APUA KAIVATAAN: 2-vuotias pistänyt aivan ränttäliksi

Hei kaikki,
Kyselisin teidän apuanne, arkemme kun on muuttunut kahdessa viikossa aivan kaaokseksi. Olen neuvoton, itkuinen ja täysin puhki.

Eli viime viikolla 2 vuotta täyttänyt esikoispoikani on pienessä ajassa muuttunut täysin. Ymmärrän kyllä, mistä ongelmat johtuvat, mutta kyselisin kokeneimmilta, miten tässä pitäisi edetä. Eli poika aloitti kuukausi sitten päivähoidon, joka tietysti on kriisin paikka monelle lapselle. Itkee aamuisin jätettäessä, mutta sinänsä hoidossa menee ihan hyvin: on tottelevainen, sosiaalinen, syö ja nukkuu ihan hyvin (näin sanovat hoitajat). Kuitenkin haettaessa on ensin iloinen, mutta kotiin päästyään alkaa huutaminen, eikä mikään auta. Ei suostu syömään, paiskoo tavaroita, etsii kaikkia kiellettyjä touhuja, itkee, itkee, itkee. Poika on aina ollut iloinen, kiltti, positiivinen, turhia itkemätön ihanuus. Nyt tuo entinen poika on kadonnut kokonaan.

Isä on aina hoitanut poikaa tasapuolisesti kanssani, ja ihan alusta asti olen ollut vapaa tekemään "omiani" halutessani (käymään salilla, tapaamaan ystäviäni jne.) Tarhan alettua isä ei kelpaa enää mihinkään ja poika roikkuu minussa huutaen ÄITI ÄITI ÄITIIIIIIII. Ymmärrän tämän liittyvän hoitoon jättämiseen, mutta onko näin voimakas reaktio normaalia? Yritän olla pojan kanssa mahdollisimman hellä ja huomiova, mutta se ei tunnu riittävän.

Viikko sitten asiat menivät vielä huonompaan suuntaan: kaveri oppi kiipeämään pinnasängystään sillä seurauksella, että myös nukkuminen loppui siihen paikkaan! Vaihdoimme lastensänkyyn, jossa poika ei siis pysy lainkaan. Tähän asti poika on nukkunut (vuoden ikäisestä) omassa sängyssään, nukuttamatta täysiä öitä (klo 21-08)n plus 1-2 päikkärit. Nyt täytyy ensin nukuttaa (vain äiti kelpaa!) ja jo muutamassa tunnissa, heti kun vähän nousee unestaan, alkaa hysteerinen äidin huutaminen. Minun on mentävä viereen ja odottaa, että nukahtaa. Näin tapahtuu 4-6 kertaa yössä. Ei siinä vielä mitään mutta nyt on pari yötä uutuutena menty niin, ettei poika nukahda vaikka menisin viereen. Eilen heräsi yhden aikoihin ja oli viiteen asti pystyssä!!

Olen freelancer ja toistaiseksi pystyn olemaan ottamatta/hakematta työtehtäviä (=nukkua päivällä klo 17-09 kestäävän shown kestämiseksi). Mutta luonnollisesti työntekeminen tulisi mahd. pian aloittaa. Meidän perheen arki on pienessä ajassa muuttunut niin radikaalisti, että olemme jotenkin shokissa koko sakki. Olen myös pohtinut omaa äitiyttäni: olen ollut superonnellinen, mutta helppoahan se oli kun oli niin kiltti ja helppo poika. Nyt kun alkoivat ongelmat, tunnen että olen aivan paska, kelvoton.

Kertokaa pliispliispliis omia kokemuksianne 2-vuotiaiden uhmasta, päiväkodinaloittamisesta ja näistä valvomisista. Ja neuvoja! Mitä teen väärin? Mitä minun kannattaisi tehdä? Eikö poika kestä päivähoitoa? Onko tämä "normaaliuden" rajoissa mielestänne vai pitäisikö mennä ammattiauttajalle?

Kiitos etukäteen, ihanat naiset!

 

Voi itku. En hirveästi osaa mitään neuvoa. Mutta uskon että kiukuttelu ja ongelmat johtuvat paljon myös noista yövalvomisista, lapsi on siis väsynyt. Varmasti helpottaa kun saatte yöt toimimaan. Auttaisko jos ensi alkuun siirtäisit lapsen sängyn ihan omasi viereen, siitä sitten vähin erin kauemmaksi kun yöt rauhoittuisi?

