Osa 2. Eka rakkaus

Joltain osin tämä tarina, olisi voinut olla melkeimpä kuin oma tarinani.
Sen ensirakkauden, naapurin pojan, jonka kanssa myös olimme kuin sisko ja sen veli. Saman pojan, jonka kanssa sanailtiin, taisteltiin ja tehtiin ne kaikki yltiöpäisemmätkin temput mitä keksittiin.
Aivan liian myöhään sen tajuaa, että paljonko toinen itselleen merkitsee... tiedän itsekin sen, enää ei asiaa voi toiselle kertoa ääneen, mutta tiedän, että hän tietää sen tuolla pilven päällä joka tapauksessa.

Kosketti paljon, muistot on aina kultaakin kalliimpia!! :)
 
Blue
Ensirakkaus (jonka olen tuntenut koko elämäni) tuli 16-vuotiaana, vei jalat alta ja jäi... Nyt 16 vuoden jälkeen ollaan kasvettu niin yhteen että välillä pelottaa. Mitä jos tuon elämää suuremman rakkauden, jonka kanssa olen elämän rakentanut alusta asti, menettää...
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
  • Tykkää
Reactions: Mummeliisa
Mä kohtasin ensirakkauden 16-vuotiaana. Seurustelimme vain 9kk ja ehdimme sinä aikana kihloohin. Mä lopetin suhteen koska tajusin, ettei mies ole se oikia. Mies olisi halunnut jatkaa, mutta en suostunut.

Vuosia myöhemmin mies kuoli syöpään.
 
"jojo"
Törmäsin ensirakkauteeni kypsääkin kypsemmässä 15 vuoden iässä. Siinä iässä tehdään yhtä ja toista kavereiden mieliksi, ja kaverit tekivät yhtenään bänät, sellaisten poiken kanssa, jotka vielä toissapäivänä olivat maailman ihanimpia. Minulle asiasta tuli hirvittävä ongelma. Suhde oli ihka ensimmäiseni, ja mietin miettimästä päästyäni, miten osaisin jättää pojan. Yritin kuvitella, että taitamattomuuteni johtui kokemattomuudestani ja jouduin keksimään selityksiä kavereille, jotka ihmettelivät ja suorastaan yököttelivät, että miten ihmeessä olen saattanut seurustella yhden ja saman kaverin kanssa jo kolme kuukautta!!! Inhottavaa, vaihda jo!

Jossakin vaiheessa tajusin, että kyse ei ollut jättämiskyvyn puutteesta, vaan siitä, että en missään tapauksessa halunnut jättää löytämääni nuorta miestä. Lakkasin miettimästä, miten asian saisi etenemään eroon ja katsoin sen sijaan, mihin tie johtaa, kun annetaan suhteen mennä minne se tahtoo.

Takana on yli 13 vuotta yhteistä elämää, yksi lapsi, toinen pian syntymässä. Pitkään elettiin avoparina, mutta nähdessäni, miten silloinen 18-kesäinen nuorimies kasvoi kolmikymppisenä maailman parhaaksi isäksi, rakastuin uudelleen ja entistä syvemmin. Sitten oli jo ihan pakko päästä naimisiinkin. Salaa, sillä emme me tätä suhdetta ole muille eläneet, ja senkin kohokohdan halusimme pitää itsekkäästi omana hetkenämme.
 
"liilia"
Tapasin ensi rakkauteni 16 vuotiaana.
Tapasimme hiukan erilaisella tavalla. Olimme pitäneet yhteyttä aiemmin,kuitekaan koskaan tapaamatta. Yhteydenpitokin loppui.
Eräs sykysyinen ilta ja siskoni ajoivat meidät kuitenkin tapaamaan toisemme ensi kertaa.

Siitä alkoi pari vuotta kestänyt suhde,kihlat ja yhteinen asunto ja tulevaisuuden suunnitelmat.
Kuviteltiin olevamme ikuisesti yhdessä.

Kaikki loppui kuitenkin yks kaks,kun ystäväni keksi kertoa miehelleni,minun pettäneen häntä. Kutoi seittinsä ja iski kiinni mieheeni.
Olimme niin nuoria ja hölmöjä että emme osanneet keskustella ja molemmat vain olettivat asioita.
Sinne meni mies.

Ikuiset arvet jäi,ja ikävä joka nousee välillä vieläkin pintaan.Pahinta mitä olen ikinä joutunut kohtaamaan oli pois yhteisestä asunnosta muutto ja se ikävä.

