vielä että eikö aikuien pitäs olla edes sen verran vastuullinen että oikeasti hoitaa aikuismaisesti nää asiat -eikä puolisalaillen hankkiudu raskaaksi. Kuten ap, kun ei ole ilmaissut miehelleen rakkaudettomuutta - puhumattakaan sitä että ei ees oikeasti enää halua miestään mihinkää muuhun kuin lapsen tekoon.

Miltä ap:sta mahtais tuntua kun olis miehen housuissa? Eli jos rakastaskin miestä ja sitten alkais odottaa - mies tuliskin toteamaan että mä en muuten enää rakasta sua, mutta tahdon tän lapsen. Kun se syntyy niin ehkäpä ero olis paikallaa ja mä otan sitten lapsen ja lähden uuteen elämään. Kattos kun mulla ei nyt ole muuta naista joka mulle viimeisen vesan synnyttäs niin voithan sä tässä kohtuna toimia. Eller hur?

 

[QUOTE="Kettu";23978189]Nimenomaan. Ja aamen.
Kumpaa kadun myöhemmin sitä, että hankin vai en hankkinut.
On päivänselvää, että pystyn lapsista huolehtimaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin emotionaalisesti.

Ja kiitokset järjen äänestä.[/QUOTE]
Sulla on kuule järki jättänyt jo pitkän aikaa sitten - et nää kuin yhden totuuden ja se on itsekeskeisin mitä aikoihin olen kuullut. Sä et puhu lapsien parhaasta, sä et puhu miehes parhaasta, sä puhut vain ja ainostaan itsestäsi.

Mene spermapankkiin - paljon parempi ratkaisu.

 

[QUOTE="Kettu";23978189]Nimenomaan. Ja aamen.
Kumpaa kadun myöhemmin sitä, että hankin vai en hankkinut.
On päivänselvää, että pystyn lapsista huolehtimaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin emotionaalisesti.

Ja kiitokset järjen äänestä.[/QUOTE]

Joo, ja mun mielestä on aivan turhaa kertoa puolisolle, että rakkaudeton vaihe on menossa, jos ei ole aikeissa erota. Tulee vain turhaa tuskaa vastapuolelle ja tilannetta on vaikea paikata sittenkään, vaikka sun tunteet tuliskin takasin.

 

Että voi ihminen olla itsekeskeinen

 

Joo, ja mun mielestä on aivan turhaa kertoa puolisolle, että rakkaudeton vaihe on menossa, jos ei ole aikeissa erota. Tulee vain turhaa tuskaa vastapuolelle ja tilannetta on vaikea paikata sittenkään, vaikka sun tunteet tuliskin takasin.

Valheet - niillehän terveet ihmissuhteet pohjautuu. Ei ihme että mukulat voi pahoin nykymaailmassa.

 

Joo, ja mun mielestä on aivan turhaa kertoa puolisolle, että rakkaudeton vaihe on menossa, jos ei ole aikeissa erota. Tulee vain turhaa tuskaa vastapuolelle ja tilannetta on vaikea paikata sittenkään, vaikka sun tunteet tuliskin takasin.

Missä kohtaa ap on sanonut, ettei ole aikeissa erota?

 

Tämä on nyt vain minun mielipiteeni, joten tästä ei kannata vetää hernettä nenään.

Mua ottaa tosi paljon päähän nämä "rakkaus vain kuoli" -jutut. Teillä on kolme lasta! Olisittekohan te sen verran lapsillenne velkaa että yrittäisitte tosissanne saada suhteenne toimimaan. Oletteko käsitelleet kunnolla sen parin vuoden takaisen kriisin? Oletteko käyneet pariterapiassa, parisuhdeleirillä tai muussa vastaavassa? Oletteko ylipäänsä keskustelleet kunnolla?

Kuulostat siltä että ihannoit rakkautta ja parisuhdetta, kun puhut sielunkumppaneista, ultimaalisesta ja intohimoisesta rakkaudesta jne. Mutta harvoin ihmisten parisuhteet jaksaa vuosikausia pysytellä intohimoisina ja ultimaattisina, jossain vaiheessa aina tasoittuu. Siinä vaiheessa kysytään sitkeyttä ja tahtoa.

Tahdotko sinä parantaa parisuhteesi tilaa vai tahdotko erota? Minusta nuo ovat vaihtoehdot, ei nykyiseen tilaan kannata jäädä vellomaan.

 

[QUOTE="Kettu";23976643]Tänään sen tajusin, että nyt tunnetalous alkaa olla noin huonossa jamassa.
Tiedän, että nyt olisi mulla viimeinen tilaisuus saada vielä yksi lapsi.
Käyn nyt tässä armotonta jaakobinpainia: tehdäkö kaivattu lapsi miehen kans, josta näyttää olevan tulossa ero vai ollako suoraselkäinen ja sanoa miehelle, että rakkaus on loppu ja pahnanpohjimmaisen yrittäminen turhaa.
Tuntuu, että lapsen tekeminen rakkaudettomaan liittoon on moraalitonta.
Vai onko se?[/QUOTE]

Voi rakas ap, eikö kukaan oo kertonu sulle että rakastaminen EI ole tunnetila vaan tahtotila?? Ei ole kyse siitä tunnetko edelleen saman rakastumisen huuman kuin alussa vaan siitä että tahdotko rakastaa miestäsi ja olla hänen kanssaan? Ei se ole ihme että nykyään tulee niin paljon eroja kun heti luullaan että rakkaus loppuu kun ei enää TUNNU siltä. En tiedä oletteko te naimisissa mutta vihkivalassakin kysytään että TAHDOTKO rakastaa, EI kysytä että TUNTUUKO sinusta siltä että rakastat. Mieti tätä asiaa nyt tarkkaan äläkä tee isoja päätöksiä tunnepohjalta.