 

Juuri tuossa iässä meidän kuopus teki muuten poskihampaat, ja yöt oli yhtä piinaa. Voisiko olla yksi syy levottomiin öihin?

 

meillä tyttö teki tuon saman 2v. Siis alkoi aivan hirveä uhma. Päiväkodissa oli mahdottoman herttainen ja sitten kotona alokoi samantien HIRVEÄ uhmaaminen. Saattoi huutaa, potkia, heitellä tavaroita 1,5h putkeen kun ei saanut tahtoa läpi. Tätä jatkui melkein vuoden. Nukkumaan meneminen oli ihan tuskaa, huusi, huusi ja huusi kunnes nukahti huutoonsa. Oli aina hirveän väsynyt, mutta ei suostunut nukkumaan. 3v hetkeksi helpottui ja sitten tuli taas uudestaan hiukan lievempänä. Nyt on rauhallinen ja ei uhmaa ollenkaan. On nyt 4v3kk. Ei tuohon auta muu kuin aika. Toisila on ihan hirveä tuo 2v uhma. ja missä muualla lapsi uhmaisi kuin kotona?

 

Mä olen jotenkin järkeillyt asian niin, että kun päiväkoti on kuitenkin vieras paikka alkuun ja lapsi on vieraskorea (päiväkodissahan pitää muutenkin olla kiltisti), niin lapsi on illalla kotiin tultuaan "väsynyt olemaan kiltisti" eli haluaa purkaa kaikki päivän tuntonsa tuttuihin ja turvallisiin ihmisiin =vanhempiin. Yleensä siinä saa äiti suurimmat purkaukset. Onhan sitä itsekin väsynyt pitkän työpäivän jälkeen, miksei lapsi olisi?

 

Kuulostaa väsyneeltä. Niin fyysisesti kuin henkisesti.
Päiväkodin jälkeen tarvitsisi jotenkin rauhoittua, taitaa olla päivät touhua täynnä. Ylikierroksilla vain käy.

 

Kuullostaa tosi voimakkaalta eroahdistukselta. Sitä en kyllä tiedä, auttaako siihen muu kuin aika

 

kerhoon, meillä on hoidossa käyvät kaksivuotiaat UHMAISET kaksoset, ja tuo kuulostaa hyvin tutulta.
Hoidon aloittamisesta on teillä vielä niin vähän aikaa, että helpottanee kyllä ajan kanssa. Meillä on käyty hoidossa elokuun alusta, ja nyt tuo iltakiukkuaminen alkaa tasoittua, ja helpottaa. Siitä varoteltiin meillä jo, kun käytiin tarhassa tutustumassa, että on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Pakkohan sen lapsen on purkaa ne päivän paineet, ja missäs muualla, kuin kotona turvallisessa ympäristössä, turvallisten vanhempien luona.
Aika tekee ihmeitä, muista olla jämäkkä lapsen kanssa, vaikka itkua ja huutoa onkin paljon. Jos nyt alat myötäillä ja tasoitella lapsen kiukkua, niin sen jälkeen saa tapella oikeen tosissaan paljon, ettei turhanpäiväinen kiukuttelu ja ärjyminen jää tavaksi. Tietysti paineet pitää purkaa, mutta ilkeä ei saa olla, ei sanoa rumasti eikä tehdä tyhmyyksiä.

 

Pidäthän hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä, varmaan freelancerina sinulla mahdollisuus tähän?

 

Voitko varata illat vain lapselle. Isä tekee ruuat jne hoitaa kodin jne. ja sinä olet lapsen kanssa illat hoidon jälkeen. Ihan kokonaan lapselle varattu koko illan. En silti tarkoita että pitäisi antaa lapsen määrätä kaikesta vaan että olet lapselle läsnä. Aikaisin nukkumaan ja vaikka viereen nukkumaan jos nukkuisi siinä paremmin. jne. Anna aikaa tottua tilanteeseen ja anna aikaa äidin kanssa. Tehkää kaikkea mukavaa ja yritä viedä arkirutiinit mahdollisimman pienellä taistelulla läpi. Taitaa lapsella olla aika rankkaa hoidossa.

