Jos itsellään on lapsia, niin miksi on pakko pitää muiden lapsista?

Minä poden huonoa omaa tuntoa kun en pidä kummipojastani 6v. Pariin vuoteen en ole pitänyt, hänen käytöksensä ärsyttää minua. Ja on myös aika rasavilli, joka ei kuuntele mitään.

Tästä tuli mieleen minua ärsyttävä lause, että lapset on lapsia. Sen kun liittää siihen "pakkoon", että lapsista on tykättävä tai olet huono ihminen (siis näinhän se ei mene, mutta joskus sitä voisi kuvitella jonkun näin ajattelevan) niin ärsyttää vielä enemmän. Pidätkö sinä aikuisesta, joka on rauhaton ja huonokäytöksinen ja niin keskittymisvaikeuksinen, ettei vastaa mitään jos häneltä kysytään? No et pidä.

Miten voisin tuntea mitään maailman paloa lasta kohtaan, joka on tunkeileva ja utelias ja jonka vanhemmat antavat tehdä mitä vain?

 

[QUOTE="...";23715876]Tuo nyt on vain tuota vanhanajan pakottamista naiset tiettyyn kaiken sallivaan ja nielevään äidinrooliin. Ihan yhtä pätevää olisi sanoa, että sellainen rakkaus, joka ulottuu vain omaan mieheen eikä kaikkiin miehiin ei ole rakkautta lainkaan.[/QUOTE]

Se ajattelutapa todella on "vanhanaikainen" ja poissa muodista.
Olet siinä ihan oikeassa.

 

Se ajattelutapa todella on "vanhanaikainen" ja poissa muodista.
Olet siinä ihan oikeassa.

Minä olen monessa asiassa vanhanaikainen, ja moni asia tässä yksilökeskeisessä maailmassa harmittaa, mutta tämä ei. Se, että olisi pakko tuntea jotain, on huono juttu jos halutaan että kukaan aidosti välittäisi toisista.

 

Mun mielestä ihminen ei voi olla kovin lämmin ja empaattinen persoona jos vihaa lapsia, eläimiä jne. puolustuskyvyttömiä ja viattomia olentoja.

Tietenkään kenenkään ei ole PAKKO pitää yhtään mistään. Sellainen ihminen vain ei ole kovin kaunis sisältä jos mielessä pyörii vain MINÄ MINÄ MINÄ JA MINUN.

 

Minä olen monessa asiassa vanhanaikainen, ja moni asia tässä yksilökeskeisessä maailmassa harmittaa, mutta tämä ei. Se, että olisi pakko tuntea jotain, on huono juttu jos halutaan että kukaan aidosti välittäisi toisista.

Näemme tuon eri lailla. Minä näen ihmisyyteen liityvinä monia pakkoja.
Esimerkiksi ehyen ihmisen on mielestäni "pakko" kavahtaa julmuutta (vain yksi esimerkki tämä) - jotain mitä eläimillä ei automaattisesti ole vaikka fysiologialtaan ovatkin lähellä meitä ja kykeneviä siihen, mitä moni pitää " äidin rakkautena."

(Huom. Kun kirjoitan että "moni pitää" en viittaa mitenkään erityisesti sinuun.)

 

Tästä tuli mieleen minua ärsyttävä lause, että lapset on lapsia. Sen kun liittää siihen "pakkoon", että lapsista on tykättävä tai olet huono ihminen (siis näinhän se ei mene, mutta joskus sitä voisi kuvitella jonkun näin ajattelevan) niin ärsyttää vielä enemmän. Pidätkö sinä aikuisesta, joka on rauhaton ja huonokäytöksinen ja niin keskittymisvaikeuksinen, ettei vastaa mitään jos häneltä kysytään? No et pidä.

Miten voisin tuntea mitään maailman paloa lasta kohtaan, joka on tunkeileva ja utelias ja jonka vanhemmat antavat tehdä mitä vain?

Mutta tunnetko inhoa lasta itseään kohtaan vai enemmin käyttäytymistä tai paremmin vanhempien kasvatus tapaa kohtaan? Inhoatko ihmistä sen takia että hänellä on keskittymisvaikeuksia, vai enemmin sen takia että hänen käyttäytymisensä ärsyttää tai kummastuttaa? Pitäisitkö ihmisestä enemmän jos hän olisi aikuinen ja inhoat häntä koska hän on lapsi?