 

[QUOTE="Kettu";23978189]Nimenomaan. Ja aamen.
Kumpaa kadun myöhemmin sitä, että hankin vai en hankkinut.
On päivänselvää, että pystyn lapsista huolehtimaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin emotionaalisesti.

Ja kiitokset järjen äänestä.[/QUOTE]

Sulle järjen ääni on siis vain, jos on samaa mieltä sun kanssas. Miksi sä ees mietit asiaa, jos oot sen jo päättänyt?

Joo, varmasti pystyt huolehtimaan lapsestasi, mutta onko se tarpeeksi? Ja samaa mieltä olen, kuin tuossa joku, että rakkaus on tahtotila. Mielestäni sun nyt pitäis tahtoa parantaa teidän suhde! Parisuhdeterapiaa tms!

 

Hei, miksi kukaan ei kertonu yhelle äijälle, että lapsia ei aleta tehä uuden kumppanin kaa jos vanhasta ei oo menty yli..

Minähän koin tämän ihanuuden, kun on pullat jo uunissa ja peruutusta on moraalitonta enään tehdä viikkojen johdosta aj sitten lapsen tietoisesti alulle pannut mies ilmottaakin, että se on moro ja laittaa viestiä perään, ettei aijo kyllä lasta nähdä.
No, ei oo nähny ja on ihan toinen ihminen nykyään lapsen toisena huoltajana. Julmaahan se on tulevaisuudessa, mutta minkä helvetin tässä elämässä tekee jos joku tekee paskasti? Sille ei vaan voi mitään ja lopulta kun oikeen syvälle sukelletaan joskus ihminen voi vaan hävetä osaa sukujuuristaan.

Yksi hyvä vanhempi riittää, kaksi on parempi. Neljä ns. vanhempaa on oikeen hyvä homma, jos kaikki puhaltaa yhteen hiileen, siis eronneet vanhemmat ja uudet puolisot. Aatelkaa, että jotkut kykenee jopa olemaan ystäviä erojen jälkeen ja yhdessä kahdessa eri perheessä kasvattamaan lapsia sovussa.

Sinäänsä ei ole siis väliä, milloin ja mihin tilanteeseen lapsi tulee, jos sillä on edes yksi selväpäinen ja hyvä vanhempi.

 

Siis teillä on jo lapsia?

Sitten ei ole kuin yksi vaihtoehto: alkaa hoitamaan suhdetta lapsen isään kuntoon! Tunteita tulee ja menee parisuhteessa, ei niiden perässä kannata alkaa temppuilemaan. Lasten kannalta paras, turvallisin ja tulevaisuudessa itsetuntoa nostattava lähtökohta on ehjä perhe. Paikka, jossa mummi ja ukki odottavat lapsenlapsia kylään. Turha itkeä, kun paskat on jo housuissa, paitsi että nyt ovat lapset jo perheessä ja sinun tehtävä äitinä on pitää perhe koossa!

 

Voi rakas ap, eikö kukaan oo kertonu sulle että rakastaminen EI ole tunnetila vaan tahtotila?? Ei ole kyse siitä tunnetko edelleen saman rakastumisen huuman kuin alussa vaan siitä että tahdotko rakastaa miestäsi ja olla hänen kanssaan? Ei se ole ihme että nykyään tulee niin paljon eroja kun heti luullaan että rakkaus loppuu kun ei enää TUNNU siltä. En tiedä oletteko te naimisissa mutta vihkivalassakin kysytään että TAHDOTKO rakastaa, EI kysytä että TUNTUUKO sinusta siltä että rakastat. Mieti tätä asiaa nyt tarkkaan äläkä tee isoja päätöksiä tunnepohjalta.

Hyvä pointti.
Kysymys on tosiaan myös siitä, että tahdonko. Voisinpa vain vastata siihen iloisesti kyllä.

 

Siis teillä on jo lapsia?

Sitten ei ole kuin yksi vaihtoehto: alkaa hoitamaan suhdetta lapsen isään kuntoon! Tunteita tulee ja menee parisuhteessa, ei niiden perässä kannata alkaa temppuilemaan. Lasten kannalta paras, turvallisin ja tulevaisuudessa itsetuntoa nostattava lähtökohta on ehjä perhe. Paikka, jossa mummi ja ukki odottavat lapsenlapsia kylään. Turha itkeä, kun paskat on jo housuissa, paitsi että nyt ovat lapset jo perheessä ja sinun tehtävä äitinä on pitää perhe koossa!

"Itsetuntoanostattava lähtökohta on ehjä perhe...." Just. Kyllä ne itsetunnon lähtökohdat on ihan muualla.
Ja hei, mun ydinperheihanne ei oo kovin vahva ja kaiken nielevä.
Ja ei mun tehtävä oo pitää perhettä koossa. Se on perheen molempien vanhempien tehtävä, jos ne sitä haluaa.