 

Meillä tyttö aloitti päiväkodissa 1v3kk ja silloin ensimmäinen kuukausi kotona oli vaikea. Hoidossa kaikki meni hyvin, mutta kotona juurikin illalla vain itki ja raivosi ihan kaikesta. Teki kaiken mahdollisen kielletyn, löi päätään lattiaan yms. Silloin vain lohdutin ja annoin itkeä niin että olin koko ajan vieressä. Meni kuukaudessa ohitse ja nyt on sama tyttö kuin ennenkin.

Teillä tietysti uhma vielä sotkee kuviota, mutta toivottavasti parin viikon päästä helpottaa.

 

Kuulostaa ihanalta kombinaatiolta; 2-v uhma yhdistettynä isojen muutoksien tuomaan eroahdistukseen (ja kuka tietää vaikka sitten vielä siihen poskihampaiden puhkeamiseenkin). Lapsi on ihan palasina.

Mutta vaikka miten sun äitinä tekisi mieli palata vanhaan, niin älä tee sitä. Pysykää johdonmukaisesti uudessa rutiinissanne ja kasvattakaa lehmän hermot. Ei tuo ikuisesti kestä (sanon samalla itselleni...) - toivottavasti!

 

Kiitos kovasti kaikille vastanneille!

Helpottaa heti, kun yksikin sanoo, että on tutunlaisia ongelmia. Lapsi on täyden päivän hoidossa ja olenkin kieltämättä miettinyt, pitäsikö olla vain kuusi tuntia...

Olen myös pohtinut tuohon kaksosten äidin neuvoon liittyen, että pitäisikö tässä olla "kovana" (siis hellänä, läsnäolevana, mutta tiukkana) vai myötäillä enemmän, kun lapsi selvästi on kriisissä. Ennen kaikkea sitä pelkää, että onko tällaisella kriiseilyllä kauaskantoisempia vaikutuksia. Keskittymiskyvyn heikentymistä, oppimisvaikeuksia, luottamuksen puutetta tulevaisuudessa? Sitä haluisi niin kovin tehdä kaiken oikein, mutta kun tuntuu ettei osaa. Karmeeta kun menee väsyneenä hermot ja alkaa tulla jopa vihantunteita lasta kohtaan ennen kuin taas saa koottua itsensä ja muistaa, ettei lapsella ole hyvä olla.

Monet puhuvat että tällainen meno voi jatkua jopa vuosia. Onko kuitenkin jollakin teidän lapsista ollut sellasta voimakasta uhmaa, joka olisi helpottanut vähän nopeammin? Vai onko se nyt todellakin niin että elämämme tulee olemaan tällaista myrskyä seuraavat vuodet?

Pistää huimaamaan tällainen ajatus.

 

Hei kaikki,
Kyselisin teidän apuanne, arkemme kun on muuttunut kahdessa viikossa aivan kaaokseksi. Olen neuvoton, itkuinen ja täysin puhki.

Eli viime viikolla 2 vuotta täyttänyt esikoispoikani on pienessä ajassa muuttunut täysin. Ymmärrän kyllä, mistä ongelmat johtuvat, mutta kyselisin kokeneimmilta, miten tässä pitäisi edetä. Eli poika aloitti kuukausi sitten päivähoidon, joka tietysti on kriisin paikka monelle lapselle. Itkee aamuisin jätettäessä, mutta sinänsä hoidossa menee ihan hyvin: on tottelevainen, sosiaalinen, syö ja nukkuu ihan hyvin (näin sanovat hoitajat). Kuitenkin haettaessa on ensin iloinen, mutta kotiin päästyään alkaa huutaminen, eikä mikään auta. Ei suostu syömään, paiskoo tavaroita, etsii kaikkia kiellettyjä touhuja, itkee, itkee, itkee. Poika on aina ollut iloinen, kiltti, positiivinen, turhia itkemätön ihanuus. Nyt tuo entinen poika on kadonnut kokonaan.