 

Mä en myöskään kauheasti tykkää lapsista...Mutta ei se silti tarkoita sitä etten kunnioittaisi lapsia tai antaisin kenellekään tapahtua mitään pahaa.

 

[QUOTE="vieras";23715938]Mun mielestä ihminen ei voi olla kovin lämmin ja empaattinen persoona jos vihaa lapsia, eläimiä jne. puolustuskyvyttömiä ja viattomia olentoja.

Tietenkään kenenkään ei ole PAKKO pitää yhtään mistään. Sellainen ihminen vain ei ole kovin kaunis sisältä jos mielessä pyörii vain MINÄ MINÄ MINÄ JA MINUN.[/QUOTE]

Kauhean mustavalkoinen maailmankuva. Mitä jos pitää 90% lapsista, mutta inhoaa tai suhtautuu välinpitämättömästi 10 prosenttiin? Eihän silloin voi olla mikään MINÄ MINÄ -ihminen, kun kuitenkin rakastaa aika paljon muitakin kuin vain itseään ja omia lapsia

 

En minä ainakaan toimi tunteiltani niin, että jos en pidä, se tarkoittaa automaattisesti jotain vastakkaista tunnetta kuten inhoa. Ei se niinkään mene. Se, että ei pidä jostain, ei sulje pois sitä, etteikö esim. kavahtaisi kaltoinkohtelua myös sen ylivilkkaan ja huonokäytöksisen lapsen kohdalla. Olen muiden lasten kanssa sekä halannut ja sylitellyt että komentanut käyttäytymään paremmin. Jos inhoaisin ylipäätään lapsia, en edes olisi sellaisissa tilanteissa jossa joutuisin kontakteihin heidän kanssaan niin, että minun on pakko jotenkin toimia.

Aika mustavalkoista tässäkin on ajattelu.

 

Musta toi Sylvi Kekkosen lausahdus tuntuu tekopyhältä ja painostavalta. Sellaiselta, että mikäli äidinrakkautesi riittää vain omille lapsillesi, sinussa ei ole oikeanlaista äidinrakkautta.

Kauhean paljon muutakin tulee ladattua sanaan "rakastaa", jos esimerkiksi sanoo, että "sietää" joitakin lapsia. Senhän voisi kärjistetysti kääntää niin, ettet "rakasta" noita lapsia ja jatkaa painostavalla tyylillä "eli sinussa ei ole riittävästi eikä oikeanlaista rakkautta, jotta se riittäisi muille kuin muutamalle hassulle ihmiselle." Se, ettet rakasta kaikkia lapsia ei tarkoita, että toimisit vastoin niiden lasten parasta.

Voin sanoa, että rakastan läheisteni lapsia, mutta voin myös sanoa, että ystävieni tuttavapiirissä on lapsia, joista en liiemmälti pidä. Tuo ei tarkoita, että en haluaisi niillekin lapsille hyvää elämää. Tietenkin haluan. Paljon on myös perhetilanteesta ja kasvatuksesta kiinni ja uskon, että mikäli jonkun noiden ei-pitämäni lapsen elämäntilanne menisi niin vaikeaksi, että hänet esimerkiksi sijoitettaisiin meille, rakastaisin kyllä häntä joka solullani. Nyt kun huolta tuollaisesta ei ole, suurin rakkauteni saa rauhassa olla omilla lapsillani siihen asti, että tilanne kenties joskus itsekseen muuttuu.

Ei kaikkia lapsia tarvitse _rakastaa_ tai rakastaminen ainakin minun merkityssisällössäni kärsii inflaation.

 

[QUOTE="...";23715956]Kauhean mustavalkoinen maailmankuva. Mitä jos pitää 90% lapsista, mutta inhoaa tai suhtautuu välinpitämättömästi 10 prosenttiin? Eihän silloin voi olla mikään MINÄ MINÄ -ihminen, kun kuitenkin rakastaa aika paljon muitakin kuin vain itseään ja omia lapsia [/QUOTE]

Tässä aloituksessa oli kyllä kyse siitä että inhoaa yleisesti muiden lapsia vain koska ne on lapsia ja muiden lapsia, ja pitää vain omista lapsista. Se kävi myös monien kommenteista ilmi.

