kyllä täällä omillaan ollaan. Itse olen "normaalisti" akateeminen, pärjäävä, toimeentuleva, mutta sattumalta lasten kanssa hoitovapaalla ollessani sairastuin psyykkisesti (johtui väkivaltatilanteesta tulleesta traumasta, ei siis perheen sisäistä väkivaltaa). Sairastuin mm. ahdistushäiriöön ja unettomuuteen, ja koska meillä ei ole tukiverkkoja (isovanhemmat eivät osallistu elämäämme, jos osaatte laskea yksi plus yksi niin sieltä se väkivaltatilanne tuli....) eikä nykyisellä asuinpaikkakunnalla asu ketään tuttuja niin omasta takaa apua ei siis ollut.
Soitin ihan kaikki paikat läpi että olisin saanut pahimpaan unettomuus/sairaus/uupumusjaksoon kodinhoitajaa edes kerran viikossa hetkeksi. Soitin sossuun, perhetyöhön, lastensuojeluun, neuvolaan, terveyskeskukseen ja yleissairaalapsykiatrian avovastaanottoonkin. Yhtään MISTÄÄN ei saanut apua!!! Avun pyytäminen oli ilmankin kova juttu kun olen tottunut aina pärjäämään itse omillani, ja vielä kovempi juttu oli että avun pyytäjälle lyötiin ovi nenään kiinni ja sanottiin että ei tipu.
Tarinan opetus oli se että jos olisin oikeasti lapsilleni vaarallinen, esim lyönyt lapselleni vaikka mustelmat käteen, olisin HETI saanut kodinhoitajan 5krt viikossa auttamaan. Kaikki kodinhoitaja/perhetyöntekijäresurssit olivat tarkoitettu vain näille oikeille lastensuojeluperheille.
Tästä sitten aikanaan selvittiin niin, että talous meni puoleksi vuodeksi kuralle kun puoliso joutui ottamaan palkatonta pari kuukautta ja kaikki lainat ja laskut sovittiin tuonnemmaksi. Mutta kyllä silloin v***tti kuin pientä oravaa, että veroja maksan ihan julmetusti mutta tosi hädän tullen mitään en saa vastineeksi!
Eli ymmärrän ap:tä, sympatiat sinne. Ei minullakaan ole muuta vinkkiä kuin se mitä itse aion tehdä: muutan toiseen kuntaan. Avun saanti on kuntakohtaista, ja meidän kunnassa sitä ei saa vaikka kuolemaa tekisi.