Yritämme lasta, mutta en rakasta enää miestäni

Mä tein lapsen tuollaisessa samanlaisessa tilanteessa.

Jotenkin lapsen syntymän ja ensimmäisten vaikeiden kuukausien jälkeen suhteemme parani ja rakkautta löytyi sittenkin. edelleen yhdessä, nuorimmainen 4v.

en sano, että teillä näin käy. kunhan noille huutelijoille vilautan korttia, että joskus se lapsen teko on kannattanu.

 

Karmein hetkeni elämässä on ollut se kun äitini kertoi ettei koskaan ole rakastanut isää. Halusi vain lapsen - eli minut.

Ei munkaltaisia enää lisää - tää sattuu niin perkeleesti.

 

[QUOTE="Kettu";23977115]Mä en oikein ymmärrä, mitä tarkoitat tuolla. Voisitko selventää?[/QUOTE]

No miten kerrot lapselle että et rakastanut hänen isäänsä? että suorastaan halusit hankkia lapsen jonkun toisen miehen kanssa? Jätät varmaan kertomatta - epäilen niin. Mutta lapsistakin tulee joskus aikuisia ja hoksaavat kyllä erinäisiä asioita. Jo kun vertaa omaa tilannetta isosisarruksiin jotka on ollut toivottuja - ei pakkomielteisesti tehtyjä.

Aikuisten valheet kyllä pukkaa paljastuun kun lapsi kasvaa aikuiseksi - ja kun esirippu silloin romahtaa niin seuraukset ei välttämättä ole niin auvoiset.

 

Entäpä miehesi? Onko hän nyt vaan toteuttamassa sinun tahtoasi ja yrittää saada siitetyksi sinut? Vai valehteletko hänellekin tunteistasi? Onko hän mukana rakkaudella ja sinä vaan täyttääksesi pakkomielteesi kolmannesta lapsesta ?

Toi onkin fundamentaalinen kysymys, miksi nykyiset lapset ei ns. riitä.
Siihen voi vain vastata, että kyllä ne riittääkin, haaveissa ja nyt tilauksessakin on ollut se neljäs.
Kyllä ja mieheni toteuttaa minun toivettani, mutta myös omaansa.
En ole valehdellut miehelleni tunteistani. En ole aikaisemmin ehkä tajunnut, että nyt rakkautta on vähemmän kuin joitain muita intressejä.
Ja "vielä yksi lapsi" ei ole mulle pakkomielle. Olisin vain vielä halunnut yhden. Jos nelonen olisi mulle pakkomielle, tyuskinpa pohtisin tunteideni syvyyttä miestä kohtaan.

 

[QUOTE="Kettu";23976643]Tänään sen tajusin, että nyt tunnetalous alkaa olla noin huonossa jamassa.
Tiedän, että nyt olisi mulla viimeinen tilaisuus saada vielä yksi lapsi.
Käyn nyt tässä armotonta jaakobinpainia: tehdäkö kaivattu lapsi miehen kans, josta näyttää olevan tulossa ero vai ollako suoraselkäinen ja sanoa miehelle, että rakkaus on loppu ja pahnanpohjimmaisen yrittäminen turhaa.
Tuntuu, että lapsen tekeminen rakkaudettomaan liittoon on moraalitonta.
Vai onko se?[/QUOTE]

Tunnetalous??

 

[QUOTE="Kettu";23977182]Toi onkin fundamentaalinen kysymys, miksi nykyiset lapset ei ns. riitä.
Siihen voi vain vastata, että kyllä ne riittääkin, haaveissa ja nyt tilauksessakin on ollut se neljäs.
Kyllä ja mieheni toteuttaa minun toivettani, mutta myös omaansa.
En ole valehdellut miehelleni tunteistani. En ole aikaisemmin ehkä tajunnut, että nyt rakkautta on vähemmän kuin joitain muita intressejä.
Ja "vielä yksi lapsi" ei ole mulle pakkomielle. Olisin vain vielä halunnut yhden. Jos nelonen olisi mulle pakkomielle, tyuskinpa pohtisin tunteideni syvyyttä miestä kohtaan.[/QUOTE]
Entäs jos yritätkin täytää tuon tunteettomuuden kuopan nyt sillä lapsella? Mitä jos kuitenkin keskittyisit yrittämään vielä kerran saada sen rakkauden kuntoon - täytää kuopan sillä millä se kuuluu täytää eli aikuisten ihmisten rakkaudella. Kuka tietää vaikka sitten saisitte vielä neljännen lapsen siihen... Miten olet ajatellut muiden lasten tilannetta, kumpi olisi heille parempi - se että korjaatte omaa liittoanne vai että keskitytte taas uuteen vauvaa?