 

En minä ainakaan toimi tunteiltani niin, että jos en pidä, se tarkoittaa automaattisesti jotain vastakkaista tunnetta kuten inhoa. Ei se niinkään mene. Se, että ei pidä jostain, ei sulje pois sitä, etteikö esim. kavahtaisi kaltoinkohtelua myös sen ylivilkkaan ja huonokäytöksisen lapsen kohdalla. Olen muiden lasten kanssa sekä halannut ja sylitellyt että komentanut käyttäytymään paremmin. Jos inhoaisin ylipäätään lapsia, en edes olisi sellaisissa tilanteissa jossa joutuisin kontakteihin heidän kanssaan niin, että minun on pakko jotenkin toimia.

Aika mustavalkoista tässäkin on ajattelu.

Jotenkin minusta tuntuu että äidinrakkaus tässä ajatellaan mustavalkoisesti ja liikaa painotetaan sanassa rakkautta ja sen palavaa tunnepuolta. Rakkautta voi olla toisen kunnioittaminen, "sietäminen", hyväksyminen hänet lapsena, aikuisenta, tyttönä tai poikana... Palavasti, intohimoisesti, omistavasti... ei kaikkea tarvitse rakastaa.

 

[QUOTE="vieras";23715969]Tässä aloituksessa oli kyllä kyse siitä että inhoaa yleisesti muiden lapsia vain koska ne on lapsia ja muiden lapsia, ja pitää vain omista lapsista. Se kävi myös monien kommenteista ilmi.[/QUOTE]

Itse tajusin niin aloituksen kuin useimmat viestitkin siten, että monet eivät tajua, miksi KAIKKIA lapsia pitäisi rakastaa, kun nyt sattuu olemaan omia lapsia. Mielestäni tuo vaatimus on täysin kohtuuton. Tuskin kukaan pystyy rakastamaan kaikkia aikuisiakaan, joten miksi lapsia? Ja minkä ikäisiä lapsia sitten pitäisi kaikkia rakastaa. Eli voiko niitä sitten lakata rakastamasta 18-vuotiaana vai jo kun täyttävät 16-vuotta?

 

Jotenkin minusta tuntuu että äidinrakkaus tässä ajatellaan mustavalkoisesti ja liikaa painotetaan sanassa rakkautta ja sen palavaa tunnepuolta. Rakkautta voi olla toisen kunnioittaminen, "sietäminen", hyväksyminen hänet lapsena, aikuisenta, tyttönä tai poikana... Palavasti, intohimoisesti, omistavasti... ei kaikkea tarvitse rakastaa.

Minä olen ominut sanan rakkaus kaikkein läheisimmilleni ihmisille, tai niille intohimoni kohteille jotka ovat ja pysyvät.

Hyväksyn lapset, kuten aikuisetkin. Hyväksyn ihmiset ja haluan heille hyvää, mutta siinä se. Mikään ryhmä ei saa automaattista rakkaudenpaloa aikaan, ei edes vauvat.

 

Minä olen ominut sanan rakkaus kaikkein läheisimmilleni ihmisille, tai niille intohimoni kohteille jotka ovat ja pysyvät.

Hyväksyn lapset, kuten aikuisetkin. Hyväksyn ihmiset ja haluan heille hyvää, mutta siinä se. Mikään ryhmä ei saa automaattista rakkaudenpaloa aikaan, ei edes vauvat.

=)


Wikipedia: "Länsimaisessa kulttuurissa rakkaus jaetaan joskus Platonin esittelemän kolmijaon mukaan: eros (eroottinen rakkaus), philia (veljellinen rakkaus), agape (jumalallinen rakkaus). P. Cicovacki mainitsee neljäntenä rakkauden muotona amorin, romanttisen rakkauden".