Isä on aina hoitanut poikaa tasapuolisesti kanssani, ja ihan alusta asti olen ollut vapaa tekemään "omiani" halutessani (käymään salilla, tapaamaan ystäviäni jne.) Tarhan alettua isä ei kelpaa enää mihinkään ja poika roikkuu minussa huutaen ÄITI ÄITI ÄITIIIIIIII. Ymmärrän tämän liittyvän hoitoon jättämiseen, mutta onko näin voimakas reaktio normaalia? Yritän olla pojan kanssa mahdollisimman hellä ja huomiova, mutta se ei tunnu riittävän.

Viikko sitten asiat menivät vielä huonompaan suuntaan: kaveri oppi kiipeämään pinnasängystään sillä seurauksella, että myös nukkuminen loppui siihen paikkaan! Vaihdoimme lastensänkyyn, jossa poika ei siis pysy lainkaan. Tähän asti poika on nukkunut (vuoden ikäisestä) omassa sängyssään, nukuttamatta täysiä öitä (klo 21-08)n plus 1-2 päikkärit. Nyt täytyy ensin nukuttaa (vain äiti kelpaa!) ja jo muutamassa tunnissa, heti kun vähän nousee unestaan, alkaa hysteerinen äidin huutaminen. Minun on mentävä viereen ja odottaa, että nukahtaa. Näin tapahtuu 4-6 kertaa yössä. Ei siinä vielä mitään mutta nyt on pari yötä uutuutena menty niin, ettei poika nukahda vaikka menisin viereen. Eilen heräsi yhden aikoihin ja oli viiteen asti pystyssä!!

Olen freelancer ja toistaiseksi pystyn olemaan ottamatta/hakematta työtehtäviä (=nukkua päivällä klo 17-09 kestäävän shown kestämiseksi). Mutta luonnollisesti työntekeminen tulisi mahd. pian aloittaa. Meidän perheen arki on pienessä ajassa muuttunut niin radikaalisti, että olemme jotenkin shokissa koko sakki. Olen myös pohtinut omaa äitiyttäni: olen ollut superonnellinen, mutta helppoahan se oli kun oli niin kiltti ja helppo poika. Nyt kun alkoivat ongelmat, tunnen että olen aivan paska, kelvoton.

Kertokaa pliispliispliis omia kokemuksianne 2-vuotiaiden uhmasta, päiväkodinaloittamisesta ja näistä valvomisista. Ja neuvoja! Mitä teen väärin? Mitä minun kannattaisi tehdä? Eikö poika kestä päivähoitoa? Onko tämä "normaaliuden" rajoissa mielestänne vai pitäisikö mennä ammattiauttajalle?

Kiitos etukäteen, ihanat naiset!

Kuten sanoit, päiväkodin aloitus on kova paikka näin pienelle. Aloitusta voi kuitenkin monella tavalla helpottaa. Miten on, olitko harjoittelemassa lapsesi kanssa? Jos niin miten pitkään ja millälailla?Auttaa paljon kun kunnolla päivän rutiineihin rauhassa yhdessä hoitajan ja lapsen kanssa tutustutaan. Jos et kiireetöntä pitkää tutustumista ole käynyt lapsesi kanssa läpi uskon että tilannetta voisi hyvinkin helpottaa se että menisit "uudelleen tutustumaan" lapsesi kanssa,jos vain tähän mahdollisuutta.
Ei ole lapsen käytös ollenkaan epänormaalia, vaan kertoo siitä miten on äitiä ollut ikävä ja miten kiukuttanut ja miten vaikeata on ollut vieraassa paikassa jossa ei vielä tunne aikuisia riittäivästi että heihin voisi luottaa.
Jos asia kiinnostaa enemmän voit tutustua "Taapero päivähoidossa" materiaaliin blogissa autalastakasvamaan, tässä yksityiskohtaista pohdintaa asiasta jota päiväkodin kasvattajat ovat käyneet.

 

Niin, sehän on jokaisen itse määriteltävä miten haluaa lapsen kiukutteluun suhtautua, mutta itse en voisi kuvitellakaan että lähtisin mukaan uhmakiukutteluihin, ja antaisin periksi. En näe siinä mitään positivista, kauankantoista hyötyä. En kyllä ole koskaan myöskään kuullut mistään tutkimuksista, jotka tukisivat sitä että uhmaiselle lapselle annettaisiin periksi ja siloteltaisiin tieltä kaikki mahdollinen, haittaa siitä enemmän on koettu olevan.