 

No miten kerrot lapselle että et rakastanut hänen isäänsä? että suorastaan halusit hankkia lapsen jonkun toisen miehen kanssa? Jätät varmaan kertomatta - epäilen niin. Mutta lapsistakin tulee joskus aikuisia ja hoksaavat kyllä erinäisiä asioita. Jo kun vertaa omaa tilannetta isosisarruksiin jotka on ollut toivottuja - ei pakkomielteisesti tehtyjä.

Aikuisten valheet kyllä pukkaa paljastuun kun lapsi kasvaa aikuiseksi - ja kun esirippu silloin romahtaa niin seuraukset ei välttämättä ole niin auvoiset.

Nerokasta. Lapset kyllä huomaavat aikuisten erotessa, että rakkaus loppui.
En lataisi lapselleni: En rakastanut isääsi.
Sanoisin ehkä: Rakastin kuin hullu, mutta maailman melskeissä kadotin tunteen.

 

Melkeen samassa veneessä kellutaan.

Viime aikoina, kun oon kohdannut pahimpia asioita elämässä (ah, joku väittää että se mitä aiemmin oon kokenut on ollu jo pahinta mahdollista, mutta se olikin vaan valmennusta tulevaan) oon heränny sieltä vaaleanpunaisesta maailmasta karuun todellisuuteen. Ei me olla miehen kanssa mitään. Mä en voi puhua hänelle, en näe meitä yhdessä pidemmän ajan jälkeen. En vihaa häntä tai ole oikeastaan vihainenkaan. Olen alkanut tuntea tukehtumista ja ahdistusta hänen kanssaan. Rakastanko, en tiedä. Ihan kamala sanoa tai kirjoittaa sitä, mutta en tiedä, en tiedä. Toki loukkaannun yhä ja saatan joskus olla hyvälläkin mielellä.

Ei ole sinääsnä mikään kiire erota tai aloittaa uutta elämää, mutta tajuan kuitenkin ettei meillä tanssita sittenkään koskaan häitä, eikä tule sitä matkaa katsomaan yhtä mailman hienoimmista rakennelmista. Sattuuhan se ja ei ole oikeastaan ollut aikaa surra sitä pettymystä pois, mikä tästä kun omat odotukset ja suunnitelmat romuuntuu siihen, että itseltään loppuu usko, toivo ja rakkaus.

En muuten ole missään uskossa, vaikka loppu ehkä antaa sellaisen kuvan..

 

[QUOTE="jepo";23976823]Juu, taidat olla mieheni sisko tai siis ex-mieheni... Heillä vanhemmat olivat järkiliitossa ja kyllä se exästä näkyi. Ei hänellä ollut mitään havaintoa siitä millainen naisen ja miehen välinen läheiyys voi olla, että siihen oikeasti kuuluu myös hellyyden osoituksia, toisen kunnioitusta, toisen tukemista ja auttamista - MITEN hän olisi voinnut tietää kun kukaan kotona ei ollut näyttänyt mitään mallia. Aino malli oli vaan rakastaa lasta - ei aikuisten välistä rakkautta.

Tuo näykyi mm. seksielämässämmekin. Hänestä parisuhteeseen ei kuulunut juurikaan seksi, ei sen puoleen että samassa sängyssäkään tarvitsisi nukkua. Lähinnä hän kaipasi vaan sitä "äidin rakkautta" ei sellaista rakkautta jota toinen aikuinen voi antaa. Ihan vinksahtanut kuvio - kävimme pariterapiassakin ja siellä tuo tausta vallan nousi esille...[/QUOTE]

Mulla ei oo veljiä, vain siskoja. En tiedä olisivatko vaikutukset poikiin olleet erilaisia, enpä usko. Ei meille koskaan toitotettu, ettei rakkautta ole. Vanhemmat kunnioittivat toisiaan paljon ja samoin meitä lapsia.

