Masennuksesta kärsivien tukipino! Huomenta, päivää, iltaa ja yötä!

[QUOTE="vieras";22593636]Hyvä että löysin tämän ketjun,olen jonkin aikaa epäillyt olevani masentunut tai ainakin monet teidän oireet ym.jutut kuulostavat juuri minun elämältäni.Se on vaan hirmu vaikeata itselle saati muille myöntää,hävettää.[/QUOTE]

Kannattaa tutkituttaa ehdottomasti!

Masennus - Masennuskanava - Poliklinikka.fi

Masennus – Wikipedia

www.kaypahoito.fi - Suositukset

Beckin masennustesti - Beck Depression Inventory

Tietopankki - Mielenterveyden keskusliitto ry

https://www.tukinet.net/

Tässä joitain sivuja, joista voisi olla hyötyä. Kannattaa ottaa yhteyttä omaan terveyskeskukseen ja pyytää lääkäriin aikaa. Hän voi tehdä sinulle klinikalla testin, jotta saat lähetteen eteenpäin. Voimia!

 

Eilinen meni hyvin. Alkoholin nauttimisessa on aina se riski, että sitä jää ahdistukseen kiinni serotoniintasojen romahdettua. Taitaa kaikki muutkin välittäjäainetasot vähän heitellä. Siksi sen nauttiminen kai ei olisikaan hyväksi, koska sillä on mahdollista pahentaa masennusta ja ahdistusta ei niinkään hoitaa sitä tai sen oireita.

Mutta tuli nautittua hyvin varovasti juomia, muutenkin aika harvoin tulee otettua ja lähdettyä ulos. Ei krapulaa tai huonoa oloa, huonot yöunet vain. Tuli tarpeeseen tuo ulkonakäynti ehdottomasti. Sosiaalisen elämän virittely pitkän taantuman jälkeen on ihan hyväksi minulle.

 

Hyvää itsenäisyyspäivän aamua kaikille. :heart:

Näin aika hirveitä painajaisia. Kuten tavallista, se suorastaan mässäili kuolemalla. Olotila vähän väsynyt, hutera ja ahdistunut. Aika tavallista tällaisten huonounisten ja painajaisten täyttämän yön jälkeen. Mutta parempaa varmasti tiedossa.

 

Kun tämä toinen raskaus alkoi elokuussa siitä asti asiat on menneet vain pahemmaksi, mutta esikoisen synnytyksen jälkeen tämä kaikki alkoi (1v5kk sitten). Nyt kun vielä itse tajusin asian, että olen MASENTUNUT ja neuvolassakin se todettiin, niin kaikki kääntyi päälaelleen. Esikoisen syntymästä asti ajattelin, että tämä on tätä normaalia kotiäidin väsymystä. Ihmettelin miehellekin tämän tokan raskauden alettua, että miksi ei kiinnosta siivota että nykyään inhoan sitä ja väsyn ihan pienestä liikahduksestakin... Mieskin saa kohta jonkun romahduksen, kyllä se sen verran säikähti eilen sitä mun kohtausta. Nykyään saakin olla aika raskas ja ahdistava asia, että saan edes paniikkihäiriö kohtauksen. Viimeisestä kohtauksesta ennen eilistä on jo yli 4vuotta...

Pitäisi patistaa nyt itsensä soittamaan sille masennushoitajalle, mutta tuntuu että kaikki on niin moninverroin haastavampaa... Yksi puhelinsoitto vaan ja se on siinä, miten se voi olla näin vaikeeta?

Ja minä olen täällä nyt ruikuttamassa, ihminen joka ennen ei uskonut koko masennukseen ja ajattelin sen vain olevan omasta tahdonvoimasta kiinni... Ja paskat...

Mutta tuo hengen pidätteleminen auttaa... Tuon kohtauksen aikanahan saa liikaakin happea, eikä hengen pidättämisestä ole tuolloin mitään vaaraa. Tuon jälkeen saa hengityksenkin tasaantumaan, kun voi "aloittaa alusta" koko hengittämisen.

