Toggle sidebar

Eivätkö ihmiset osaa arvioida omia voimavarojaan ennen lasten tekoa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja saa kivittää
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
S

saa kivittää

Vieras
Vai meneekö se "halu lisääntyä" yli kaiken järjen? Mietityttää vaan nää "äiti tarvii omaa aikaa", loppuunpalamiset, tukiverkoston puutteet, tukiperheet jne. Tai se, kun päädytäänkin yhtäkkiä vaikka 3 pienen lapsen yksinhuoltajaksi eikä sitten jakseta niitä lapsia (tääkin on mahdollista kuoleman kautta vaikka kuinka onnellisessa perheessä, kantsisi pohtia etukäteen).

Kuvitteleeko nämä ihmiset ennen lapsen saantia, että se on jotain ruusuilla tanssimista vai eivätkö ne yksinkertaisesti osaa arvioida omia voimiaan? Mulla esim on yksi kaveri, erittäin paskassa parisuhteessa, mistä ei voi erota, koska ei jaksa yksin lasten kanssa. Kuitenkin puhelee kokoajan lisälapsista... Minäkin näen, että hän ei tule jaksamaan ja olenkin yrittänyt järkeä päähän takoa, mutta kuuroille korville tuntuu tuo puhe menevän...
 
Monella ei oo lähipiirissä pikkulapsiperheitä niin välttämättä ei tiedetä /ymmärretä millaista se arki useamman pienen lapsen kanssa oikeesti on. Epärealistiset odotukset on mun mielestä yksi suuri syy siihen, että niiden lasten kanssa ei sitte jaksetakaan.
 
Periaatteessa ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon aikoja sitten, jos ihminen toimisi ap:n kuvaamalla tavalla. Kun kuka tahansa voi sairastua, joutua työttömäksi, erota jne. On esitetty teoria, että ennen vanhaan lapsen kuolema ei ollut niin "paha" asia kuin nykyään: lapseen satsataan niin valtavasti rahaa ja aikaa tänä päivänä, että lapsen kuolema on sama kuin valtava sijoitus menisi metsään. Siksi lapset saattavat myös stressata enemmän kuin aiemmin - vaarojen määrä ei ole lisääntynyt.

Kukaan ei voi taata itselleen tulevaisuutta, jossa ei tule olemaan ongelmia, jos lapsia hankkii.
 
Mun kristallipalloni on edelleen epäkunnossa.
Jokin maanantaikappale kaiketi.

Mutta en tosiaan tiennyt, että väsyisin niin kovin ja ettei kaikki menisikään helposti ja 'tavallisesti'.

Halu lisääntyä jyräs järjen. Se kuuluu elämään.
 
Ei osaa, koska jos osais, kukaan ei lapsia tekis. Mä tein esikoisen yksin, tai siis no tiedätte kyllä ;) Se oli helppo lapsi, tukiverkot loistavat. Toisen lapsen tein avioliitossa ja olin ihan ällikällä, että voikin pieni vauva viedä niin voimat. Esikoinen oli jo iso koululainen, sain päivät olla vaan vauvan kanssa. Helpon kuuloista, vaan kun vauva ei nukkunut öitä eikä paljon päivälläkään, niin aika kuitti sitä oli. Pitkään luulin jaksavani, mutta kyllä jaksamisen äärirajoilla menin ja pitkään. Kävin yhden vuoden töissäkin vajailla yöunilla ja ihmettelen näin jälkikäteen, että miten sitä selviskin kaikesta.

Kolmatta odotin onnellisessa avioliitossa, kaikki onnellisia uudesta tulokkaasta, kunnes yllättäen kävi ilmi, että miehellä onkin suhde toiseen naiseen. Näin sitä jäätiin raskaana yksinhuoltajaksi jälleen. Mietin, että nou hätä on tästä ennenkin selvitty, mutta eipä se enää näin aikuisella iällä ollutkaan niin helppoa. Sanotaan, että nuoruus suojaa ja tässä tapauksessa se todellakin piti kutinsa. Nyt suhtautuu asioihin ihan eri tavalla ja tietää asioista enemmän, niihin ei suhtaudu enää niin kevyesti, kun elämän realiteetit on hyvin tiedossa.
 