Luulen, että exäsi ongelma on ollut myös muualla kuin perhekuvioissa. Toisen aikuisen arvostus, kunnioitus ja välittäminen opitaan paljon muuallakin kuin vanhempien välisessä parisuhteessa. Eihän yksinhuoltajien lapset muuten osaisi ollenkaan rakastaa.. Kenties hän ei sittenkään rakastanut sinua? Itse osaan rakastaa miestäni, halailen ja pussailen paljon ja pidän läheisyydestä. Myös siskoni elää onnellisessa rakkausliitossa.

 

Entäs jos yritätkin täytää tuon tunteettomuuden kuopan nyt sillä lapsella? Mitä jos kuitenkin keskittyisit yrittämään vielä kerran saada sen rakkauden kuntoon - täytää kuopan sillä millä se kuuluu täytää eli aikuisten ihmisten rakkaudella. Kuka tietää vaikka sitten saisitte vielä neljännen lapsen siihen... Miten olet ajatellut muiden lasten tilannetta, kumpi olisi heille parempi - se että korjaatte omaa liittoanne vai että keskitytte taas uuteen vauvaa?

En koe yrittäväni täyttää tunteettomuuden kuoppaa lapsella. Päin vastoin. Tuntuu, että joudun luopumaan neljännestä tunteettomuuden takia.
Luulen, että meidän parisuhdetta on tosi vaikea saada missään tapauksessa enää entiseen loistoonsa. Kuten sanoin meillä on ollut iso vastoinkäyminen, joka tappoi ultimaalisen ja intohimoisen rakkauden.
Ja muut lapset. Osa heistä toivoo sisarusta, osa ei. Ja tietenkin yksi lapsi lisää vie huomiota ja aikaa muilta pois, että sikäli se on miinusta muille lapsille.
Ja lapset eivät tietenkään eroa toivo. Toisaalta tiedän, että erolapsena oleminen ei ole mikään katastrofi, vaikka täällä niin puhutaankin. Ne katastrofin ainekset lapsen elämään tulee ensisijaisesti jostain muusta kuin erosta.

 

[QUOTE="Kettu";23977231]Nerokasta. Lapset kyllä huomaavat aikuisten erotessa, että rakkaus loppui.
En lataisi lapselleni: En rakastanut isääsi.
Sanoisin ehkä: Rakastin kuin hullu, mutta maailman melskeissä kadotin tunteen.[/QUOTE]

Näin on. Mutta mitä kun lapsi alkaa oikeasti miettiä että hän on syntynyt eron hetkellä - toisin kuin sisarukset. Se että heidän aikaan rakastit kuin hullu, mutta hänen syntyessään ei ollut enää kuin aukko jonka hän täytti.

Miksi puhun näin? Siksi että olen tuo lapsi jota teille ei ole syntynyt - vanhempani erosivat kun olin 2kk. Se näkyy kaikessa, totta kai isä ja äiti minua rakastavat mutta minulla ei ole ollut mitään vastaavaa lapsuutta kuin isosisaruksilla. Heillä on yhteiset muistot perheestä joka joskus oli - minulla on muistot jaetuista jouluista ja lomista. En ole koskaan viettänyt aikaani niin että paikalla olisi ollut koko perhe - aina on puuttunut isä tai äiti. En kuulu siihen joukkoon - enkä myöskään näihin uusioperheisiin jotka aikanaan rakentuivat niin isälle kuin äidille. Olen väliinputoaja.

 

Meillä koko perhe on samalla tiedolla siitä, että tämä ei ole rakkausliitto vaan perhe. Ei perinteistä romanttista parisuhdetta, vaan alusta asti on rakennettu tämä "liitto" perheen ympärille.

Jos se on kaikkien osapuolten tiedossa, ei siinä ole mitään moraalitonta. Hölmöä sen sijaan olisi lähteä haihattelemaan taas uuden rakastumisen perään, sillä rakastuminen ei kestä.

Meillä lapset eivät ole osoittaneet kärsivänsä tästä. Päinvastoin, he ovat surreet kun luokkakavereiden vanhemmat toinen toisensa jälkeen eroavat ja sanoneet että kunpa meillä voisi aina olla perhe näin yhdessä.

 

Mulla ei oo veljiä, vain siskoja. En tiedä olisivatko vaikutukset poikiin olleet erilaisia, enpä usko. Ei meille koskaan toitotettu, ettei rakkautta ole. Vanhemmat kunnioittivat toisiaan paljon ja samoin meitä lapsia.

