Osa 2. Eka rakkaus

Aki syntyi kaksi viikkoa ennen minua ja käytti koko elämänsä ajan tuota ansaitsematonta etua häikäilemättä hyväkseen. Aina kun olimme eri mieltä jostain, hän mitätöi minut todeten että olin vielä ”liian pieni ymmärtämään.”
Jossain vaiheessa, paljon myöhemmin, aloin siihen uskomaankin, mutta silloin sillä ei enää ollut väliä: Silloin olin itse tuhat vuotta vanha ja Aki noin tuhat vuotta ja ne kaksi viikkoa.

Sitä ennen olimme kuitenkin lapsia. Ensimmäiset muistikuvani ovat jostain kolmen ikävuoden tienoilta, mutta siinä vaiheessa Aki oli ollut elämässäni jo ne kolme muistamatonta vuotta. Olimme epäserkkuja, sukua niin väärän koivun takaa, ettei sen oksia jaksaneet alkaa luetteloimaan edes ne kaikkein innokkaimmat sukututkijat. Minun isäni oli Akin isoisän serkkupuoli tai jotain sinne päin.

Minä olin nuoren parin esikoinen, Aki vanhemman pariskunnan kuopus ja vaikka meillä oli eri vanhemmat, olimme sisko ja veli, yhdessä kasvaneet , Signen maitoa tursuvien rintojen antimet, puurokuppimme ja tyynymme keskenämme jakaneet. Olimme myös parhaat kaverukset, paita ja peppu, yksinämme hädin tuskin puolikkaita, yhdessä enemmän kuin yksi, kaksi tai kaksitoista.

Minulle ei tullut koskaan mieleen sanoa Akille että rakastin häntä ja vain muutaman hassun kerran sanoi Aki minulle minua rakastavansa. Minusta oli sanomattakin selvää, että rakastimme. Mitä sitä sanoilla vahvistamaan? Palataan asiaan joskus, mikäli tilanne muuttuu ja voitaisiinko nyt puhua jostain mielekkäämmästä?

Elimme poikkeuksellisen onnellisen lapsuuden - sellaisen, johon sosiaalitoimi nykypäivänä ilman muuta puuttuisi.
Aiheutimme läheisillemme sydämentykytystä, harmaita hiuksia, ryppyjä, huolta ja murhetta yllin ynnä kyllin, mutta sen olen tajunnut vasta aikuisena.
Lapsena sen sijaan olin sataprosenttisen tyytyväinen ja satayksiprosenttisen varma siitä että minua rakastettiin, arvostettiin ja kunnioitettiin – jopa silloin kun aloimme kolmen vuoden iässä karkailemaan kaksin uimaan, varastamaan hevosen haasta (Siipi oli vanha, lempeä suomenhevostamma joka antoi meidän ratsastaa itsellään metsänreunaan ja siinä sitten varovasti ravisti selästään ja palasi hakaansa hevostelemaan omiaan) ja vaeltelemaan luvattomille retkille metsiin sekä kallioille päivä- ja yökausiksi ja vaikka mitä muuta.

Joskus kun olimme olleet poikkeuksellisen aktiivisia, vaari saattoi uhata selkäsaunalla. Niin ketterältä mieheltä kuin hän oli, meni yllättävän kauan irroittaa vyö housuistaan sen selkäsaunan antamista varten. Multainen pelto pöllysi kun viiletimme karkuun.
Kertaakaan ei pelottanut.

Leikimme me joskus kiltistikin. Vanhaan lampolaan teimme kodin, jossa Aki hoivasi hellästi lapsiamme, kaikkia kuutta, sillä aikaa kun minä kävin töissä ”taiteilutalossa”.
Hatunnosto Akille moisesta superisyydestä. Se ei varmasti ollut aina helppoa: minä olin melkoinen sovinisti enkä kotitöihin juuri osallistunut, kun kerran ”kävin töissä”.
Ja lapsetkin olivat vaativia.
Ainakin kaksi heistä oli erityislapsia. mollamaijan nappisilmät olivat aikaa sitten kadonneet eli hän oli näkövammainen.
Se taas mitä Amerikan Daisylle tapahtui, on asia johon en mielelläni palaa.
Olen yhä sitä mieltä, että Fiina-täti teki väärin kun toi Akille ilmakiväärin ja minulle Daisy-NUKEN. Hei haloo! Mitä on nukke (olkoonkin puhuva ja kävelevä kiharapää) verrattuna ilmakkoon?!
Tosin olen kyllä nyt aikuistuttuani sitäkin mieltä, että oli lapsellista minulta kostaa Fiinan ajattelemattomuus viattomalle Daisy-paralle...