 

[QUOTE="...";23715999]Itse tajusin niin aloituksen kuin useimmat viestitkin siten, että monet eivät tajua, miksi KAIKKIA lapsia pitäisi rakastaa, kun nyt sattuu olemaan omia lapsia. Mielestäni tuo vaatimus on täysin kohtuuton. Tuskin kukaan pystyy rakastamaan kaikkia aikuisiakaan, joten miksi lapsia? Ja minkä ikäisiä lapsia sitten pitäisi kaikkia rakastaa. Eli voiko niitä sitten lakata rakastamasta 18-vuotiaana vai jo kun täyttävät 16-vuotta?[/QUOTE]

Tuskin kukaan puhuu nyt sellaisesta rakkaudesta mitä ihminen tuntee omia perheenjäseniä kohtaan. Ennemminkin kyse on lähimmäisen rakkaudesta. Ja joko sitä pitää tai ei pidä. Tietysti voi aina selitellä ja jaaritella että en pidä mutta en inhoa ja plaaplaa. Kyllä sitä voi joko sanoa pitävänsä lapsista yleisesti, taikka niistä eläimistä. Tai sitten ei pidä. Ja eihän sitä kukaan vaadi pitämään muista, mutta minun mielestä se kertoo ihmisen luonteesta paljon jos sanoo ettei pidä lapsista. Yksilöt on asia erikseen.

 

Kovin eri tavoin asian näemme.

Minä näen vain omiin lapsiin kohdistuvassa "äidinrakkaudessa" monia negatiivisia puolia. Koen, että sellainen vähän sellaista susiäidin "rakkautta"; pentujaan kyllä jokainen eläin suojelee ja puolustaa ja geeniensä haluaa jatkuvan, mutta siihen ei sisälly lapsen kunnioittamista omana itsenään vaan se on puhdasta minäminä-tunnetta; minun pennut, minun lapseni, minun perimäni, minun tapani olla ja elää.
Tarpeen vaatiessa susiäiti myös syö pentunsa - ja äidinrakkautta tuntematon omaan äitinä oloonsa rakastunut ihmisnaaras syö henkisesti omat lapsensa, mikäli kokee sen tarpeelliseksi.

Äidinrakkaus sen sijaan on kaikkiin maailman lapsiin kohdistuvaa kunnioitusta ja arvostusta, sisältä nousevaa paloa, joka pakottaa etsimään näiden hyvää omankin hyvänsä edellä.
Luonnollisesti niihin lapsiin joiden kanssa elää ja jotka tuntee, kehittyy toisenlainen tunneside kuin tuntemattomiin, mutta yhtä kaikki äidinrakkautta ei voi rajata.
Se ihmisellä joko on...tai ei ole.

Tuota luulen Sylvi Kekkosen tarkoittaneen.
Voin toki olla väärässäkin.

Viisasti ja kauniisti sanottu! Kiva että tällaisia ihmisiä on!!Olet aivan oikeassa.

 

[QUOTE="vieras";23716033]Tuskin kukaan puhuu nyt sellaisesta rakkaudesta mitä ihminen tuntee omia perheenjäseniä kohtaan. Ennemminkin kyse on lähimmäisen rakkaudesta. Ja joko sitä pitää tai ei pidä. Tietysti voi aina selitellä ja jaaritella että en pidä mutta en inhoa ja plaaplaa. Kyllä sitä voi joko sanoa pitävänsä lapsista yleisesti, taikka niistä eläimistä. Tai sitten ei pidä. Ja eihän sitä kukaan vaadi pitämään muista, mutta minun mielestä se kertoo ihmisen luonteesta paljon jos sanoo ettei pidä lapsista. Yksilöt on asia erikseen.[/QUOTE]

Minä taas en ymmärrä, miten voi olla vain kaksi tunnetta. Joko pitää tai sitten inhoaa. Ihan kummallista, että sellaista ei ole kuin neutraali suhtautuminen. Itse olen sellainen, että harvoin pidän heti jostakin vaan se vaatii vähän enemmän tuntemista. Ehkä se johtuu omista elämänkokemuksista ja siitä, miten minua on lapsena kohdeltu.

 

Minä taas en ymmärrä, miten voi olla vain kaksi tunnetta. Joko pitää tai sitten inhoaa. Ihan kummallista, että sellaista ei ole kuin neutraali suhtautuminen. Itse olen sellainen, että harvoin pidän heti jostakin vaan se vaatii vähän enemmän tuntemista. Ehkä se johtuu omista elämänkokemuksista ja siitä, miten minua on lapsena kohdeltu.

Mun mielestä neutraali suhtautuminen lapsiin yleisesti on myös kylmää, ja miltei verrattavissa siihen inhoon. Niinpä niin, kaikki me koetaan asiat eri tavalla.

 

Joku suuressa palstaviisaudessaan ihmetteli miksi en tykkää muiden lapsista enkä halua tehdä töitä lasten parissa vaikka haluan lisää omia lapsia.