Googletapa Äimä ry, sieltä löydät tukea ja apua synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Voimia!

 

[QUOTE="Kati";22604185]Googletapa Äimä ry, sieltä löydät tukea ja apua synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Voimia![/QUOTE]

:hug: Olipas hyvä linkkivinkki Kati

 

Ovathan kaikki masennuspotilaat tietoisia vitamiinien positiivisesta vaikutuksesta masennuksen hoidossa?

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=185

 

Huomenta kaikille. Toivottavasti itsenäisyyspäivä meni hyvin.

Viime yönä uni jäi taas tuntiin. Sanomattakin selvää, että minua väsyttää aivan tavattoman paljon. Olen taas nähnyt painajaisia lähes joka yö, joten en tiedä kumpi on parempi. Se, että ei nuku vai se, että herää sydän hakaten tarkistamaan olevansa turvassa omassa sängyssä, eikä kauheuksien keskellä. Velvollisuudet kuitenkin kutsuvat ja on lähdettävä tien päälle, huvitusaste nolla.

Ne velvollisuudet painaa tänään rinnan päällä kuin kuormallinen kiviä. Olo on juuri ja juuri siedettävällä tasolla. Parempi kuin eilen. Tajusin eilen olevani fyysisesti ja henkisesti melko poikki. Istahdin lumihankeen ja upposin ajatuksiin useammaksi minuutiksi. Mies oli nähnyt minut ilmeisesti ikkunasta, koska avasi oven ja käski nousemaan ylös. Onneksi nuorin lähti mielellään sisään, kiitos niskaan menneen lumen, ja minä pääsin päiväunille. Ilman niitä ei luultavasti olisi leipomisesta tullut yhtään mitään.

*haukotus*

Hyi että, kun aamukahvissa olisi muuten toivomisen varaa. Ennätti jäähtyä jo tässä kirjoittaessa :x
Voimia kaikille uuteen päivään. :hug:

 

Olin niin väärässä paremmasta. Eipä ole paljon ollut kehumista päivässä kokonaisuudessaan. Aion nyt kiukutella hetken, keittää kahvia, upottaa itseni synkkään musiikkiin ja murjottaa. :headwall:

 

Huomenta kaikille. Toivottavasti itsenäisyyspäivä meni hyvin.

Viime yönä uni jäi taas tuntiin. Sanomattakin selvää, että minua väsyttää aivan tavattoman paljon. Olen taas nähnyt painajaisia lähes joka yö, joten en tiedä kumpi on parempi. Se, että ei nuku vai se, että herää sydän hakaten tarkistamaan olevansa turvassa omassa sängyssä, eikä kauheuksien keskellä. Velvollisuudet kuitenkin kutsuvat ja on lähdettävä tien päälle, huvitusaste nolla.

Ne velvollisuudet painaa tänään rinnan päällä kuin kuormallinen kiviä. Olo on juuri ja juuri siedettävällä tasolla. Parempi kuin eilen. Tajusin eilen olevani fyysisesti ja henkisesti melko poikki. Istahdin lumihankeen ja upposin ajatuksiin useammaksi minuutiksi. Mies oli nähnyt minut ilmeisesti ikkunasta, koska avasi oven ja käski nousemaan ylös. Onneksi nuorin lähti mielellään sisään, kiitos niskaan menneen lumen, ja minä pääsin päiväunille. Ilman niitä ei luultavasti olisi leipomisesta tullut yhtään mitään.