Halusin lisääntyä koska pidän lapsista ja kuvittelin itseni "äiti aurinkoiseksi".

Monien hankaluuksien siivittämänä meidän lapsiluku jää yhteen. Ei riitä rahkeet itsellä ja mies osittainen työnarkomaani/uraohjus. Olen oppinut paljon itsestäni, olen uhrautuvainen mutta kärsinkin siitä. Tykkäisin iltaisin olla rauhassa työpäivän jälkeen....sairastan jonkun verran ja se tuo omat haasteensa pikkulapsielämään.

En osannut ennakoida kaikkea, toisaalta jos olisin kaiken tiennyt, meillä ei ehkä olisi rakasta pikkupoikaa (rakas on kovasti vaikka koittelee hermoja usein).

Mutta sen verran viisas olen, että tarkoituksella ei jaksamisen yli enempää lapsia hankita.
 
Ei sitä kyllä ihan oikeasti voi tulevaa ennustaa ennen lasten hankkimista. Jos sattuu tulemaan vaikka koliikkivauva, niin minusta on ihan normaalia väsyä ja oikeus myöntää se ja saada apua. Ei se heti tee huonoksi vanhemmaksi.
Voi myös tosiaan tulla masennusta, voi menettää puolisonsa, lapsi voi olla sairas, jne, jne... Ei sellaisia voi etukäteen ennakoida. Jos sitä alkaisi miettiä lasta suunnitellessa, että "mitäs jos käy niin ja näin", niin eihän kukaan voisi lapsia hankkia koskaan! Koska sitä ei todellakaan voi ennakolta arvioida paljonko väsyy ja miten sitä joka tilanteessa jaksaa.
Tuskin kukaan oikeasti kuvittelee, että vanhemmuus on pelkkää ruusuilla tanssimista. Vanhemmuus on osa elämää ja siihenkin kuuluu vaikeampi vaiheita. Silloin on hienoa, jos on saatavilla apua ja on olemassa hyvä tukiverkko.
 
No, paha arvioida etukäteen mitään tulevia katastrofeja, mulla kuoli toisen lapseni isä tämän ollessa ihan vauva, joten meillä on tukiperhe. Ja kyllä, olen aika loppu kahdenkin mukulan kanssa, ja tiedostan että voimavarani eivät tulisi riittämään kolmanteen.
Olen kyllä usein miettinyt, että miksi niitä lapsia tehdään vaan lisää, vaikka ollaan jo valmiiksi kaikkien tukitoimenpiteiden käyttäjiä. Tänäänkin näin tuttuni joka käy lastensa kanssa perheneuvolassa, ja perhetyöntekijäkin käy monta kertaa viikossa. Söpösti näytti masu taas pullottavan eli neljättä pukkaa. Ja on nyt jo todella uupunut, en voi käsittää...
 
Mä olen yrittänyt ajatella sitäkin, että mitä jos jäisin vaikka leskeksi. Siksi en tahdo vaikkapa viittä lasta, kun tuntuu, että työtä on ihan kahdenkin lapsen perheessä, vaikka meitä aikuisiakin on kaksi. Toisaalta, enhän minä mahtaisi sille mitään, jos vaikka masennus pyyhkäisisi jalat alta tuollaisen tilanteen jälkeen. Appivanhemmat ovat suht iäkkäitä jo, mulle jäisi jäljelle oma äiti puolisoineen, ellei heillekin sattuisi jotakin, vaikka sairastelua.

Tarpeeksi kun pohtii, voi pian tulla siihen tulokseen, ettei kannata lisääntyä ollenkaan! Mutta näillä eväillä mennään ja yritetään varautua erilaisiin tulevaisuuden skenaarioihin.