Paratiisi ei ole täydellinen ilman käärmettä. Meidän käärmeemme oli aika. Tuli esikoulu ja koulu ja lastenkasvatusoppaat. Näistä jälkimmäistä syytän siitä, ettemme saaneet käydä samaa koulua vaan minun piti mennä kaupunkiin vanhempieni luoksi viikoiksi. Äiti luki moisista opuksista jotain sellaista, että lapsi tarvitsee vanhempiensa läheisyyttä ensimmäisinä kouluvuosinaan ja niihin aikoihin äiti oli vielä varsin nuori ja uskoi monia lukemiaan asioita. Hän oli raukkaparka juuri valmistunut lääkäriksi mikä sekin varmasti selittää asioita. Opiskelu oli kannustanut häntä lähdekritiikittömyyteen ynnä muuta sellaista.
Silloin olin vihainen äidille.
Sittemmin olen päätynyt syyttämään lastenkasvatusoppaita ja – teorioita.

Meillä oli kuitenkin viikonloput ja lomat eikä rakkaus päässyt ruostumaan.

Sinä yhtenä kesänä me tiesimme jo ennen kuin kukaan muu. Tiesimme, vaikka sitä ei ääneen sanottu. Kun varastimme Naapurin Aililta sitruunapiirakan (joista muuten vasta aikuisena olen tajunnut, että Aili jätti aina meidän oman piirakkamme ikkunalle varastettavaksi kun ne muut piirakat jäähtyivät ritilällä liinan alla) Aki söi vain murusia ja lopulta oksensi nekin ulos.
Villit leikkimme hiipuivat piirtämiseksi, kirjoittelemiseksi, lueskeluksi.
Usein makoilimme vain ylisillä ja juttelimme.
Aki nukkui paljon.

Alkusyksystä tuli Diagnoosi ja ensimmäinen leikkaus.
Diagnoosi oli aggressiivinen vatsasypä ja leikkaus epäonnistui.
Punainen iso arpi halkaisi valkean kapoisen pojanvartalon kahteen osaan joista kumpikaan ei näyttänyt kyllin isolta edes ihmisenpuolikkaaksi.
Sen arven alla oli ”Se”.
Meitä ei enää ollut kaksi vaan kolme.
Se kolmas oli iso, paha, sykkivä, koko ajan kaikessa läsnä.
Se haisi, kylmäsi, vääristi maailmaa ja satutti Akia.
Aikuiset olivat hätääntyneitä ja toiveikkaita. Yhtä aikaa.
Omituista kyllä Aki ei ollut kumpaakaan.
Mutta usein minä yllätin hänet katselemasta minua mietteliään näköisenä.
Vielä useammin makasin öisin itse valveilla häntä katsellen.

Lopulta siitä oli pakko puhuakin.
Olimme kiivenneet pihakoivun yläoksille. Kiellettyyn paikkaan tietenkin, mutta sellaisilla ei ollut enää väliä. Aki, joka oli ennen noussut oksat vaivatta, sai tasata pitkään hengitystään päästyään lopulta mukavaan asentoon.
Olimme kolmin; minä, Aki ja ”Se”.
Syksy tuntui jo ilmassa, kuulaus. Taivaalla kurkiaura ja kaukana Grannin pellolla äestettiin.
Ei siihen ollut mitään kaunista tapaa joten kysyin suoraan: ”Kuoletko sinä?”
Akin silmissä läikähti sääli, mutta ääni oli vakaa, melkein anteeksipyyntävä ” Joo, kuolen minä. Luulen, että aika pian. Tunnen kuinka se kasvaa.”
Pitkään oli hiljaista. ”Tietävätkö nuo?” Viittasin tupaan päin, mihin aikuiset olivat kokoontuneet.
Aki kohautti olkiaan. ”Kai ne tietää, mutta ei voi vielä uskoa. Jotkut ei vaan voi.”
”Ja minäkö voin?” Yhtäkkiä olin järjettömän, totaalisen vihainen, niin raivoissani etten ollut mitään likellekään moista ikinä ennen kokenut. ”MINÄKÖ MUKA VOIN?”

Silloin Aki sen sanoi: ”Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua. Rakastan sinua enemmän kuin kukaan koskaan ketään ihmistä?”
Ehdin maahan paljon ennen häntä.
Kipulääkkeet auttoivat moneen mutta kiivetessä joutuu venyttämään itseään ja se sattui.