Mun mielestä näin pienet lapset tarvitsevat selkeät rajat, se luo turvallisuuden tunnetta heille. Minä tarkoitan nyt tuolla kovana ololla sitä, että ollaan säännöissä ja käytänteissä johdonmukaisia, en tarkoita sitä että ollaan vihaisia ja kiukkuisia ja huudetaan lapselle. Ei tietenkään!
Tää on tietysti aina eri asia kun on kaksi samanikäistä, ja itseasiassa meille on kolmas tulossa täss hyvin piakkoin, eli pienet lapset ei kyllä meillä voi johtaa arkea, se ei vaan onnistu.

 

Niin se vielä, että mä olen ammatiltani opettaja, eli kokemusta on myös työn puolesta lasten kasvatuksesta. Ja myöskään opettajana en kyllä voi ollenkaan tukea sitä ajatusta, että lasta myötäiltäisiin uhmassa.
Näillä lapsilla, joille elämä on tehty kotona helpoksi, ja annettu uhman "ottaa valta" on helposti vaikeampaa sosiaalisissa suhteissa, ja ryhmässä toimimisessa. Eihän lapsi voi ymmärtää, että jos kotona saa periksi kun vaan huutaa tarpeeksi kovaa, ei se enää toimikaan kaverin/hoitotätin/opettajan kanssa, ja se jos joku on hämmentävää lapselle. Ikinä en ole tavannut lasta, joka olisi kärsinyt siitä, että vanhemmat ovat olleen tiukkoja, mutta rakastavia, johdonmukaisia kasvattajia.

 

Meillä tyttö aloitti päiväkodissa 1v3kk ja silloin ensimmäinen kuukausi kotona oli vaikea. Hoidossa kaikki meni hyvin, mutta kotona juurikin illalla vain itki ja raivosi ihan kaikesta. Teki kaiken mahdollisen kielletyn, löi päätään lattiaan yms. Silloin vain lohdutin ja annoin itkeä niin että olin koko ajan vieressä. Meni kuukaudessa ohitse ja nyt on sama tyttö kuin ennenkin.

Teillä tietysti uhma vielä sotkee kuviota, mutta toivottavasti parin viikon päästä helpottaa.

Uskotteko te ihan tosissanne että lapsi muuten vaan uhmaa ja kiukuttelee, koska on tietyssä iässä?Kyllä lapsi kiukuttelullaan aina viestii vanhemmille asioita AINOALLA MAHDOLLISELLA TAVALLA, koskaei ole vielä oppinut a) tunnistamaan tunteitaan b) niitä sivistyneesti ilmaisemaan. Kun lapsi ollut pitkän päivän maailman tärkeimmästä ihmisestä erossa on hänellä paljon purettavaa.Älkää ihmeessä äidit lapsen tunteita nitistäkö!

 

[QUOTE="ehkä apua";22512419]Uskotteko te ihan tosissanne että lapsi muuten vaan uhmaa ja kiukuttelee, koska on tietyssä iässä?Kyllä lapsi kiukuttelullaan aina viestii vanhemmille asioita AINOALLA MAHDOLLISELLA TAVALLA, koskaei ole vielä oppinut a) tunnistamaan tunteitaan b) niitä sivistyneesti ilmaisemaan. Kun lapsi ollut pitkän päivän maailman tärkeimmästä ihmisestä erossa on hänellä paljon purettavaa.Älkää ihmeessä äidit lapsen tunteita nitistäkö![/QUOTE]


Ei lapsen tunteita pidäkään nitistää, mutta kyllä uhmaikä tulee lapselle, vaikkei hänellä olisi mitään sen kummempia muutoksia elämässä ollutkaan. Ihmisillä on kehitysvaiheita, ilman mitään sen suurempaa syytä.
Lapsen kuuluukin kokeilla rajojaan, katsoa miten aikuinen reagoi mihinkäkin toimintaan. Mistä lapsi voisi oppia yhteiskunnassa toimimista, tunteiden näyttämistä ja niihin reagoimista, jos ei kotonaan.
Se, ettei heti anna lapselle periksi ja siloittele hänen elämäänsä, ei tarkoita sitä että lapsi nitistetään ja häneltä viedään oma itseys.