Toisaalta ymmärrän, mitä ap ajaa takaa, mulla on myös yksi ystävä, joka sai lapsen tosi nuorena ja oli lujilla ihan jo ikänsäkin puolesta. Kun suhde alkoi voida huonosti, tupsautettiin maailmaan toinen lapsi. Isä ei matkan varrella muuttunut tavallisesta miehestä ritariksi, joten jäljellä oli huono suhde, kaksi lasta, vieläkin väsyneempi äiti. Sitten erottiin, surtiin raha-asioita ja silti hommattiin uusi mies ja raskaus... Nyt on sitten huoltajuuskiista, pieni kämppä, rahat vähissä, kolme lasta ja VÄSYNYT ÄITI joka odottaa neljättä lasta...
 
Eivät tietenkään. Kaikkihan olettavat, että heistä tulee maailman parhaiten pärjääviä vanhempia. Eihän sitä nyt etukäteen tiedä kukaan, onko lapsi helppohoitoinen ja elämä siirappia. Vai huutaako lapsi 21 tuntia päivässä, kärsii sadasta eri sairaudesta ja kolmesta persoonallisuushäiriöstä. Pahapa niitä voimavaroja on kovin pitkälle etukäteen arvioida, kun ei yhtään voi tietää mitä on tulossa.
 
Mulla oli hyvä parisuhde, vakituinen työ, hyvä terveys jne jne. Elämä ihan mallillaan. Lastakin tehtiin melkein vuosi eli ei ollut mikään vahinkolaukaus, vaan erittäin toivottu ja odotettu lapsi. Lapsi syntyi ja alamäki alkoi. Mulla oli hirveät paineet suoriutua tästä äitiydestä. Piti olla hyvä äiti, loistava vaimo, erinomainen taloudenhoitaja jne. Mietin vaan koko ajan, että musta ei saa tulla samanlaista vanhempaa kuin mitä isäni on. Mulla oli tukiverkkoa, oli ystäviä (tosin ei ketään joka olisi ollut samanlaisessa elämäntilanteessa), loistava aviomies, joka oli paras mahdollinen isä lapselle. Enpä osannut arvata ennen uutta elämänvaihettani, että sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka todettiin vasta kun lapsi oli lähemmäs vuoden. Silloin se masennus oli päässyt jo keskivaikeaksi. Eipä auttanut, vaikka oli kuinka paljon tukiverkkoa. Masentunut mä olin silti. Tosin ilman muita ihmisiä mua ja lasta ei varmaan enää edes olisi.

Toivuin masennuksesta, jonka jälkeen perheestä huoltapitänyt isä romahti ja masentui. Nyt meitä oli kaksi toipilasta ja lapsi. Tänä päivänä, muutamaa vuotta myöhemmin siis, tilanne on aika hyvä. Paitsi että mies on ollut taas melko alakuloinen jäätyään työttämäksi, mutta masennuksesta ei ole kuitenkaan kyse. Kaikesta tästä johtuen meille ei todellakaan tule koskaan lisää lapsia. Me tarvitsemme myös sitä omaa aikaa ja aikaa irti lapsesta. Ja koska tuntuu siltä, ettemme ole olleet riittävästi läsnä tälle yhdellekään, miksi tekisimme muita lapsia, jotka veisimme häneltä huomiota?

Mä en myöskään ymmärrä sitä, että lapsia on vaan pakko tehdä enemmän ja enemmän, vaikka elämä on jo muutenkin vaikeaa. Jos parisuhde on retuperällä, talous kuralla ja hermot lopussa, miten joku voi edes ajatella tekevänsä lisää lapsia?? Luuleeko he oikeasti, että uusi lapsi tekisi asiat jotenkin paremmiksi? Kaiken huippuja ovat ne, jotka kuvittelevat lapsen parantavan paskan parisuhteen.

Summa summarum: jos kerran ihmisellä voi loppua voimavarat ihan yllättäenkin, äkkiarvaamatta, niin miksi tehdä liuta lapsia, jos ne voimavarat ovat jo huvenneet?
 
[QUOTE="hops";23449309]Mä olen yrittänyt ajatella sitäkin, että mitä jos jäisin vaikka leskeksi. Siksi en tahdo vaikkapa viittä lasta, kun tuntuu, että työtä on ihan kahdenkin lapsen perheessä, vaikka meitä aikuisiakin on kaksi. Toisaalta, enhän minä mahtaisi sille mitään, jos vaikka masennus pyyhkäisisi jalat alta tuollaisen tilanteen jälkeen. Appivanhemmat ovat suht iäkkäitä jo, mulle jäisi jäljelle oma äiti puolisoineen, ellei heillekin sattuisi jotakin, vaikka sairastelua.