Marraskuussa 1976 Jimmy Carter valittiin USAn presidentiksi ja minä täytin 11 vuotta. Hymyillen kysyivät vanhempani minulta syntymäpäivälahjatoiveita. Jotain tärkeää ja isoa sai pyytää – olinhan jo iso tyttö. Polkupyörä kenties? Vai oma piano?
Minulla oli yksi, harkittu, loppuun asti mietitty pyyntö, josta en ollut valmis joustamaan: ”Minä haluan olla Akin kanssa.”
Kumpikin säpäsähti vähän, mutta jokin sanoi minulle heidän osanneen odottaa sitä.
Illalla tulivat sitten huoneeseeni ja minun kävi heitä melkein sääliksi. Näin miten heihin sattui ja miten mielellään olisivat puhaltaneet minun pipini pois. Tunsin myötätuntoa heitä kohtaan mutta juuri silloin ja siinä minulta ei liiennyt armoa kenellekään eikä millekään.
Se kova ja kylmä mikä oli minun sisälläni halusi vain yhtä asiaa ja sen sai.

He olivat puhuneet Akin vanhempien kanssa.: Aki kävisi meneillään olevan hoitojakson loppuun Oulussa ja tulisi sitten kotiin.
Ja jos hän sitten vielä palaisi sairaalaan... Keräsin taivaspisteen itselleni olemalla tuhahtamatta jotain ivallista siihen jossiin. Jos hän vielä palaisi sairaalaan saisin olla sielä niin kauan kuin ...
”Loppuun asti.”
Ajanmäärittely oli minun.

Me ajoimme pohjoiseen pian joulun jälkeen. Muistan valkean kaupungin, sairaalan hajut, jonkun naisen joka kävi opettamassa meitä aina joskus, kukat jotka kuolivat aina kovin nopeasti maljakoihinsa, repaleiset lastenlehdet ja paljon muuta. Muistan ne kuin unesta, jonka olen nähnyt unessa, jonka olen nähnyt unessa.
Muistan myös paljon muuta, todempaa ja todellisempaa, mutta suurin osa siitä on sellaista joka ei kuulu ollenkaan tähän tarinaan tai ylipäätään kellekään tai millekään muulle kuin meille kolmelle, jotka siinä olimme – tai tässä tänään olemme.
Jotain voin jakaa, mutta merkityksen sille joutuu jokainen luomaan itse, koska merkitykset ovat aina ihmisissä itsessään.

Tammikuun lopulla istuiskelin ikkunalla ja katselin ihmisiä pakkasessa. Katselin mitään näkemättä, ajatuksissani tai ajatuksiani paossa. Akin ääni tavoitti minut sängyltä, missä luulin hänen nukkuvan.
”Sinä et voi.”
”Mitä minä en voi?” käännyin katsomaan.
”Et voi lopettaa kesken.”
”Anteeksi vain herra Kuoleva Lapsonen (Nimitys joka syntyi meidän keskinäiseksi vitsiksemme yrittäessämme suojautua aikuisten myötunnolta) mutta sinulla ei ole paljoakaan sanottavaa siihen mitä minä voin tai en voi. Enkä minä mitään ole lopettamassa. En vielä.”
”On minulla, neiti Elävä Lapsonen.Eikä minulle riitä että sanot, että ei vielä. Katsos kun sinulla kävi tässä nyt vähän huono tuuri: Minä pääsen kohta pois, mutta sinunpa pitää elää. Ja koska minä en elä niin joudut elämään minunkin edestäni.”

”Se” leijui kylmänä huoneessa ja inhosin sitä enemmän kuin koskaan ennen.
Miten Aki saattoi puhua tuollaista paskaa?
Eihän sellainen voinut olla hänen oma tahtonsa?
Se oli vain jotain tyhmää, mitä ”Se” oli istuttanut hänen ajatuksiinsa.
Joku tolkku... joku raja...
”Sinä et voi pyytää minulta tuollaista.”
” Kyllä minä voin. Ja tein sen jo. Minulla on nimittäin erityisoikeuksia.”
”Mitä erityisoikeuksia? Kun olet säälittävä Kuoleva Lapsonen? Voi voi ja buhuu. Sori vain, mutta ei uppoa minuun...”
Aki nauroi.
Ja vakavoitui sitten.
”Minä voin vaikka mitä. Minä nimittäin rakastan sinua.”