Luulen, että exäsi ongelma on ollut myös muualla kuin perhekuvioissa. Toisen aikuisen arvostus, kunnioitus ja välittäminen opitaan paljon muuallakin kuin vanhempien välisessä parisuhteessa. Eihän yksinhuoltajien lapset muuten osaisi ollenkaan rakastaa.. Kenties hän ei sittenkään rakastanut sinua? Itse osaan rakastaa miestäni, halailen ja pussailen paljon ja pidän läheisyydestä. Myös siskoni elää onnellisessa rakkausliitossa.

Heilläpä kuule on kaikilla lapsilla samankaltaisia ongelmia - exäni ei ollut ainoa. Olivatpa joskus jopa puhuneet asiasta keskenään - exän sisko kerran humalaspäissään valotti asiaa. Vanhemmat luulivat tekevänsä lapsilleen palveluksen - ja pöh. Lapset vaistoaa ja imee oppia. Eikä heilläkään elämä ollut mitää riitelyä, pettämistä ym. VAAN ihan perus tunteettomuutta ja turtumusta. Lapsia he rakastava kyllä, sen näki ulkopuolisenakin, mutta kyllä se jää saa ihon vielä kananlihalle.

 

[QUOTE="jepo";23976823]Juu, taidat olla mieheni sisko tai siis ex-mieheni... Heillä vanhemmat olivat järkiliitossa ja kyllä se exästä näkyi. Ei hänellä ollut mitään havaintoa siitä millainen naisen ja miehen välinen läheiyys voi olla, että siihen oikeasti kuuluu myös hellyyden osoituksia, toisen kunnioitusta, toisen tukemista ja auttamista - MITEN hän olisi voinnut tietää kun kukaan kotona ei ollut näyttänyt mitään mallia. Aino malli oli vaan rakastaa lasta - ei aikuisten välistä rakkautta.

Tuo näykyi mm. seksielämässämmekin. Hänestä parisuhteeseen ei kuulunut juurikaan seksi, ei sen puoleen että samassa sängyssäkään tarvitsisi nukkua. Lähinnä hän kaipasi vaan sitä "äidin rakkautta" ei sellaista rakkautta jota toinen aikuinen voi antaa. Ihan vinksahtanut kuvio - kävimme pariterapiassakin ja siellä tuo tausta vallan nousi esille...[/QUOTE]

Ei pelkästään mallioppimista, vaan ehkä peritty tunnekylmyys?

Kyllä sitä pussailua ja halailua näkee ympärillä ilman että vanhemmat kiehnäävät. Esimerkeistä ei ole pulaa. Jopa selibaatissa elävien yh-äitien lapset kyllä pystyvät parisuhteeseen.

Miehen biologia pitää huolen, että viriiliys on tallella vaikka sitten apinoiden keskellä kasvaisi JOS sinne perimään on ihan perinteiset miesvietit kirjoitettu.

 

Meillä koko perhe on samalla tiedolla siitä, että tämä ei ole rakkausliitto vaan perhe. Ei perinteistä romanttista parisuhdetta, vaan alusta asti on rakennettu tämä "liitto" perheen ympärille.

Jos se on kaikkien osapuolten tiedossa, ei siinä ole mitään moraalitonta. Hölmöä sen sijaan olisi lähteä haihattelemaan taas uuden rakastumisen perään, sillä rakastuminen ei kestä.

Meillä lapset eivät ole osoittaneet kärsivänsä tästä. Päinvastoin, he ovat surreet kun luokkakavereiden vanhemmat toinen toisensa jälkeen eroavat ja sanoneet että kunpa meillä voisi aina olla perhe näin yhdessä.

Mitäs kun toinen teistä aikuisista alkaakin kaivata roisen aikuisen antamaa rakkautta? kun rakkaus lapseen ei ole samanlaista (olisi aika sairasta jos olisi). Millä estää katkeroituminen elämän aikana kun ei olekaan saannut oikeutta rakastaa saati tulla rakastetuksi kumppanin toimesta? Nythän teillä lapset tyydyttää tuon, mutta entä kun he kasvavat aikuisiksi? Mitä sitten?

 

Näin on. Mutta mitä kun lapsi alkaa oikeasti miettiä että hän on syntynyt eron hetkellä - toisin kuin sisarukset. Se että heidän aikaan rakastit kuin hullu, mutta hänen syntyessään ei ollut enää kuin aukko jonka hän täytti.