Tarpeeksi kun pohtii, voi pian tulla siihen tulokseen, ettei kannata lisääntyä ollenkaan! Mutta näillä eväillä mennään ja yritetään varautua erilaisiin tulevaisuuden skenaarioihin.

Toisaalta ymmärrän, mitä ap ajaa takaa, mulla on myös yksi ystävä, joka sai lapsen tosi nuorena ja oli lujilla ihan jo ikänsäkin puolesta. Kun suhde alkoi voida huonosti, tupsautettiin maailmaan toinen lapsi. Isä ei matkan varrella muuttunut tavallisesta miehestä ritariksi, joten jäljellä oli huono suhde, kaksi lasta, vieläkin väsyneempi äiti. Sitten erottiin, surtiin raha-asioita ja silti hommattiin uusi mies ja raskaus... Nyt on sitten huoltajuuskiista, pieni kämppä, rahat vähissä, kolme lasta ja VÄSYNYT ÄITI joka odottaa neljättä lasta...[/QUOTE]



Joo mäkin tajusin tuon että miksi lisää jos ei jaksa jo olemassa olevienkaan lapsien kanssa.
 
Eipä kertonut kristallipallo että sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ei se kertonut sitäkään että kuinka pahasti siinä synnytyksessä minulle kävisi (sulkijalihas repesi osittain, pahat sisäiset repeämät). Onneksi lapsi on terve ja mies jaksoi, itsekin olen palaillut 'normaaliksi' terapian ja lääkityksen avulla.
 
Monet varmaan ajattelee, että lapsen kanssa eläminen on samanlaista ruusuilla tanssimista kuin se naistenlehdissä yms. kuvataan eikä ajattele realistisesti tulevaisuutta ainakaan sen ensimmäisen lapsen jälkeen. Monille koliikit, yövalvomiset ja lapsen allergiat yms. tulee aika yllättäen saatika sitten oman tai miehen väsymys ja masennus. Tietenkin myös turvaverkon muutuvuus ei ehkä tule monelle mieleen, eivät ne omat vanhemmatkaan yms. sukulaiset ja tuttavat ja ystävätkään ikuisesti elä ja jaksa pieniä lapsia hoitaa ja on heilläkin muuta elämää.

Toisaalta nykyaikana myös ajatus siitä, että kaiken pitäisi sujua vähintään 10+ arvoisesti ja täydellisesti hämärtää vanhempien tajunnan siitä asiasta, että lapset ovat lapsia, jotka harjoittelevat monenlaisia taitoja eivätkä voi heti syntyessään olla sosiaalisia, emotionaalisesti lahjakkaita superneroja, joilta sujuu kaikki asiat tässä ja nyt. Päiväkodissa työskennellessä törmää usein vanhempiin, jotka tulevat valittamaan kun heidän Nico-Petteriään on tönäisty tms. pientä tavallista arkipäiväistä mitä nyt aina sattuu kun on useampi lapsi paikalla. Monesti sanonkin, että täällä monet lapset _opettelevat sosiaalisia taitoja ja että sellaista sattuu aina välillä pienten lasten kesken, mutta ainakin isompiin kahakoihin puututaan ja niistä keskustellaan. Se että oma lapsi joutuu olemaan toisten lasten "harjoitteluväline" ei ehkä tule vanhemmille mieleen, mutta näinhän se menee, puolin ja toisin.
 
Mäkin omistan rikkinäisen kristallipallon. Ensimmäisen jälkeen aloin toista oottaa koska halusimme toisenkin lapsen eikä arki ollut mitenkään yliraskasta (kiitos isovanhempienkin jotka pyyteettömästi halusivat auttaa). No empä arvannut että kakkonen syntyykin pikkukeskosena ja hätäsektion jälkeiset komplikaatiot vie minut teholle, tajuttomana viikoksi.