Helmikuun ensimmäisenä päivänä, varhain iltapäivällä se oli ohi.
Hoitaja yritti luotsata meitä ulos huoneesta. Sanoi, jotta ”valmistavat ja pesevät ja voitte sitten palata sanomaan hyvästit”. Minä vilkaisin Signeä ja sanoin lujasti:
”Me pesemme omamme itse.”
Sanoin sen hoitajalle, minulle, Akin äidille. Sanoin sen niille jotka olivat olleet meitä ennen ja sanoin sen niille, jotka tulevat meidän jälkeemme. Tietämättäni sanoin sen itsellenikin. Sanoin sen ensimmäistä kertaa tietämättä että sanoisin sen vielä monesti. Paljon useammin kuin mihin ikinä voimani tai tahtoni riittäisi.
”Me pesemme omamme itse.”
Nyt ja aina.

Tämä siis kertomus ensirakkaudestani (viimeistelemätön ja hutaistu, joten älkää arvostelko kirjallisten ansioiden mukaan)
Kirjoitin eiliseen osioon, siihen esittelyyni, että useampi rakkaistani on rajan sillä kuin tällä puolella ja joku reagoi siihen, että liian kuolemapainotteista kun syntymien ja elämän pitäisi olla isompia ja tärkeämpiä juttuja.
Minun elämässäni niin ei ole.
Kumpikaan ei ole isompi eikä tärkeämpi vaan kumpikin kulkee lomittain yhtenä kokonaisuutena, sinä mitä elämäksi kutsutaan. Ja kumpikin on osa rakkautta ja rakkaus on osa kumpaakin.
 
Ähh.
Tarkoitus ei ollut "tuksuttaa" muiden kokemuksia vaan kääntää sanoiksi osa itsessä liikkuneista ajatuksista. Älkää jättäkö omia tarinoitanne kertomatta vain siksi että minä aloin kaivelemaan turhankin syvältä.
 
"MAM"
Osaat todella hyvin kirjoittaa ja pukea tunteita sanoiksi. Silleen kauniilla ja herkällä tavalla, vaikkakin raadollista tekstiä... Välillä tuli sellainen olo että onko tämä tottakaan...
 
Liinu81
Mummeliisa, sanaton olen nyt minäkin. Tuohan oli jo pieni kirja, toivottavasti kirjoitat muutenkin. Noh, minäpä teen napakan tiivistelmän :) Ensirakkauteni kesti 7 vuotta ja loppui rumasti.
 
Oma eka rakkaus, hmm...Tumma, komea mies jolla kippa aina vinosti päässä. Missä kohtasimme? Sumussa yön. Ero oli kivulias, sirpaleet iskeytyy ihoon, maa jyrisee ja äänet räjähtää korviin.... hän vilkuttaa tyttärelleen pilven takaa :heart:
 
"Vieras"
Minullakin suurin osa rakkaista on rajan takana jo. Ehkä jonkun mielestä outoa kolmikympppiseltä mutta niin vaan on. Oli niin kauniisti tuossa lopussa siitä että miten elämä ja kuolema ovat yhtä tärkeitä ja liittyvät rakkauteen.
 
Liinu81
7 vuotta on pitkä aika.
Se jättää jälkiä - millaisia?
Hieno kysymys. Ja erittäin vaikea. Ikävä todeta, mutta kyllä ne jäljet taitaa enimmäkseen olla siitä erosta. Mies ilmoitti vain, että nyt on löytynyt uusi rakkaus ja tämä oli tässä. Yhteisen kodin purkaminen teki kyllä kovin kipeää.

Parhaita muistoja minulla on hänestä suhteen alusta, oltiin niin nuoria ja huolettomia. Tuntui siltä, ettei mikään maailmassa voi meitä satuttaa, kunhan vaan ollaan yhdessä.
 
Hieno kysymys. Ja erittäin vaikea. Ikävä todeta, mutta kyllä ne jäljet taitaa enimmäkseen olla siitä erosta. Mies ilmoitti vain, että nyt on löytynyt uusi rakkaus ja tämä oli tässä. Yhteisen kodin purkaminen teki kyllä kovin kipeää.

Parhaita muistoja minulla on hänestä suhteen alusta, oltiin niin nuoria ja huolettomia. Tuntui siltä, ettei mikään maailmassa voi meitä satuttaa, kunhan vaan ollaan yhdessä.
Toivottavasti ajan myötä ne ensimmäiset muistot jäävät sellaisiksi jotka jättivät lopulta enemmän jälkiä...
 