Miksi puhun näin? Siksi että olen tuo lapsi jota teille ei ole syntynyt - vanhempani erosivat kun olin 2kk. Se näkyy kaikessa, totta kai isä ja äiti minua rakastavat mutta minulla ei ole ollut mitään vastaavaa lapsuutta kuin isosisaruksilla. Heillä on yhteiset muistot perheestä joka joskus oli - minulla on muistot jaetuista jouluista ja lomista. En ole koskaan viettänyt aikaani niin että paikalla olisi ollut koko perhe - aina on puuttunut isä tai äiti. En kuulu siihen joukkoon - enkä myöskään näihin uusioperheisiin jotka aikanaan rakentuivat niin isälle kuin äidille. Olen väliinputoaja.

Näin on. Terveisin tunnekylmä nainen, jolla ei ikinä ollut kunnollista isänmallia vaikka isä toisinaan yrittikin olla elämässäni mukana. Jo teini-iässä "sekaannuin" itseäni 30 vuotta vanhempiin miehiin. Vasta myöhemmin tajusin sen johtuneen siitä, ettei minulla ollut isähahmoa elämässäni. Noilla miehillä oli jo lapsia. Muistan monesti itkeneeni kateudesta sitä miten näiden miesten lapsilla oli välittävät isät - isät joita näkivät joka toinen viikonloppu. Jo pienestä asti olin sitä mieltä, ettei kenenkään isä ja äiti voi oikeasti rakastaa toisiaan, pelkkää kulissia.
Kokemusteni takia sanonkin aloittajalle: ÄLÄ tee neljättä lasta, jonka tunne-elämän pilaisitte tuolla tilanteellanne. On erittäin raastavaa olla aikuinen nainen, joka ei osaa olla parisuhteessa, koska ei ymmärrä toisen rakastamista oikealla tavalla.

 

[QUOTE="justus";23977121]Karmein hetkeni elämässä on ollut se kun äitini kertoi ettei koskaan ole rakastanut isää. Halusi vain lapsen - eli minut.

Ei munkaltaisia enää lisää - tää sattuu niin perkeleesti.[/QUOTE]

Mun kohdalla toi ei pidä aivan kutiaan. Olen koskaan rakastanut miestäni, olen rakastanut häntä enemmän kuin ketään muuta. Henkinen (ja fyysinenkin) yhteytemme on ollut syvä ja ainutlaatuinen.

 

Hmmm.. Ei ole tainnu muille tulla mieleen, mut miten minusta tuntuu, et sä Kettu haluut tehdä lapsen mieheltäs kysymättä. Onko näin?

 

Ei pelkästään mallioppimista, vaan ehkä peritty tunnekylmyys?

Kyllä sitä pussailua ja halailua näkee ympärillä ilman että vanhemmat kiehnäävät. Esimerkeistä ei ole pulaa. Jopa selibaatissa elävien yh-äitien lapset kyllä pystyvät parisuhteeseen.

Miehen biologia pitää huolen, että viriiliys on tallella vaikka sitten apinoiden keskellä kasvaisi JOS sinne perimään on ihan perinteiset miesvietit kirjoitettu.

Kyllä se on mallioppimista - hellyyden osoitukset. Ja se miten vanhemmat voivat sitä toisillee antaa. On ihan eriasia kun omat vanhemmat näyttää tunteitaa kuin että katsoo kun naapurin Pertsa kähmiii Lissuaan. Käsitykseni mukaan lapsilla ei ole mitää tunnesidettä heihin - toiin kuin omiin vanhempiin on. Vanhemmilta mallia ensisijaisesti otetaan - ei naapurin Pertsalta, ainakaan pienenä lapsena.

Kaikki pystyy parisuhteeseen - mutta millaiseen? Itsekin heti vedät tuollaisen lauseen "vanhemmat kiehnää", koetko sen jotenkin vastenmielisenä (ainakin ilmaiset negatiivissävyteisesti)? Luultavasti koska siihen et ole tottunut....ihan tuttu juttu, olen kuullut tuon lauseen tuhat kertaa ennenkin ex-elämässä.

J

Ja mitä miesviettiin tulee niin onko sillä jotain tekemistä hellyyden, kunnioituksen ja mm. sellaisen kanssa? Sehän on vaan jyystöä mitä se vietti pyytää - ei siinä tunteilla ole merkitystä. Näitä mallejahan meillä onkin jo olemassa ja paljon. Pelkkä seksi riittää.

