Ekan lapsen kanssa imetys oli yhtä taistelua. Se sattui, vauva ei tuntunut saavan imuotetta, Luulin joka itkun ja inahduksen olevan nälkää. Epävarmuuksissani annoin jo kahden viikon päästä korviketta, jonka määrä alkoi pikkuhiljaa nousta. Oma maidontulo alkoi ehtymään. Vauvan ollessa 2,5kk maidon tulo oli olematon ja vauva melkeinpä kokonaan korvikkeella. Minua harmitti. Koin silloin, että olin antanut kaikkeni..
Kakkonen syntyi. Olin hyvin epävarma imetyksen suhteen, mutta halu onnistumiseen oli kova. Kotona oli kutenkin varuilta korviketta ja vauvan olessa 2vk, annoin melkein taas periksi, mutta halusin kokeilla imetyksen ohjaajan apua, ennen kuin lopetan imetyksen.. Huomasin ohjaajan avulla, että imetys onnistuu ja että eka imetys kaatui minun omaan tietämättömyyteen ja silloisista "yritin kaikkeni" tunteista huolimatta, siihen etten oikeasti yrittänytkään tarpeeksi.
Kolmonen synti keskosena. Oli ekat viikot nenä-maha letkussa ja sai vain äidin maitoa
Ilman kokkosen onnistuneen imetyksen tuomaa varmuutta en olisi ikinä jaksanut, osannut ja luottanut itseeni, että tämä imetys olisi onnistunut. Kaksi viikkoa sairaalasta kotiutumisen jälkeen heitin pullot jorpakkoon ja aloin imettämään. Ja nyt tätä kolmosta olen imettänyt 9kk..
Itsellä imetyksen onnistumiseen vaikutti oikeanlainen ohjaus, tieto ja lähes sokeasti luotto omaan itseensä ja siihen että maitoa tulee.. Ja se helevetinmoinen veden kittaus, että sai koko ajan juosta pissillä