Siitäpä on sitten aika pyristely takaisin normaaliin elämään. Perässä seurasi vaikea masennus ja psykoosinkin partaalla olin. AP on hyvä ja kertoo miten tuollaiseen voi varautua, KIITOS?
 
Ei varmaan. Itse ainakin laskin omat voimavarani tosi alakanttiin, enhän ole koskaan ollut mikään vahva ihminen ja lapsiperheen arjessa oli monta asiaa mitkä askarruttivat. Vaikka olin varautunut kaikkiin koliikeihin, allergioihin, yövalvomissiin, yleiseen väsymykseen niin silti löytyi kohtalon taskusta sellaisia yllätyksiä mitä en ollut pitänyt realistisina. Kun kuitenkin noidenkin kanssa on oppinut elämään niin kyllähän sitä väkisin on löytänyt itsestään voimavaroja joita ei tiennyt olevankaan.

Mitä omaan aikaan ja tukiverkostoihin tulee niin tiedän niidenkin suhteen pärjääväni aika pienellä, mutta onko se sitten kuitenkaan järkevää? Loppupelissä en viitsi kieltäytyä minulle/meille tarjotusta avusta vain jotta voisin leikkiä marttyyriäitiä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja mo:
Mäkin omistan rikkinäisen kristallipallon. Ensimmäisen jälkeen aloin toista oottaa koska halusimme toisenkin lapsen eikä arki ollut mitenkään yliraskasta (kiitos isovanhempienkin jotka pyyteettömästi halusivat auttaa). No empä arvannut että kakkonen syntyykin pikkukeskosena ja hätäsektion jälkeiset komplikaatiot vie minut teholle, tajuttomana viikoksi.

Siitäpä on sitten aika pyristely takaisin normaaliin elämään. Perässä seurasi vaikea masennus ja psykoosinkin partaalla olin. AP on hyvä ja kertoo miten tuollaiseen voi varautua, KIITOS?
Click to expand...

Mutta sulla oli sentään nuo tukiverkot, kuten nuo isovanhemmat. Tukiverkottomuuttahan ap enemmän tuossa aloituksessaan ihmetteli, siis että hankitaan niitä lapsia, vaikkei ole näköpiirissä mitään apua, jos joku sattuu menemään pieleen.
 
No ap, osaatko sanoa miten käyttydyt tai tunnet jos vaikkapa puolisosi kuolee? sä voit nyt luoda siitä kyllä mielikuvan, mutta jos todella niin kävisi niin tuskin se menisi niin kuin ennustit.

Toki, on näitä perheitä jossa muksuja tehtaillaan "kun vauva tuoksuu niin ihanalle". Joskus ne voimavarat ei sitten oikein enää riitä vanhemmille lapsille...Pystyykö tuotakaan sitten ennustaan? Tuskin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Non compos mentis:
Periaatteessa ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon aikoja sitten, jos ihminen toimisi ap:n kuvaamalla tavalla. Kun kuka tahansa voi sairastua, joutua työttömäksi, erota jne. On esitetty teoria, että ennen vanhaan lapsen kuolema ei ollut niin "paha" asia kuin nykyään: lapseen satsataan niin valtavasti rahaa ja aikaa tänä päivänä, että lapsen kuolema on sama kuin valtava sijoitus menisi metsään. Siksi lapset saattavat myös stressata enemmän kuin aiemmin - vaarojen määrä ei ole lisääntynyt.

Kukaan ei voi taata itselleen tulevaisuutta, jossa ei tule olemaan ongelmia, jos lapsia hankkii.
Click to expand...

Mutta ennen on kyllä satsattu suurempiin ikäeroihin, 3-5 vuotta. Nykyään on muotia pyöräyttää lapsia joka tai joka toinen vuosi.