Oma lapsi on aivan eri asia kuin muitten lapset. Kyllä mä tuttujen lasten kanssa viihdyn, mutta tehdä töitä lasten parissa... ei kiitos. Kuuden viikon työharjoottelu lasten parissa vain vahvisti asian, että en halua sitä työtä tehdä.

 

Minä taas en ymmärrä, miten voi olla vain kaksi tunnetta. Joko pitää tai sitten inhoaa. Ihan kummallista, että sellaista ei ole kuin neutraali suhtautuminen. Itse olen sellainen, että harvoin pidän heti jostakin vaan se vaatii vähän enemmän tuntemista. Ehkä se johtuu omista elämänkokemuksista ja siitä, miten minua on lapsena kohdeltu.

Neutraali suhtautuminen minusta on välinpitämättömyyttä ja minusta tuntuisi kummalliselta olla välinpitämätön esim. sen suhteen millaisissa oloissa lapsi/lapset viettää päivän päiväkodissa, koulussa, millainen lapsiperheiden asema on jne.

 

Neutraali suhtautuminen minusta on välinpitämättömyyttä ja minusta tuntuisi kummalliselta olla välinpitämätön esim. sen suhteen millaisissa oloissa lapsi/lapset viettää päivän päiväkodissa, koulussa, millainen lapsiperheiden asema on jne.

No ei tuo nyt ole ihan sama asia. Se että ei nyt rakasta kaikkien lapsia, ei tarkoita sitä, etteikö olisi yleisemmällä tasolla kiinnostunut esim. päiväkotien tilanteesta. Kyllä minäkin esim. yleisellä tasolla voin olla kiinnostunut siitä, miten esim. maahanmuuttajat kotiutuvat uusiin oloihin Suomeen muuttaessa, mutta ei se vaadi sitä, että joka ainoaa maahanmuuttajaa rakastaisin. Tai voin olla huolissani yleisellä tasolla siitä, että eläinten julma kohtelu on lisääntynyt nykypäivänä, mutta silti voin yhtä hyvin inhota naapurin räksyttävää rakkia.

 

Neutraali suhtautuminen minusta on välinpitämättömyyttä ja minusta tuntuisi kummalliselta olla välinpitämätön esim. sen suhteen millaisissa oloissa lapsi/lapset viettää päivän päiväkodissa, koulussa, millainen lapsiperheiden asema on jne.

Kuinkahan montaa ihmistä, siis aikuista, kiinnostaa nuo aiheet omalta kannalta? Onko se eri asia, että kiinnostun noista vasta oman lapsen saatuani, ja että minua kiinnostaa koulujen luokkakoot tai päiväkotien tarjoilema ruoka siksi, että minulla itselläni on lapsi?

 

Näemme tuon eri lailla. Minä näen ihmisyyteen liityvinä monia pakkoja.
Esimerkiksi ehyen ihmisen on mielestäni "pakko" kavahtaa julmuutta (vain yksi esimerkki tämä) - jotain mitä eläimillä ei automaattisesti ole vaikka fysiologialtaan ovatkin lähellä meitä ja kykeneviä siihen, mitä moni pitää " äidin rakkautena."

(Huom. Kun kirjoitan että "moni pitää" en viittaa mitenkään erityisesti sinuun.)

Mutta voiko "pakosti" oikesti vain tykätä? Eikö tuo ole rehellisesti sanottuna vain sietämistä?

Tykkääminen ja rakkaus tulee sydämestä. Sitä joko on tai ei ole. Ei sitä mieli pysty väkisin sanelemaan mitä rakastaa ja mitä ei.

 

Kuinkahan montaa ihmistä, siis aikuista, kiinnostaa nuo aiheet omalta kannalta? Onko se eri asia, että kiinnostun noista vasta oman lapsen saatuani, ja että minua kiinnostaa koulujen luokkakoot tai päiväkotien tarjoilema ruoka siksi, että minulla itselläni on lapsi?

Minusta tuo kuvaa juuri äidinrakkautta ja itse olen puhunut kokoajan siitä en yksilötasolla jokun pitämisestä tai rakastamisesta, välipitämättömyydestä tai inhosta. Sivu raiteille menin siinä että kommentoin alunperin vain tuota en ap aloitusta.