Asiat on keskusteltu nyt aikuisempina puhtaaksi,Katkeruutta ei siis miestä kohtaan ole.
 
"vieras"
[QUOTE="vieraana";23512327]Kuinka yksitoistavuotias osaa puhua omien pesemisestä?[/QUOTE]

Minäkin ihmettelen.. ja rakkaudesta. Tuntui kuin tarinassa olisi ollut kaksi aikuista, ei kaksi lasta. En ole koskaan kuullut 11-vuotiaan puhuvan noin, omanikin on on vielä lapsi ja käyttäytyy niin.
 
Mika. Mikalla oli pitkä, vaalea tukka. Karhea ja laineileva. Alkoholisoitunut äiti ja lauma vanhempia sisaruksia. Koulussa Mika oli ujo ja hiljainen, vilkuilimme toisiamme vuosia.

Sitten edistyimme siihen vaiheeseen, että kuljimme käsi kädessä, halailimme ja suutelimme iltaisin bändien keikoilla. Mika jätti peruskoulun kesken. Aina, kun tapasimme, hakeuduimme toistemme seuraan. Ikinä emme varsinaisesti "seurustelleet", muta joka kerta jatkoimme juttua siitä, mihin se oli jäänyt, vaikka keskeltä lausetta.

Meni vuosia, aloin seurustella, menin kerran kihloihinkin, erosin, seurustelin jne, tapasin äijän, sain lapsen, matkustin jälleen ulkomaille... Ja näin unta Mikasta. Hän ei sanonut mitään, näytti vain eksyneeltä. En ollut tavannut häntä vuosiin, asuimme eri paikkakunnilla. Aamulla siskoni soitti, Mika oli kuollut. Yliannokseen. Juuri, kun oli tullut katkolta ja kaikki näytti hyvältä.

Mika kävi luonani unessa usein, ei koskaan puhunut mitään. Vuosia. Lopulta ymmärsin, että hän halusi minun saattavan itsensä eteenpäin. Muuten hän ei pystynyt hyväksymään kuolemaansa. Hyvästelin hänet unessa ja annoin hänen mennä. Sen jälkeen en ole nähnyt Mikaa.
Moniin elämänvaiheisiin syntyvät sulkeumat unessa.
 
Ensirakkaus (jonka olen tuntenut koko elämäni) tuli 16-vuotiaana, vei jalat alta ja jäi... Nyt 16 vuoden jälkeen ollaan kasvettu niin yhteen että välillä pelottaa. Mitä jos tuon elämää suuremman rakkauden, jonka kanssa olen elämän rakentanut alusta asti, menettää...
Harvinaista luksusta saada elää pitkään ensirakkautensa kanssa.
Olette onnekkaita.
:)
 
[QUOTE="jojo";23511982]Törmäsin ensirakkauteeni kypsääkin kypsemmässä 15 vuoden iässä. Siinä iässä tehdään yhtä ja toista kavereiden mieliksi, ja kaverit tekivät yhtenään bänät, sellaisten poiken kanssa, jotka vielä toissapäivänä olivat maailman ihanimpia. Minulle asiasta tuli hirvittävä ongelma. Suhde oli ihka ensimmäiseni, ja mietin miettimästä päästyäni, miten osaisin jättää pojan. Yritin kuvitella, että taitamattomuuteni johtui kokemattomuudestani ja jouduin keksimään selityksiä kavereille, jotka ihmettelivät ja suorastaan yököttelivät, että miten ihmeessä olen saattanut seurustella yhden ja saman kaverin kanssa jo kolme kuukautta!!! Inhottavaa, vaihda jo!

Jossakin vaiheessa tajusin, että kyse ei ollut jättämiskyvyn puutteesta, vaan siitä, että en missään tapauksessa halunnut jättää löytämääni nuorta miestä. Lakkasin miettimästä, miten asian saisi etenemään eroon ja katsoin sen sijaan, mihin tie johtaa, kun annetaan suhteen mennä minne se tahtoo.