 

[QUOTE="kiisa";23977116]Mä tein lapsen tuollaisessa samanlaisessa tilanteessa.

Jotenkin lapsen syntymän ja ensimmäisten vaikeiden kuukausien jälkeen suhteemme parani ja rakkautta löytyi sittenkin. edelleen yhdessä, nuorimmainen 4v.

en sano, että teillä näin käy. kunhan noille huutelijoille vilautan korttia, että joskus se lapsen teko on kannattanu.[/QUOTE]

Tota mietin ja sehän ois mullekin ideaali tilanne.
Meidän parisuhteella on kuitenkin mielestäni hieno emotionaalinen historia. Halusimme toisemme, koska rakastimme toisiamme.
En vain voi taata, että siihen olisi paluuta.

 

Hmmm.. Ei ole tainnu muille tulla mieleen, mut miten minusta tuntuu, et sä Kettu haluut tehdä lapsen mieheltäs kysymättä. Onko näin?

En oo salaa tekemässä. Mies tietää, että lapsi on ns. tilauksessa.
Sitä en oo vielä miehelle sanonu, että luulen että en enää rakasta häntä tarpeeksi.

 

Kyllä tint ja ninni on argumenteissaan ihan väärässä. Kyllä aidon rakastamisen taidon oppii järkiliittojenkin lapsi. Jos ei opi vika on ensisijaisen vanhemman ja lapsen suhteessa.
Itseasiassa mun miehen äiti on narsisti-äiti, joka on sanonutkin, että otti mieheni isän rahan takia. Eli se liitto oli rakkaudeton liitto.
Syvää vanhemman rakkautta mieheni tuntee kokeneensa lähinnä isänsä taholta. Äidistään mies sanoo, ettei tunne äidin rakastaneen itseään.
Mun mieheni osaa silti rakastaa syvästi parisuhteessa ja näyttää sen.
Sen sijaan näkökulma on aivan oikeilla jäljillään näkökulmissaan.

 

[QUOTE="Kettu";23977610]Kyllä tint ja ninni on argumenteissaan ihan väärässä. Kyllä aidon rakastamisen taidon oppii järkiliittojenkin lapsi. Jos ei opi vika on ensisijaisen vanhemman ja lapsen suhteessa.
Itseasiassa mun miehen äiti on narsisti-äiti, joka on sanonutkin, että otti mieheni isän rahan takia. Eli se liitto oli rakkaudeton liitto.
Syvää vanhemman rakkautta mieheni tuntee kokeneensa lähinnä isänsä taholta. Äidistään mies sanoo, ettei tunne äidin rakastaneen itseään.
Mun mieheni osaa silti rakastaa syvästi parisuhteessa ja näyttää sen.
Sen sijaan näkökulma on aivan oikeilla jäljillään näkökulmissaan.[/QUOTE]

Poimit siis vastaukset jotka miellyttää - et niitä jotka kolahtaa.

Jos miehesi osaa rakastaa niin mikä tämä 2 vuotta sitten tapahtunut juttu on, joka on viennyt rakkautesi miestäsi kohtaa? Äkkiä kun mieleen tulee jonkin asteinen petos, pettäminen tai muu sellainen...

 

[QUOTE="Kettu";23977547]En oo salaa tekemässä. Mies tietää, että lapsi on ns. tilauksessa.
Sitä en oo vielä miehelle sanonu, että luulen että en enää rakasta häntä tarpeeksi.[/QUOTE]

Valheessa siis mennään eteenpäin. Mitäs jos nyt oletkin jo raskaana - miten ilmaiset miehelle että et rakastakaan enää, mutta sait haluamasi siemenen?

 

[QUOTE="niin";23977649] Jos miehesi osaa rakastaa niin mikä tämä 2 vuotta sitten tapahtunut juttu on, joka on viennyt rakkautesi miestäsi kohtaa? Äkkiä kun mieleen tulee jonkin asteinen petos, pettäminen tai muu sellainen...[/QUOTE]

En halua sitä tässä yhteydessä sen tarkemmin selvittää, mutta olet oikeilla jäljillä. Mistään rinnakkaissuhdetyyppisestä asiasta meillä ei ole kuitenkaan kysymys.