Olen ollut naimisissa kaksi kertaa ja saanut neljä ihanaa lasta. Ja silti ensirakkauteni tuli minua vastaan vasta kaiken tuon jälkeen. Yhdessä olemme käyneet kaiken mahdollisen läpi ja hän on se joka opetti minulle sen mitä rakkaus oikeasti on.

Ennen häntä luulin nyrkin iskujen, haukkumisten, alistamisen, nöyryyttämisen ym olevan rakkautta koska kaiken sen keskellä niin minulle sanottiin. Luulin oikeasti, että aito rakkaus on sitä että pidän suuni kiinni ja olen nyrkin ja hellan välissä. Sitten kohtasin hänet. Hän vapautti minut, antoi minulle aikaa ja tilaa. Hän ei halunnut vain sitä yhtä asiaa vaan halusi tuntea minut, sellaisena kuin oikeasti olen. Hän sai minut myöntämään etten tiennyt mitään aidosta rakkaudesta. Ja hän on se joka sai minut henkiin ja piti minut hengissä kun olisin oikeasti halunnut luovuttaa.

Ja nyt yhteinen matkamme on luultavasti loppu. Tulevaisuus ei näytä meille yhteistä elämää ja minä annan hänen mennä jos hän sitä haluaa. Ja sen teen rakkaudesta, sillä haluan että hänen on hyvä olla. Minulle jää silti ihanat muistot ja tieto siitä että hän on onnellinen.
 
Olen ollut naimisissa kaksi kertaa ja saanut neljä ihanaa lasta. Ja silti ensirakkauteni tuli minua vastaan vasta kaiken tuon jälkeen. Yhdessä olemme käyneet kaiken mahdollisen läpi ja hän on se joka opetti minulle sen mitä rakkaus oikeasti on.

Ennen häntä luulin nyrkin iskujen, haukkumisten, alistamisen, nöyryyttämisen ym olevan rakkautta koska kaiken sen keskellä niin minulle sanottiin. Luulin oikeasti, että aito rakkaus on sitä että pidän suuni kiinni ja olen nyrkin ja hellan välissä. Sitten kohtasin hänet. Hän vapautti minut, antoi minulle aikaa ja tilaa. Hän ei halunnut vain sitä yhtä asiaa vaan halusi tuntea minut, sellaisena kuin oikeasti olen. Hän sai minut myöntämään etten tiennyt mitään aidosta rakkaudesta. Ja hän on se joka sai minut henkiin ja piti minut hengissä kun olisin oikeasti halunnut luovuttaa.

Ja nyt yhteinen matkamme on luultavasti loppu. Tulevaisuus ei näytä meille yhteistä elämää ja minä annan hänen mennä jos hän sitä haluaa. Ja sen teen rakkaudesta, sillä haluan että hänen on hyvä olla. Minulle jää silti ihanat muistot ja tieto siitä että hän on onnellinen.
Kaunista.
Ja viisasta.
Ja vahvaa.
 
JONSERED Karhunkantaja
Mika. Mikalla oli pitkä, vaalea tukka. Karhea ja laineileva. Alkoholisoitunut äiti ja lauma vanhempia sisaruksia. Koulussa Mika oli ujo ja hiljainen, vilkuilimme toisiamme vuosia.

Sitten edistyimme siihen vaiheeseen, että kuljimme käsi kädessä, halailimme ja suutelimme iltaisin bändien keikoilla. Mika jätti peruskoulun kesken. Aina, kun tapasimme, hakeuduimme toistemme seuraan. Ikinä emme varsinaisesti "seurustelleet", muta joka kerta jatkoimme juttua siitä, mihin se oli jäänyt, vaikka keskeltä lausetta.

Meni vuosia, aloin seurustella, menin kerran kihloihinkin, erosin, seurustelin jne, tapasin äijän, sain lapsen, matkustin jälleen ulkomaille... Ja näin unta Mikasta. Hän ei sanonut mitään, näytti vain eksyneeltä. En ollut tavannut häntä vuosiin, asuimme eri paikkakunnilla. Aamulla siskoni soitti, Mika oli kuollut. Yliannokseen. Juuri, kun oli tullut katkolta ja kaikki näytti hyvältä.

Mika kävi luonani unessa usein, ei koskaan puhunut mitään. Vuosia. Lopulta ymmärsin, että hän halusi minun saattavan itsensä eteenpäin. Muuten hän ei pystynyt hyväksymään kuolemaansa. Hyvästelin hänet unessa ja annoin hänen mennä. Sen jälkeen en ole nähnyt Mikaa.
 

Yhteistyössä