Takana on yli 13 vuotta yhteistä elämää, yksi lapsi, toinen pian syntymässä. Pitkään elettiin avoparina, mutta nähdessäni, miten silloinen 18-kesäinen nuorimies kasvoi kolmikymppisenä maailman parhaaksi isäksi, rakastuin uudelleen ja entistä syvemmin. Sitten oli jo ihan pakko päästä naimisiinkin. Salaa, sillä emme me tätä suhdetta ole muille eläneet, ja senkin kohokohdan halusimme pitää itsekkäästi omana hetkenämme.[/QUOTE]

Kommentoinkin tuolla jo aiemmin siitä kuinka onnekasta on jos saa elää pitkään ensirakkautensa kanssa.
Olen iloinen puolestanne.
:)
 
[QUOTE="liilia";23512212]Tapasin ensi rakkauteni 16 vuotiaana.
Tapasimme hiukan erilaisella tavalla. Olimme pitäneet yhteyttä aiemmin,kuitekaan koskaan tapaamatta. Yhteydenpitokin loppui.
Eräs sykysyinen ilta ja siskoni ajoivat meidät kuitenkin tapaamaan toisemme ensi kertaa.

Siitä alkoi pari vuotta kestänyt suhde,kihlat ja yhteinen asunto ja tulevaisuuden suunnitelmat.
Kuviteltiin olevamme ikuisesti yhdessä.

Kaikki loppui kuitenkin yks kaks,kun ystäväni keksi kertoa miehelleni,minun pettäneen häntä. Kutoi seittinsä ja iski kiinni mieheeni.
Olimme niin nuoria ja hölmöjä että emme osanneet keskustella ja molemmat vain olettivat asioita.
Sinne meni mies.

Ikuiset arvet jäi,ja ikävä joka nousee välillä vieläkin pintaan.Pahinta mitä olen ikinä joutunut kohtaamaan oli pois yhteisestä asunnosta muutto ja se ikävä.

Asiat on keskusteltu nyt aikuisempina puhtaaksi,Katkeruutta ei siis miestä kohtaan ole.[/QUOTE]

Viimeinen lause kuulostaa hyvälle.
Elää on mennyt eteenpäin.
:)
 
[QUOTE="vieras";23512429]Minäkin ihmettelen.. ja rakkaudesta. Tuntui kuin tarinassa olisi ollut kaksi aikuista, ei kaksi lasta. En ole koskaan kuullut 11-vuotiaan puhuvan noin, omanikin on on vielä lapsi ja käyttäytyy niin.[/QUOTE]

Sinun lapsesi tarina varmasti kovin erilainen.
Toivottavasti valoisa ja lämmin.
 
"jaa"
minun ensirakkauteni tapasin pojan lukiossa, ystävystyimme, vietimme aikaa yhdessä. Poika seurusteli toisen kanssa, enkä (vielä) tiennyt tunteistani. Omituisen hyvä oli yhdessä olla. Vuosi meni, tuli vanhojentanssit, sovimme olevamme pari, voi miten askeleemme ja kehomme sopivat yhteen. Yhtenä iltana kävimme ulkona ja poika saattoi minut kotiin, suuteli ja kertoi rakastavansa myös minua ja myös sitä toista. Meidän piti mennä yhdessä pidemmälle, mutta hän jänisti. Sydämmeni hajosi pieniksi sirpaleiksi ja hölmöyksissäni avauduin ihmiselle jonka luulin olevan ystävä, hän kertoi asiasta eteenpäin ja poika suuttui, pelkäsi että toinen kuulisi. En osannut sanoa kuin anteeksi, halasi ja sanoi se riittää. Elämä vei meidän eri poluille, kuulin välillä mitä hänelle kuuluu. Neljä vuotta sitten tapasimme ja taas suutelimme, rakastimme toisiamme, olimme taas 17 ja maailma auki meille. Tällä kertaa nyt jo mieheksi kasvanut poika olisi halunnut viedä tarinamme loppuun, minä en voinut suostua, joten erosimme illalla. Emme ole uudestaan tavanneet, joskus luulen miettineeni asian loppuun, kunnes taas jostain hän nousee mieleen kummittelemaan. Nyt jatkan omaa elämääni oman perheeni kanssa, mutta pienen palan sydäntäni annoin pois, tuskin sitä koskaan saan takaisin.

Tämä oli minun ensimmäinen ja suurin rakkauteni
 
uskoo ken uskoo...siis tuon tarinan tuollaisenaan, eiköhän sitä ole 'vähän' dramatisoitu.......
Niinhän se tuppaa olemaen, että kun kirjoittaa itselleen kovin kipeistä ja tärkeistä kokemuksista niin niihin tulee väkisinkin sitä "dramatiikkaa". Sellaisina kun kuitenkin omat suuret tunteemme koemme.
Se vähentää kirjallisia arvoja, mutta toisaalta auttaa työstämään omaa historiaansa.

:)
 

Yhteistyössä