*haukotus*

Hyi että, kun aamukahvissa olisi muuten toivomisen varaa. Ennätti jäähtyä jo tässä kirjoittaessa :x
Voimia kaikille uuteen päivään. :hug:

:hug: Voin samaistua tuohon uniasiaan, toivottavasti painajaisesi loppuvat :/ Ja eikä unettomuus auta yhtään siihen masentuneeseen olotilaan. Eilen iltana oli minunkin pakko viedä lapsi jo aikasin nukkuu, kun tuntui ettei meinannut hereillä pysyä ja ahdisti niin mahdottomasti. Ja itsekin olen fyysisesti ja henkisesti tosi poikki, sitä jää ihan jonnekin haavemaailmaan ja sitten siihen havahtuu jonkun ajan päästä... Ei jaksaisi oikein olla henkisesti läsnä. Nyt olenkin paljon miettinyt miten tämä vaikuttaa lapseen ja mitä sen päässä liikkuu? Kun mun oma äiti taisi kärsiä masennuksesta silloin kun olin pieni, eihän siitä mitään diagnoosia ikinä tehty, mutta niin kylmät muistot ovat jääneet äidistä... Ei ottanut syliin kun itkin (tai muutenkaan), ei leikkinyt ikinä mun kanssa eikä ollut läsnä henkisesti, omissa maailmoissaan vaan... Ja nyt olen toistamassa melkein samaa, tahtomattani. Vannoin joskus etten ikinä olisi samanlainen omalle lapselleni. Pidän toki tyttöä paljon sylissä ja lohdutan kun itkee, mutta joskus oikein väsyneenä se tuntuu olevan vaikeaa jotenkin....

 

up

 

Taas tuli pahaa masennusta...yhdestä viestistä. Tulipa vaan tunne että kaverilla menee "hyvin" ja hänellä on kivaa, on kavereita... mutta minäpä olen yksin koko ajan..epäreilua.

 

:hug: Voin samaistua tuohon uniasiaan, toivottavasti painajaisesi loppuvat :/ Ja eikä unettomuus auta yhtään siihen masentuneeseen olotilaan. Eilen iltana oli minunkin pakko viedä lapsi jo aikasin nukkuu, kun tuntui ettei meinannut hereillä pysyä ja ahdisti niin mahdottomasti. Ja itsekin olen fyysisesti ja henkisesti tosi poikki, sitä jää ihan jonnekin haavemaailmaan ja sitten siihen havahtuu jonkun ajan päästä... Ei jaksaisi oikein olla henkisesti läsnä. Nyt olenkin paljon miettinyt miten tämä vaikuttaa lapseen ja mitä sen päässä liikkuu? Kun mun oma äiti taisi kärsiä masennuksesta silloin kun olin pieni, eihän siitä mitään diagnoosia ikinä tehty, mutta niin kylmät muistot ovat jääneet äidistä... Ei ottanut syliin kun itkin (tai muutenkaan), ei leikkinyt ikinä mun kanssa eikä ollut läsnä henkisesti, omissa maailmoissaan vaan... Ja nyt olen toistamassa melkein samaa, tahtomattani. Vannoin joskus etten ikinä olisi samanlainen omalle lapselleni. Pidän toki tyttöä paljon sylissä ja lohdutan kun itkee, mutta joskus oikein väsyneenä se tuntuu olevan vaikeaa jotenkin....

Aihetta on varmasti tutkittu enenevissä määrin. Vanhempien masennuksella ja mielenterveyden ongelmilla on riski sukupolvistua, mutta ihan a + b ei ole suoraan c. Toisin sanoen lapsi ei suoraan sairastu tulevaisuudessa masennukseen, jos vanhempi sairastaa masennusta. Se on niin monen asian summa ja erityisen merkityksellistä on ylläpidettävät ja kannattelevat sosiaaliset suhteet kaiken kaikkiaan lapsen tarpeisiin vastaamisen ohella.

Minä olen pyörittänyt samaa asiaa yökaupalla pääni sisällä. Huolehtinut ja murehtinut siitä miten ja millä tavoin sairastutan lapseni. Miten raskauden aikainen ja synnytyksen jälkeinen masennus vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen ja esikoisen elämään minun nukkuttua suurimman osan ajasta. Tämä ei ole ensimmäinen masennus minulla, vaan olen sairastanut sitä jaksottain jo varhaisteini-iästä. Ymmärrän kuitenkin sen merkityksen, mikä juuri sillä lapsen "näkemisellä" on.

Meillä äiti on sairastanut (ja sairastaa edelleen) jotain määrittelemätöntä (diagnosoimatonta) masennukseen, ajoittain harhaluuloisuuden värittämää sairautta. Hänellä oli samanlaista tunnekylmyyttä ja välillä jopa henkisesti väkivaltaista käytöstä minua kohtaan. Sama on jatkunut aikuisikään asti, kunnes lopulta jouduin tämän viimeisen masennuksen myötä kohtaamaan monet asiat ja katkaisin välit äitiini suojellakseni omia lapsiani ja itseäni häneltä. Olen tehnyt paljon työtä sen eteen, etten siirrä sitä taakkaa omille lapsilleni. Tässä se ero varmaan tuleekin. Se kyky yrittää katkaista kierre. Tiedostaminen, jonka sinunkin tekstistäsi aistin. Tiedostaminen, että asiat voivat mennä toisin kuin itse on ne kokenut. Ja se, että kuulee, näkee ja tuntee lapsen kanssa on tärkeää.

En suosittele ottamaan sitä syyllisyyslistalle kannettavaksi siis. Siinä on vain turhaa kannettavaa itselle ja lapsillekin. Kuten sanottu, mikään ei ole ihan niin suoraviivaista. Masentunut itse sen sijaan antaa isommat mittasuhteet etenkin tällaisissa asioissa kuin mitä olisi tarpeen.

 

[QUOTE="malla";22625788]Taas tuli pahaa masennusta...yhdestä viestistä. Tulipa vaan tunne että kaverilla menee "hyvin" ja hänellä on kivaa, on kavereita... mutta minäpä olen yksin koko ajan..epäreilua.[/QUOTE]

:hug: Iso halaus malla!

 

Ovathan kaikki masennuspotilaat tietoisia vitamiinien positiivisesta vaikutuksesta masennuksen hoidossa?

Masennus – depressio - Itsehoidon artikkelit - Tohtori Tolonen

Onneksi tulee vedettyä yhtä jos sun toistakin nappia naamaan. :snotty:

 

Huomenta

Kumma tämä sairaus, kun aamut on niitä vaikeimpia ja synkimpiä taas. Mieli on mustassa liisterissä, tahmainen ja tarttuu kallon sisäpintaan. Tuntui taas kuin joku olisi puristanut sielua kasaan.

Aamukahvin keitossa meni sellaiset reilut puolituntia Koska pistin purut ja veden, mutta unohdin pistää ne liedelle. Sitten huomasin erheeni joitain minuutteja myöhemmin ja sain aseteltua ne sinne kahvinkeittimeen. Huomio karkasi muualle ja ryntäsin pistämään koneen päälle. Mennessäni ottamaan kahvia saan huomata unohtaneeni pistää kahvinkeittimen päälle.

Kyllä tämä tästä. Luin eilen todennäköisyyksiä siitä kuinka suuri riski sellaisella ihmisellä on sairastua uudestaan masennukseen, joka on sairastanut jo useammin elämässään masennusta. Luku oli 90%. :/ Tämä on minullakin ihan oikeasti koko elämän riesa. Uusiutuu ja uusiutuu vain.

 

:hug: Iso halaus malla!

Kiitos Naavaparta! Hug! Lämpimin ajatuksin.

 

Aihetta on varmasti tutkittu enenevissä määrin. Vanhempien masennuksella ja mielenterveyden ongelmilla on riski sukupolvistua, mutta ihan a + b ei ole suoraan c. Toisin sanoen lapsi ei suoraan sairastu tulevaisuudessa masennukseen, jos vanhempi sairastaa masennusta. Se on niin monen asian summa ja erityisen merkityksellistä on ylläpidettävät ja kannattelevat sosiaaliset suhteet kaiken kaikkiaan lapsen tarpeisiin vastaamisen ohella.

Minä olen pyörittänyt samaa asiaa yökaupalla pääni sisällä. Huolehtinut ja murehtinut siitä miten ja millä tavoin sairastutan lapseni. Miten raskauden aikainen ja synnytyksen jälkeinen masennus vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen ja esikoisen elämään minun nukkuttua suurimman osan ajasta. Tämä ei ole ensimmäinen masennus minulla, vaan olen sairastanut sitä jaksottain jo varhaisteini-iästä. Ymmärrän kuitenkin sen merkityksen, mikä juuri sillä lapsen "näkemisellä" on.

Meillä äiti on sairastanut (ja sairastaa edelleen) jotain määrittelemätöntä (diagnosoimatonta) masennukseen, ajoittain harhaluuloisuuden värittämää sairautta. Hänellä oli samanlaista tunnekylmyyttä ja välillä jopa henkisesti väkivaltaista käytöstä minua kohtaan. Sama on jatkunut aikuisikään asti, kunnes lopulta jouduin tämän viimeisen masennuksen myötä kohtaamaan monet asiat ja katkaisin välit äitiini suojellakseni omia lapsiani ja itseäni häneltä. Olen tehnyt paljon työtä sen eteen, etten siirrä sitä taakkaa omille lapsilleni. Tässä se ero varmaan tuleekin. Se kyky yrittää katkaista kierre. Tiedostaminen, jonka sinunkin tekstistäsi aistin. Tiedostaminen, että asiat voivat mennä toisin kuin itse on ne kokenut. Ja se, että kuulee, näkee ja tuntee lapsen kanssa on tärkeää.

En suosittele ottamaan sitä syyllisyyslistalle kannettavaksi siis. Siinä on vain turhaa kannettavaa itselle ja lapsillekin. Kuten sanottu, mikään ei ole ihan niin suoraviivaista. Masentunut itse sen sijaan antaa isommat mittasuhteet etenkin tällaisissa asioissa kuin mitä olisi tarpeen.

Mulla on ollut myös tunnekylmä äiti, suorastaan raaka! Ja kaikkea muutakin. Oletko sinä, Naavaparta saanut mitään tukea/terapiaa mistään?

 

[QUOTE="malla";22636604]Mulla on ollut myös tunnekylmä äiti, suorastaan raaka! Ja kaikkea muutakin. Oletko sinä, Naavaparta saanut mitään tukea/terapiaa mistään?[/QUOTE]

Masennus on tietysti pakottanut hakemaan keskusteluapua. Psykoterapiaa varten sain todella hyvät puoltavat lausunnot, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa (lue = liian köyhä). Jonain päivänä sitten.

Entäs sinä?

 

Hyvää huomenta masentuneille, heidän läheisilleen ja kaikille muillekin. Kaunista talvipäivää, muistakaahan yrittää ulkoilla jos voimia löytyy

 

Jännä huomata, että meillä kolmella on ollut kylmät äidit... Uskallatteko täällä kertoa lisää aiheesta? Olis kiva jakaa tuntemuksia ja kokemuksia, aika harmillisesta asiasta...

Mä muistan, että nukuin pienenä aina iskän puolella, se valvoi ja huolehti minusta kun olin kipeenä... Mutsi kuorsasi rennosti isän vieressä, eikä herännyt mun itkuihin tai muihinkaan yökukkumisiin. Jos itkin, äiti vain tuijotti, ei sanonut mitään eikä lohduttanut... Isäni on kertonut mulle paljonkin äidistä asioita mitä en itse muista, mutta meillä oli mutsi se joka siivosi, teki ruokaa, pyykkäs jne. Tietenkin huolehti hyvin mun syömisistä, vaatteista ja tuollaisesta, mutten ikinä kokenut mitään äidinrakkautta, kun se ei pitänyt mua huvikseenkaan sylissä. Onneksi mulla oli harvinaisen hyvä isä, joka huolehti sitten tästä henkisestä läsnäolosta ja "välittämisestä", hoitamisesta...

 

Täällä myös yksi masentunut kahden pienen lapsen äiti. Tuntuu että kaikki voimat menee arjen pyörittämiseen ja mitään ylimääräistä en jaksa. Ei ole ketään kelle puhua. Toisen lapsen syntymän jälkeen kävin lääkärillä juttelemassa ja söin masennuslääkekuurin. Nyt tuntuu että olen voinut huonommin kuin koskaan, kaikki kotityöt ja ihan kaikki hoidettavat asiat on seisoneet, vain ihan pakollisen olen tehnyt...Ulospäin ei taida kukaan tajuta että olen masentunut. Ainoastaan mies sen näkee.

Tausta sellainen että omat vanhemmat molemmat mielenterveysongelmaisia ja toinen kuollut oman käden kautta..Mietityttää saanko tän kierteen ikinä katkaistua? Elossa olevaan vanhempaan olen joutunut katkaisemaan välit, en jaksa enää ottaa vastaan kaikkea sitä henkistä kuormitusta vaan haluan suojella itseäni ja lapsiani..

 

Täällä myös yksi masentunut kahden pienen lapsen äiti. Tuntuu että kaikki voimat menee arjen pyörittämiseen ja mitään ylimääräistä en jaksa. Ei ole ketään kelle puhua. Toisen lapsen syntymän jälkeen kävin lääkärillä juttelemassa ja söin masennuslääkekuurin. Nyt tuntuu että olen voinut huonommin kuin koskaan, kaikki kotityöt ja ihan kaikki hoidettavat asiat on seisoneet, vain ihan pakollisen olen tehnyt...Ulospäin ei taida kukaan tajuta että olen masentunut. Ainoastaan mies sen näkee.

Tausta sellainen että omat vanhemmat molemmat mielenterveysongelmaisia ja toinen kuollut oman käden kautta..Mietityttää saanko tän kierteen ikinä katkaistua? Elossa olevaan vanhempaan olen joutunut katkaisemaan välit, en jaksa enää ottaa vastaan kaikkea sitä henkistä kuormitusta vaan haluan suojella itseäni ja lapsiani..

Huomenta Masentunut äiti. Pakko kysyä heti tähän väliin, että syötkö vielä lääkkeitä ja kuulutko tällä hetkellä hoidon piiriin?

:hug: Masennus on rankka ja vakava tauti. Ja kyllä minä uskon, että sen kierteen voi katkaista. Se vaatii työtä, mutta on se varmasti mahdollista. Se välien katkaisukin voi tulla tarpeeseen, kun vedetään rajoja itsensä ja niiden asioiden väliin, jotka kuormittavat lisää. Tarve ja ymmärrys suojella itseä on yksi askel. Myös se lasten suojeleminen on todella tärkeää! Itsensä parantaminen on nyt tärkein asia tällä hetkellä.

 

Jännä huomata, että meillä kolmella on ollut kylmät äidit... Uskallatteko täällä kertoa lisää aiheesta? Olis kiva jakaa tuntemuksia ja kokemuksia, aika harmillisesta asiasta...

Mä muistan, että nukuin pienenä aina iskän puolella, se valvoi ja huolehti minusta kun olin kipeenä... Mutsi kuorsasi rennosti isän vieressä, eikä herännyt mun itkuihin tai muihinkaan yökukkumisiin. Jos itkin, äiti vain tuijotti, ei sanonut mitään eikä lohduttanut... Isäni on kertonut mulle paljonkin äidistä asioita mitä en itse muista, mutta meillä oli mutsi se joka siivosi, teki ruokaa, pyykkäs jne. Tietenkin huolehti hyvin mun syömisistä, vaatteista ja tuollaisesta, mutten ikinä kokenut mitään äidinrakkautta, kun se ei pitänyt mua huvikseenkaan sylissä. Onneksi mulla oli harvinaisen hyvä isä, joka huolehti sitten tästä henkisestä läsnäolosta ja "välittämisestä", hoitamisesta...

Uskallan minä kertoa toki.

Minulla on ehkä siksi erilainen tilanne, että minun äitini kyllä lohdutti, rakasti, halasi, syötti, juotti, vaatetti ja hoivasi. Siis kaikkea sitä, mitä äidinrakkauteen kuuluu (tai ainakin oletan noiden siihen kuuluvan). Äitini oli kuitenkin jollain tapaa ennalta-arvaamaton, ailahteleva, paha suustaan ja raivokas.

Yritän nyt miettiä miten tätä kuvaisin. On todella vaikea löytää sanoja. Koen hyvin vahvasti sen, että olen paha ja huono tytär kun puhun omasta äidistäni näitä asioita. Siis, äiti saattoi rikkoa tavarat riidan päätteeksi. Kaiken minkä käsiinsä sai. Muistan vanhempien riitojen joskus päättyneen fyysiseksi tappeluksi ja painiksi. Jos minä tein jotain minkä katsoi häntä loukkaavaksi, teki tiettäväksi sen haukkumalla, alentamalla ja kieltämällä anteeksiantamisen, fyysisen läheisyyden.

Hän saattoi rankaista julkisesti tästä. Muistan muutamia kertoja, kun tavallisen riidaan päätteeksi ulko-ovessa oli lappuja (näitä äiti jätti mielellään, se oli se viimeinen sana), joista naapuritkin näkivät miten huono olen. Nyt kun niitä ajattelee, niin tajuaa miten hulluja ne. Niillä lapuilla ei ollut mitään tekemistä sen riidan kanssa. Olivat vain sanoja, joita tuli ensimmäiseksi mieleen. Olin mm. oveen jätettyjen lappujen mukaan niin vittumainen pikkukakara, että minun pitäisi pukea paskavaipat päälle ja uida niissä. Joskus yhden huoraksi haukkumissession jälkeen 12-vuotiaana muistan ottaneeni leipäveitsen ja miettineeni ensimmäisen kerran itsemurhaa ja käsien viiltämistä auki.

Äiti myös kulki (ja kulkee) perässä haukkumassa. Eli jos yritin mennä vessaan piiloon, hän tuli ja huusi oven läpi, takoi ovea kunnes aukaisin tai tiirikoi oven auki saadakseen jatkaa haukkumista. Tätä jatkui tunteja. Ei mahdollisuutta paeta äiti. Oli vain odotettava, että äiti nukahti tai kyllästyi. Tämä on se syy miksi nyt katkaisin välini äitiini ja pidän tiukkaa etäisyyttä. Kun äiti tekee tätä omille lapsenlapsilleen tai minulle lasteni edessä. Lapset kuitenkin alkoivat oireilla välirikosta niin paljon, että tiukasti rajoitetut tapaamiset olen nyt sallinut. Se on rankkaa minulle, mutta lasten takia korjaan välejä johonkin pisteeseen. Pelkään äidin kirjaimellisesti ryömivän ihoni alle.

Äitini sairastuessa stressiin hän alkaa muuttua harhaiseksi (joku vainoaa häntä, kuka on tappanut kenetkin, hän sairastaa jotain tautia, minä sairastan jotain, joku on tehnyt jotain jne.).

Tässä nyt jotain... Äiti on aika kuluttava ihminen.

 

Masennus on tietysti pakottanut hakemaan keskusteluapua. Psykoterapiaa varten sain todella hyvät puoltavat lausunnot, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa (lue = liian köyhä). Jonain päivänä sitten.

Entäs sinä?

Samoin. En ole lausuntoja juuri nyt hakenut mutta käyn keskustelemassa(ilmainen paikka).
En vaan ole toipunut, jutut ovat liian vaikeita, lisäksi toisen vanhemman teot painaa päälle
(alitajunnassa). Olen myös köyhä.

 

Uskallan minä kertoa toki.

Minulla on ehkä siksi erilainen tilanne, että minun äitini kyllä lohdutti, rakasti, halasi, syötti, juotti, vaatetti ja hoivasi. Siis kaikkea sitä, mitä äidinrakkauteen kuuluu (tai ainakin oletan noiden siihen kuuluvan). Äitini oli kuitenkin jollain tapaa ennalta-arvaamaton, ailahteleva, paha suustaan ja raivokas.

Yritän nyt miettiä miten tätä kuvaisin. On todella vaikea löytää sanoja. Koen hyvin vahvasti sen, että olen paha ja huono tytär kun puhun omasta äidistäni näitä asioita. Siis, äiti saattoi rikkoa tavarat riidan päätteeksi. Kaiken minkä käsiinsä sai. Muistan vanhempien riitojen joskus päättyneen fyysiseksi tappeluksi ja painiksi. Jos minä tein jotain minkä katsoi häntä loukkaavaksi, teki tiettäväksi sen haukkumalla, alentamalla ja kieltämällä anteeksiantamisen, fyysisen läheisyyden.

Hän saattoi rankaista julkisesti tästä. Muistan muutamia kertoja, kun tavallisen riidaan päätteeksi ulko-ovessa oli lappuja (näitä äiti jätti mielellään, se oli se viimeinen sana), joista naapuritkin näkivät miten huono olen. Nyt kun niitä ajattelee, niin tajuaa miten hulluja ne. Niillä lapuilla ei ollut mitään tekemistä sen riidan kanssa. Olivat vain sanoja, joita tuli ensimmäiseksi mieleen. Olin mm. oveen jätettyjen lappujen mukaan niin vittumainen pikkukakara, että minun pitäisi pukea paskavaipat päälle ja uida niissä. Joskus yhden huoraksi haukkumissession jälkeen 12-vuotiaana muistan ottaneeni leipäveitsen ja miettineeni ensimmäisen kerran itsemurhaa ja käsien viiltämistä auki.

Äiti myös kulki (ja kulkee) perässä haukkumassa. Eli jos yritin mennä vessaan piiloon, hän tuli ja huusi oven läpi, takoi ovea kunnes aukaisin tai tiirikoi oven auki saadakseen jatkaa haukkumista. Tätä jatkui tunteja. Ei mahdollisuutta paeta äiti. Oli vain odotettava, että äiti nukahti tai kyllästyi. Tämä on se syy miksi nyt katkaisin välini äitiini ja pidän tiukkaa etäisyyttä. Kun äiti tekee tätä omille lapsenlapsilleen tai minulle lasteni edessä. Lapset kuitenkin alkoivat oireilla välirikosta niin paljon, että tiukasti rajoitetut tapaamiset olen nyt sallinut. Se on rankkaa minulle, mutta lasten takia korjaan välejä johonkin pisteeseen. Pelkään äidin kirjaimellisesti ryömivän ihoni alle.

Äitini sairastuessa stressiin hän alkaa muuttua harhaiseksi (joku vainoaa häntä, kuka on tappanut kenetkin, hän sairastaa jotain tautia, minä sairastan jotain, joku on tehnyt jotain jne.).

Tässä nyt jotain... Äiti on aika kuluttava ihminen.

Äitisi on ollut aika kamala, en ihmettele että sullakin on masennusta. Osittain tuttua oli tuossa tarinassa. Äitini ja isäni tappelivat ja äitini oli ilkeä ja väkivaltainen, erityisesti mua kohtaan. Pahoinpitelyä ilmeisesti jo vauva-iästä saakka, vähällä oli ettei henki mennyt.
Huutamista ja meuhkaamista.
Sitten vielä isän tekemät väkivaltaisuudet, toisaalta isä piti huolta, kuitenkin vahingoitti.
En ole löytänyt vielä sopivaa apua itselleni ja jos olisi rahaa, tietäisin miten voisin hoitaa itseäni. Nyt pitää vain kärsiä.