Musta tuntuu, että suurin ongelma on se, ettei ymmärretä lasten tarpeiden muuttumista lasten kasvaessa. Luullaan, että kaikki helpottuu kauheasti, eikä odoteta, että edes se ensimmäinen lapsi olisi 3-4 vuotias ennen kun tehdään lisää. No sitten niitä onkin yhtäkkiä se kolme ja tulee huomattua, että se isompikin lapsi vie paljon aikaa ja energiaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja halipupu harmaana:
Monet varmaan ajattelee, että lapsen kanssa eläminen on samanlaista ruusuilla tanssimista kuin se naistenlehdissä yms. kuvataan eikä ajattele realistisesti tulevaisuutta ainakaan sen ensimmäisen lapsen jälkeen. Monille koliikit, yövalvomiset ja lapsen allergiat yms. tulee aika yllättäen saatika sitten oman tai miehen väsymys ja masennus. Tietenkin myös turvaverkon muutuvuus ei ehkä tule monelle mieleen, eivät ne omat vanhemmatkaan yms. sukulaiset ja tuttavat ja ystävätkään ikuisesti elä ja jaksa pieniä lapsia hoitaa ja on heilläkin muuta elämää.

Toisaalta nykyaikana myös ajatus siitä, että kaiken pitäisi sujua vähintään 10+ arvoisesti ja täydellisesti hämärtää vanhempien tajunnan siitä asiasta, että lapset ovat lapsia, jotka harjoittelevat monenlaisia taitoja eivätkä voi heti syntyessään olla sosiaalisia, emotionaalisesti lahjakkaita superneroja, joilta sujuu kaikki asiat tässä ja nyt. Päiväkodissa työskennellessä törmää usein vanhempiin, jotka tulevat valittamaan kun heidän Nico-Petteriään on tönäisty tms. pientä tavallista arkipäiväistä mitä nyt aina sattuu kun on useampi lapsi paikalla. Monesti sanonkin, että täällä monet lapset _opettelevat sosiaalisia taitoja ja että sellaista sattuu aina välillä pienten lasten kesken, mutta ainakin isompiin kahakoihin puututaan ja niistä keskustellaan. Se että oma lapsi joutuu olemaan toisten lasten "harjoitteluväline" ei ehkä tule vanhemmille mieleen, mutta näinhän se menee, puolin ja toisin.
Click to expand...

Minkähän takia oma lapseni ei kiusaa ja töni ketään? Häntä syyllistetään herkkyydestä vaikka oikeasti niistä häiriintyneistä mukuloista pitäisi kitkeä se kiusaaminen pois!!!!! Tämä ottaa päähän aivan helv...!!!
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninaTT:
Mutta ennen on kyllä satsattu suurempiin ikäeroihin, 3-5 vuotta. Nykyään on muotia pyöräyttää lapsia joka tai joka toinen vuosi.

Musta tuntuu, että suurin ongelma on se, ettei ymmärretä lasten tarpeiden muuttumista lasten kasvaessa. Luullaan, että kaikki helpottuu kauheasti, eikä odoteta, että edes se ensimmäinen lapsi olisi 3-4 vuotias ennen kun tehdään lisää. No sitten niitä onkin yhtäkkiä se kolme ja tulee huomattua, että se isompikin lapsi vie paljon aikaa ja energiaa.
Click to expand...

Milloin ennen? Eiköhän niitä lapsia ole ennen pyörähdellyt vähintäänkin sitä tahtia kuin nykyään, taaperoimetys kun ei ole mitenkään varma ehkäisykeino. Ennen ainoa ero oli siinä, että osa lapsista kuoli siinä välissä jo vauvoina.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ninaTT:
Mutta ennen on kyllä satsattu suurempiin ikäeroihin, 3-5 vuotta. Nykyään on muotia pyöräyttää lapsia joka tai joka toinen vuosi.

Musta tuntuu, että suurin ongelma on se, ettei ymmärretä lasten tarpeiden muuttumista lasten kasvaessa. Luullaan, että kaikki helpottuu kauheasti, eikä odoteta, että edes se ensimmäinen lapsi olisi 3-4 vuotias ennen kun tehdään lisää. No sitten niitä onkin yhtäkkiä se kolme ja tulee huomattua, että se isompikin lapsi vie paljon aikaa ja energiaa.
Click to expand...



"Pieni lapsi , pienet murheet, iso lapsi isommat murheet", niin se menee. Kyllä jokainen lapsi, terve, sairas, vauva, taapero, koululainen vaatii oman osansa
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa