Masennuksesta kärsivien tukipino! Huomenta, päivää, iltaa ja yötä!

http://www.youtube.com/watch?v=1AOp9c5DRzc

 

Voimia sinulle, naavaparta, ja tietysti muillekin!

Itse olen välillä myös aivan lopussa. Viimeisillä voimillani hoidan perhettä, mutta jostain saa taas voimaa puskea eteenpäin. Lääkityksen myötä olo on siedettävä nykyään, toisinaan tulee notkahduksia.

 

Äh, pari päivää menny ihan sumussa. Nukuttua ei saa, ei sitten millään. Lääkärissä kävin, ei ottanut tosissaan taasKAAN mun asioita, kerroin kaiken ja sanoin ettei terapiat auta. Noh, määräsi lääkkeitä, jotka ei minulle passaa sitte huonostikaan. Jaksetaan jatkaa taas päivä kerrallaan, ehkä.

Miehen kanssa asiat koko ajan huononemaan päin, myönsi eilen häpeävänsä minua, eikä siksi lähde mun ja lasten kanssa mihinkään. Ainakaan mielellään.

Ja kuulemma lapset on MUN lapsia, ei HÄNEN ja MUN kuuluu hoitaa koti, lapset, ruuat, kaupassa käynnit ynm. Omaa aikaa nolla. Herra työttömänä, istuu sohvalla päivät pitkät. Ehkä tää tästä, neuvolasta luvattiin perheterapeutti kotiin.

 

Tänään on tapahtunut kaikenlaista ja ihan hyvää. Parasta oli kun menin kirkkoon, nyt kolmannen kerran samaan tilaisuuteen ja onneksi menin.
Sain hyvän olon, viimeksi ei ollut mitään erikoista mutta nyt oli.
Rukouspalvelu.

 

Voimia sinulle, naavaparta, ja tietysti muillekin!

Itse olen välillä myös aivan lopussa. Viimeisillä voimillani hoidan perhettä, mutta jostain saa taas voimaa puskea eteenpäin. Lääkityksen myötä olo on siedettävä nykyään, toisinaan tulee notkahduksia.

Huomenta HuutoYössä

On positiviinen asia, että lääkityksestä on apua, vaikka olo ja jaksaminen eivät olisikaan vielä parhaimmat. Voimia arjen pyöritykseen. Saat taputtaa itseäsi olalle siitä, että jaksat, teet ja hoidat noin paljon vaikka sinulla on voimat vähissä. Sillä se jos mikä ei ole helppo tehtävä. Hyvää perjantaita ja kiitos sinulle tsempityksistä.

 

Äh, pari päivää menny ihan sumussa. Nukuttua ei saa, ei sitten millään. Lääkärissä kävin, ei ottanut tosissaan taasKAAN mun asioita, kerroin kaiken ja sanoin ettei terapiat auta. Noh, määräsi lääkkeitä, jotka ei minulle passaa sitte huonostikaan. Jaksetaan jatkaa taas päivä kerrallaan, ehkä.

Miehen kanssa asiat koko ajan huononemaan päin, myönsi eilen häpeävänsä minua, eikä siksi lähde mun ja lasten kanssa mihinkään. Ainakaan mielellään.

Ja kuulemma lapset on MUN lapsia, ei HÄNEN ja MUN kuuluu hoitaa koti, lapset, ruuat, kaupassa käynnit ynm. Omaa aikaa nolla. Herra työttömänä, istuu sohvalla päivät pitkät. Ehkä tää tästä, neuvolasta luvattiin perheterapeutti kotiin.

:hug:

 

[QUOTE="malla";22584390]Tänään on tapahtunut kaikenlaista ja ihan hyvää. Parasta oli kun menin kirkkoon, nyt kolmannen kerran samaan tilaisuuteen ja onneksi menin.
Sain hyvän olon, viimeksi ei ollut mitään erikoista mutta nyt oli.
Rukouspalvelu.[/QUOTE]

Hieno kuulla.

 

ihanaa kun on täällä tämmönen ketju viimeset 3päivää meni itkiessä tätä, et miten mä olen tähän tilanteeseen joutunut... Eilen oli todella synkkä päivä ja itkin koko ajan, lapsi ei meinannut alkaa päiväunille ja kun mies lähti kauppaan niin tuli armoton ahdistus yksinäisyydestä... mies sitten löysi mut vessan lattialta hyperventiloimasta, kun sain kauhean paniikkihäiriö kohtauksen.
Oon huomannut, että noihin hyperventilaatiokohtauksiin auttaa jos pystyy hetken pidättää hengitystä. Ei löytynyt täältä paperipussiakaan mihin olisi yrittänyt hengittää...
omega 3 ja D vitamiini voi auttaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eilen käskinkin miehen tuoda noita vitamiineja, eikä ole enää niin kauhean nuutunut olo. tai mä kai haluan vaan uskotella että noi vitamiinit vaan jotenkin parantaisi mut...

VOIMIA KAIKILLE! <3

 

ihanaa kun on täällä tämmönen ketju viimeset 3päivää meni itkiessä tätä, et miten mä olen tähän tilanteeseen joutunut... Eilen oli todella synkkä päivä ja itkin koko ajan, lapsi ei meinannut alkaa päiväunille ja kun mies lähti kauppaan niin tuli armoton ahdistus yksinäisyydestä... mies sitten löysi mut vessan lattialta hyperventiloimasta, kun sain kauhean paniikkihäiriö kohtauksen.
Oon huomannut, että noihin hyperventilaatiokohtauksiin auttaa jos pystyy hetken pidättää hengitystä. Ei löytynyt täältä paperipussiakaan mihin olisi yrittänyt hengittää...
omega 3 ja D vitamiini voi auttaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen, eilen käskinkin miehen tuoda noita vitamiineja, eikä ole enää niin kauhean nuutunut olo. tai mä kai haluan vaan uskotella että noi vitamiinit vaan jotenkin parantaisi mut...

VOIMIA KAIKILLE! <3

Moikka Sirpaleina.

Pitää pitää tuo vinkki korvan takana. Aika harvoin hyperventiloin, mutt ehkä siitä on hyötyä jos joku muu saa kohtauksen.

Minäkin syön omega-3:sta, syö toki jos siitä tuntuu olevan apua! Onko sulla kuinka kauan kestänyt noin voimakas ahdistunut ja synkkä olo?

 

Moikka Sirpaleina.

Pitää pitää tuo vinkki korvan takana. Aika harvoin hyperventiloin, mutt ehkä siitä on hyötyä jos joku muu saa kohtauksen.

Minäkin syön omega-3:sta, syö toki jos siitä tuntuu olevan apua! Onko sulla kuinka kauan kestänyt noin voimakas ahdistunut ja synkkä olo?

Kun tämä toinen raskaus alkoi elokuussa siitä asti asiat on menneet vain pahemmaksi, mutta esikoisen synnytyksen jälkeen tämä kaikki alkoi (1v5kk sitten). Nyt kun vielä itse tajusin asian, että olen MASENTUNUT ja neuvolassakin se todettiin, niin kaikki kääntyi päälaelleen. Esikoisen syntymästä asti ajattelin, että tämä on tätä normaalia kotiäidin väsymystä. Ihmettelin miehellekin tämän tokan raskauden alettua, että miksi ei kiinnosta siivota että nykyään inhoan sitä ja väsyn ihan pienestä liikahduksestakin... Mieskin saa kohta jonkun romahduksen, kyllä se sen verran säikähti eilen sitä mun kohtausta. Nykyään saakin olla aika raskas ja ahdistava asia, että saan edes paniikkihäiriö kohtauksen. Viimeisestä kohtauksesta ennen eilistä on jo yli 4vuotta...

Pitäisi patistaa nyt itsensä soittamaan sille masennushoitajalle, mutta tuntuu että kaikki on niin moninverroin haastavampaa... Yksi puhelinsoitto vaan ja se on siinä, miten se voi olla näin vaikeeta?

Ja minä olen täällä nyt ruikuttamassa, ihminen joka ennen ei uskonut koko masennukseen ja ajattelin sen vain olevan omasta tahdonvoimasta kiinni... Ja paskat...

Mutta tuo hengen pidätteleminen auttaa... Tuon kohtauksen aikanahan saa liikaakin happea, eikä hengen pidättämisestä ole tuolloin mitään vaaraa. Tuon jälkeen saa hengityksenkin tasaantumaan, kun voi "aloittaa alusta" koko hengittämisen.

 

Anteeksi, että tungen tähän ketjuun. En ole itse masentunut, mutta mulla on masentuneita läheisiä. Iso halaus kaikille ja paljon voimia! :hug::hug::hug:

 

Kun tämä toinen raskaus alkoi elokuussa siitä asti asiat on menneet vain pahemmaksi, mutta esikoisen synnytyksen jälkeen tämä kaikki alkoi (1v5kk sitten). Nyt kun vielä itse tajusin asian, että olen MASENTUNUT ja neuvolassakin se todettiin, niin kaikki kääntyi päälaelleen. Esikoisen syntymästä asti ajattelin, että tämä on tätä normaalia kotiäidin väsymystä. Ihmettelin miehellekin tämän tokan raskauden alettua, että miksi ei kiinnosta siivota että nykyään inhoan sitä ja väsyn ihan pienestä liikahduksestakin... Mieskin saa kohta jonkun romahduksen, kyllä se sen verran säikähti eilen sitä mun kohtausta. Nykyään saakin olla aika raskas ja ahdistava asia, että saan edes paniikkihäiriö kohtauksen. Viimeisestä kohtauksesta ennen eilistä on jo yli 4vuotta...

Pitäisi patistaa nyt itsensä soittamaan sille masennushoitajalle, mutta tuntuu että kaikki on niin moninverroin haastavampaa... Yksi puhelinsoitto vaan ja se on siinä, miten se voi olla näin vaikeeta?

Ja minä olen täällä nyt ruikuttamassa, ihminen joka ennen ei uskonut koko masennukseen ja ajattelin sen vain olevan omasta tahdonvoimasta kiinni... Ja paskat...

Maanantaina yritä vaikka soittaa sen enempää miettimättä. Siis ettet mieti sen suuremmin, yrität vain hoitaa nopeasti pois alta. Se on vaikeaa, mutta onhan se sitten sen arvoistakin. Ja ilmeisesti olet sen jo tehnyt aiemminkin ja se on hyvä asia. Silloin se ei ole enää niin tuntematonta tai sen vuoksi pelottavaa. Kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä, niin saa homman pyörimään Ja sinulle on todella tärkeää saada sitä hoitoa, se on se suurin sijoitus itseensä. Ellei tärkein jopa

Se masennus, ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat kannettavana myös läheisillä. Meillä miehellä on varmaan eniten voimia mennyt kun joutui vahtimaan minua ollessani todella itsetuhoinen. Tärkeää minulle että vahti, en olisi varmaan hengissä muuten. Onko miehesi miettinyt muuten joitain vertaistukiryhmää masentuneiden läheisille. Siellä voisi purkaa tuntoja? Mielenterveyden keskusliiton sivuilta voisi löytyä tietoa. Tai sitten kunnan sivuilta.

Voi Sirpaleina. Pidähän itsestäsi huolta, joohan :hug: Ja täällä saa "valittaa" ja purkaa tuntoja. Enkä minä ainakaan katso sitä pahalla

 

Anteeksi, että tungen tähän ketjuun. En ole itse masentunut, mutta mulla on masentuneita läheisiä. Iso halaus kaikille ja paljon voimia! :hug::hug::hug:

Älä anteeksi turhaan pyytele. Kiitos Tytsi

 

Sikäli kiva, että meille tuli vain yksi lapsi (luin teidän viestejänne tästä ketjusta). Olisin halunnut vielä sen tytönkin, mutta ei tullut, liekö vika O-veriryhmässä, koska jokin tutkimus kertoo, että mulla on veriryhmän takia vaikeampaa saada lasta kuin muiden. Onneksi ehdimme olla kahdestaan senkin aikaa minkä ehdimme, koska lapsen tulo tai jo odotus pilasi liiton. Mies kieltäytyi seksistä ja sitähän se tekee vieläkin. Tuntuu, että miehet ovat kaheleita, kun eivät ota ollenkaan naisen todellisia tarpeita huomioon, vaan vänkäävät omaa uraansa ja sitten rättinä raahauduin mukana. Onneksi lapsi on fiksu ja alkaa olla teini ja onneksi me on miehen kanssa opittu puhumaankin asioista eikä mitään tehdä enää vastoin minun tahtoani. Kaikesta muustakin pystytään puhumaan ja mies tuntuu välittävän minusta enemmän tai ehkä hän on tajunnut, että hänen tosiaan pitää näyttää rakkauttaan, jota on, vaikken olisi uskonut, että on.

Nyt pakkasella olen lojunut alkuviikosta pitkään vuoteessa. Kun lapsi tulee koulusta, pyydän häntä käyttämään koiran ulkona pikaisesti. Iltaa kohti alan piristyä, kunnes on tulossa yö, jota ennen otan iltalääkkeet. Käytän lääkkeitä vain iltaisin ja tarpeen vaatiessa, mikä on harvoin.

Noi on ihan höpöhöpöä noi että O veriryhmäläiset ei saa sitä tai tätä hyvä esimerkki olen minä = negatiivinen ja 2 tytärtä

 

Noi on ihan höpöhöpöä noi että O veriryhmäläiset ei saa sitä tai tätä hyvä esimerkki olen minä = negatiivinen ja 2 tytärtä

No höh siis olin laittavinani O negatiivinen (josko nyt näkyis oikein)

 

Kun tämä toinen raskaus alkoi elokuussa siitä asti asiat on menneet vain pahemmaksi, mutta esikoisen synnytyksen jälkeen tämä kaikki alkoi (1v5kk sitten). Nyt kun vielä itse tajusin asian, että olen MASENTUNUT ja neuvolassakin se todettiin, niin kaikki kääntyi päälaelleen. Esikoisen syntymästä asti ajattelin, että tämä on tätä normaalia kotiäidin väsymystä. Ihmettelin miehellekin tämän tokan raskauden alettua, että miksi ei kiinnosta siivota että nykyään inhoan sitä ja väsyn ihan pienestä liikahduksestakin... Mieskin saa kohta jonkun romahduksen, kyllä se sen verran säikähti eilen sitä mun kohtausta. Nykyään saakin olla aika raskas ja ahdistava asia, että saan edes paniikkihäiriö kohtauksen. Viimeisestä kohtauksesta ennen eilistä on jo yli 4vuotta...

Pitäisi patistaa nyt itsensä soittamaan sille masennushoitajalle, mutta tuntuu että kaikki on niin moninverroin haastavampaa... Yksi puhelinsoitto vaan ja se on siinä, miten se voi olla näin vaikeeta?

Ja minä olen täällä nyt ruikuttamassa, ihminen joka ennen ei uskonut koko masennukseen ja ajattelin sen vain olevan omasta tahdonvoimasta kiinni... Ja paskat...

Melkein kuin olis mun näppikseltä kirjoitettu. Minä myös aikaisemmin ajattelin, että masentuneiden pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni, lähteä lenkille tms. Myös oman heikkouden tajuaminen oli oikea kriisi ja vitkuttelin avun hakemista turhan pitkään.

Kokemuksesta voin sanoa, että ota heti tiistaina yhteyttä auttaviin tahoihin. Jos tuntuu ettet selviä vkl:n yli, niin päivystykseen vain. Miehesi pystyy varmasti sinua yhteydenotoissa tukemaan. Ajattele niin, että teet samalla palveluksen koko perheelle ja turvaat teidän kaikkien hyvinvoinnin tulevaisuudessa. :hug:

 

Kiitos Naavaparta! Olet ihana :heart: . Elämäntilanteemme on monella tapaa haastava ja minulla on tosi monta rautaa tulessa koko ajan. Tiedän, että pitäisi hellittää ennen kuin tulee seinä lopullisesti vastaan, mutta en osaa :ashamed: . Masentuneena vain kaikesta väsyy vielä tuplasti. Jospa tämä tästä.

 

Muistutan itseäni siitä välillä että pahemminkin voisi olla. Yleensä pärjään joten kuten. Nytkään ei ole mitään hääviä, yksinäistä on. Lapseni kanssa olen
Masentaa väliilä kun ystäväni ei ole aikoihin kutsunut meitä luokseen kuin ennen..
Ja lapselleni tekisi hyvää käydä siellä koska lapsemme viihtyvät hyvin keskenään.
Lapseni on yksinäinen..

 

Noi on ihan höpöhöpöä noi että O veriryhmäläiset ei saa sitä tai tätä hyvä esimerkki olen minä = negatiivinen ja 2 tytärtä

Hei minävainen. Kyseessä on tutkimus, jossa ei siis varsinaisesti sanota, ettei o-veriryhmäläiset saisi lapsia, vaan että raskautuminen voi olla mm. vaikeampaa. Kyseessä oli minun muistaakseni aika isosta tutkimuksesta. Lisää varmaan aiheesta tehdään tutkimuksia, koska tulos oli noin mielenkiintoinen. Se oli aika uraauurtava, koska ensi kertaa veriryhmällä osoitettiin olevan yhteyttä hedelmällisyyteen. Mutta täytyy tosiaan muistaa, että tutkimustuloksista ei voi vetää johtopäätöksiä niiden oikeellisuudesta ja todellisuudesta jos sitä verrataan vain omaan kokemukseen. Oma kokemus on subjektiivista.

 

Haluaisin toivottaa kaikille hyvää launtaita. Olen lähdössä iltaa viettämään ystävieni kanssa. Koko homma meinasi peruuntua, kun yllättävät kustannukset söivät koko tilin tyhjäksi, mutta nämäpä tulivat apuun. Itsekin vähävaraiset opiskelijat. Ihanat ihmiset. <3 Syödään, juodaan ja kikatetaan.

 

Maanantaina yritä vaikka soittaa sen enempää miettimättä. Siis ettet mieti sen suuremmin, yrität vain hoitaa nopeasti pois alta. Se on vaikeaa, mutta onhan se sitten sen arvoistakin. Ja ilmeisesti olet sen jo tehnyt aiemminkin ja se on hyvä asia. Silloin se ei ole enää niin tuntematonta tai sen vuoksi pelottavaa. Kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä, niin saa homman pyörimään Ja sinulle on todella tärkeää saada sitä hoitoa, se on se suurin sijoitus itseensä. Ellei tärkein jopa

Se masennus, ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat kannettavana myös läheisillä. Meillä miehellä on varmaan eniten voimia mennyt kun joutui vahtimaan minua ollessani todella itsetuhoinen. Tärkeää minulle että vahti, en olisi varmaan hengissä muuten. Onko miehesi miettinyt muuten joitain vertaistukiryhmää masentuneiden läheisille. Siellä voisi purkaa tuntoja? Mielenterveyden keskusliiton sivuilta voisi löytyä tietoa. Tai sitten kunnan sivuilta.

Voi Sirpaleina. Pidähän itsestäsi huolta, joohan :hug: Ja täällä saa "valittaa" ja purkaa tuntoja. Enkä minä ainakaan katso sitä pahalla

Kiitos naavaparta tuesta :hug: Minulle kun opetettiin jo ihan pienestä sellainen lause kuin "Koskaan ei saa sanoa, ettei jaksa.", tuo kaikuu mun korvissa vieläkin ja sen takia en ole osannut ottaa tätä elämää niin rennosti mitä olisin voinut. Tiedän, että hyväähän tuolla lauseella yritettiin tarkoittaa, ettei minusta tulisi laiska ja etten voisi vain vedota aina kaikissa kotitöissä siihen "etten jaksa.". Mutta nyt miettii, että kun tähän tilanteeseen on tultu niin mun olisi pitänyt vaan rohkeasti uskaltaa käyttää lapsen syntymän jälkeen tuota lausetta mikä mun lapsuudenperheessä oli ns.tabu.

Niinpä, kyllä tämä tilanne raastaa miehiä, kun emme ole omia itsejämme ja parisuhdekin muuttuu Tai meillä ainakin se on muuttunut tämän takia, musta on myös tullut jotenkin itsekäs ja yritän pitää ehkä liikaakin puoliani, että kotityöt, lapsenhoito jakautuisi tasaisemmin ja mä saisin hengähtää. Miehestä se on saattanut kuulostaa lähinnä omahyväiselle itsekkyydelle ja että olisin muuten vain laiska, enkä siedä että musta ajatellaan että olen laiska Ukkokin sanoi, että sitä pelottaa jos mä sekoan täysin, kun ei hän osaa asialle tehdä mitään... Mutta pitkän keskustelun jälkeen on nyt mies tosissaan ollut joustavampi ja auttanut enemmän, se helpottaa paljon..

Mä nyt höpötin vaan ihan omiani taas tässä... :ashamed: Mutta voimia sinulle paljon ja kiitos kun jaksat kommentoida :hug:

 

Hyvä että löysin tämän ketjun,olen jonkin aikaa epäillyt olevani masentunut tai ainakin monet teidän oireet ym.jutut kuulostavat juuri minun elämältäni.Se on vaan hirmu vaikeata itselle saati muille myöntää,hävettää.

 

Melkein kuin olis mun näppikseltä kirjoitettu. Minä myös aikaisemmin ajattelin, että masentuneiden pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni, lähteä lenkille tms. Myös oman heikkouden tajuaminen oli oikea kriisi ja vitkuttelin avun hakemista turhan pitkään.

Kokemuksesta voin sanoa, että ota heti tiistaina yhteyttä auttaviin tahoihin. Jos tuntuu ettet selviä vkl:n yli, niin päivystykseen vain. Miehesi pystyy varmasti sinua yhteydenotoissa tukemaan. Ajattele niin, että teet samalla palveluksen koko perheelle ja turvaat teidän kaikkien hyvinvoinnin tulevaisuudessa. :hug:

Niinpä, mulle tuntuu olevan tosi vaikeaa tunnustaa, etten jaksa nyt tehdä jotain... Rättiväsyneenä mä yritän tehdä yömyöhään jotain väliin jäänyttä vessanpesua :ashamed: Ja mä lupaan että otan tiistaina yhteyttä siihen masennushoitajaan On se nyt tsempattava, ettei ihan täysin uppoa suohon..

 

[QUOTE="vieras";22593636]Hyvä että löysin tämän ketjun,olen jonkin aikaa epäillyt olevani masentunut tai ainakin monet teidän oireet ym.jutut kuulostavat juuri minun elämältäni.Se on vaan hirmu vaikeata itselle saati muille myöntää,hävettää.[/QUOTE]

Samat fiilikset on minulla... Sitä miettii paljon, että pitäisi läheisille kertoa vai olla keromatta? Ja ajatteleekohan ne että en ole oikeasti masentunut vaan se on jonkinlaista esitystä/omaa laiskuutta/omasta tahdosta vaan kiinni? Voin kuvitella jonkun anopin hölmöt kysymykset jos se saisi tietää, ei se edes tajuaisi että voi olla masentunut tai vetää jotain omia johtopäätöksiä että tämän taustalla on nyt jotain...

Mutta millasia oireita sulla on? Kannattaa hetimmiten ottaa yhteys terveydenhoitajaan/lääkäriin ja selvittää asia. Jos itse olisin tämän jo vuosi sitten hoksannut, olisin saattanut jo parantuakin... Mutta piti tyhmyyksissään kärvistellä tämän ahdingon kanssa ja luulla että tämä on normaalia...

 

Kiitos naavaparta tuesta :hug: Minulle kun opetettiin jo ihan pienestä sellainen lause kuin "Koskaan ei saa sanoa, ettei jaksa.", tuo kaikuu mun korvissa vieläkin ja sen takia en ole osannut ottaa tätä elämää niin rennosti mitä olisin voinut. Tiedän, että hyväähän tuolla lauseella yritettiin tarkoittaa, ettei minusta tulisi laiska ja etten voisi vain vedota aina kaikissa kotitöissä siihen "etten jaksa.". Mutta nyt miettii, että kun tähän tilanteeseen on tultu niin mun olisi pitänyt vaan rohkeasti uskaltaa käyttää lapsen syntymän jälkeen tuota lausetta mikä mun lapsuudenperheessä oli ns.tabu.


Niin. "Pitää" ja "Ei saa" -mantroja. Pitää jaksaa, pitää tehdä, ei saa itkeä, ei saa valittaa. Samaan aikaan päässä kiehuu seos, joka on estävänä voimana siinä normaalissa jaksamisessa. Toiminnanohjaus ei toimi ja sitä jää jumiin asioihin, ajatuksiin ja itseensä. Syyllisyyttä on yllättävän helppo tuntea. Syyllisyyttä siitä, että kesken tiskauksen pillahtaa itkuun ja joutuu istumaan alas. Syyllisyyttä siitä, ettei yksinkertaisesti kykene selviämään normaalisti edes arjesta, itsestään puhumattakaan. Hallinnan puutos itsestä ja elämästä aiheutti minulle ainakin häpeää syyllisyyden lisäksi. Ihmiselle, joka pyrkii hillitsemään tunteitaan aina, yksinkertaisesti siksi, että olen aika tunteiden vietävissä aina. Sitten ei pysty edes siihen, mihin kohtalaisen normaalissa olotilassa pystyisi.

Tässä tilassa se armollisuus, jota vähän kliseisestikin hoetaan, olisi oikeasti melkoinen lahja itselle. Eli antaa itselleen anteeksi sen, ettei yksinkertaisesti jaksa ja pysty. Jos tiskit on altaassa niin olkoon. Pesee sen minkä jaksaa ja jatkaa myöhemmin. Mieluummin nappaa vaikka lapsen kainaloon ja yrittää lukea kirjan. Tai jos pölypallerot ilkkuvat juosten edelläsi, niin kohauttaisi harteitaan ja toteaisi, että imuroi kohta jos pystyy, vaikka vain sen yhden huoneen. Jos ei jaksa mennä ulos, niin sitten huomenna yrittää uudelleen. Ja mikä tärkeintä, pyytää sitä apua ja puhuu rohkeasti, kuten sinä teit miehesi kanssa. Tarvitsen apua, auta minua. En pysty tähän yksin.

Meillä oli taloudenhoito pitkän aikaa lähinnä katastrofin hallintaa. Jossain vaiheessa loppui itku siitä, ettei pystynyt tekemään mitään. Siinä vaiheessa kun paraneminen alkoi. Sitten tosiaan tein minkä jaksoin. Yhtenä päivänä pesin vähän pyykkiä, toisena tiskasin tiskiä, kolmantena nukuin, neljäntenä imuroin yläkerrasta lastenhuoneen, pyyhkäisin vessat puhtaaksi jne. Ensimmäistä kertaa oikeasti sitten viime vuoden marraskuun minä olen tehnyt siivouksen, jossa siivosin yhtäkyytiä koko asunnon, pyyhin pölyt jne. Vuosi! Oli asunto sen tarpeessakin, mutta kun ei ole ollut voimia kuin hengissä pysymiseen, jos siihenkään aina. Onneksi annoin lopulta itselleni vähän periksi ja kuuntelin sen verran voimieni määrää, etten yrittänyt liikoja. Ne kostautui aina.


Niinpä, kyllä tämä tilanne raastaa miehiä, kun emme ole omia itsejämme ja parisuhdekin muuttuu Tai meillä ainakin se on muuttunut tämän takia, musta on myös tullut jotenkin itsekäs ja yritän pitää ehkä liikaakin puoliani, että kotityöt, lapsenhoito jakautuisi tasaisemmin ja mä saisin hengähtää. Miehestä se on saattanut kuulostaa lähinnä omahyväiselle itsekkyydelle ja että olisin muuten vain laiska, enkä siedä että musta ajatellaan että olen laiska Ukkokin sanoi, että sitä pelottaa jos mä sekoan täysin, kun ei hän osaa asialle tehdä mitään... Mutta pitkän keskustelun jälkeen on nyt mies tosissaan ollut joustavampi ja auttanut enemmän, se helpottaa paljon..

Et sinä laiska ole. Uskon siihen yhtä varmasti kuin aurinkoon. Masennus ei ole laiskuutta. Hyvä, että olette saaneet jaettua kotona askareita ja miehesi on saanut joustettua. Masennus on aina raskas koko perheen prosessi. Se koskettaa kaikkia läheisiä. :hug:

Mä nyt höpötin vaan ihan omiani taas tässä... :ashamed: Mutta voimia sinulle paljon ja kiitos kun jaksat kommentoida :hug:

Kuule, tämä topikki on sitä varten, että täällä saa höpötellä ja kommentoida. Olet ihan oikeassa paikassa!