 

:/

Mun neuvo olis ota pois päiväkodista.

Jos ei sitä, niin ottakaa nukkumaan perhepetiin, kantakaa kantoliinassa/repussa rattaiden käytön sijaan ja antakaa muutenkin paljon fyysistä läheisyyttä. Kotonakin voi nukuttaa syliin.

Mun mielestä ainoa looginen selitys lapsen käyttäytymiseen on aito ja akuutti hätä, eikä hätä mene pois tiukkistelemalla tai välinpitämättömyydellä. Toisin kuin eräät, minä en usko, että "uhma" olisi normaalia iloisen ja onnellisen lapsen käytöstä vaan se on merkki siitä, että kaikki ei ole hyvin. Toki kaksivuotias on herkemmässä vaiheessa "uhmalle" kuin nuorempi tai vanhempi sillä hänen sanavarastonsa on vielä pieni eikä häntä oteta yhtä tosissaan kuin 3-4 vuotiasta, mutta toisaalta hänen tarpeensa ja halunsa ovat paljon monimutkaisempia kuin mitä 1-vuotiaalla. Siltikään uhma ei ole mikään pakollinen kehitysvaihe vaan viesti siitä, että lapsella on jokin ongelma (ts ympäristössä on jokin ongelma...)

 

NinaTT, 99% väestössämme elävistä lapsista siis elävät jonkin ongelman keskellä, tai ongelmallisessa ympäristössä? Näillä lapsilla ei ole siis kaikki hyvin? Olet ihan oikeassa, meidän kaksi weellä ongelmia tuottavat muun muassa se, ettei pakkasella voi mennä ulos kesämekossa, se että taidot eivät riitä vielä kaukosäätimen käyttöön ja siitä ettei päivällinen koostu nakista. Onneksi teillä on toisin.

 

Ei kuulkaa se uhmaikä ole mikäänä moderni nykyajan hullutus, joka on tullut äitin työhönmenonja päiväkotien myötä. Ihmisellä on eri kehityskausia, ne ovat osa ihmisen biologiaa. Pieni lapsi alkaa ymmärtää, että hän voi itsenäistyä, haluaakin itsenäistyä, muttei silti oikeastaan uskalla.. Uhmaiät, teini-iät ja keski-iät kuuluvat asiaan, ne ovat kriisivaiheita ihmsen elämässä, eikä ne paapomalla parane ja poistu tästä maailmasta. Ikävä kyllä, äidin, isän, tai puolison on ne kriisivaiheet vaan luovittava läpi. Jalat maassa ja maalaisjärki käyttöön. Syliä, hellyyttä, rakkautta, sitä lapsi tarvitsee, ei lässyttämistä ja lellimistä.

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kattapidempaa/tukivinkit_tilanteesta_toiseen/lapsi_on_uhmaiassa/

 

[QUOTE="hah";22513023]NinaTT, 99% väestössämme elävistä lapsista siis elävät jonkin ongelman keskellä, tai ongelmallisessa ympäristössä? Näillä lapsilla ei ole siis kaikki hyvin? Olet ihan oikeassa, meidän kaksi weellä ongelmia tuottavat muun muassa se, ettei pakkasella voi mennä ulos kesämekossa, se että taidot eivät riitä vielä kaukosäätimen käyttöön ja siitä ettei päivällinen koostu nakista. Onneksi teillä on toisin.[/QUOTE]

No meillä 2v saa mennä kesämekossa ulos jos huvittaa, tai vaikka alastikin Aika äkkiä se on sieltä sisälle tullu nyt ku on lunta maassa

Ja kyllä, 99% väestössämme elävistä lapsista elävät maailmassa joka ei ole ihmislapsen kehitykselle kovinkaan otollinen.

 

Ei kuulkaa se uhmaikä ole mikäänä moderni nykyajan hullutus, joka on tullut äitin työhönmenonja päiväkotien myötä. Ihmisellä on eri kehityskausia, ne ovat osa ihmisen biologiaa. Pieni lapsi alkaa ymmärtää, että hän voi itsenäistyä, haluaakin itsenäistyä, muttei silti oikeastaan uskalla.. Uhmaiät, teini-iät ja keski-iät kuuluvat asiaan, ne ovat kriisivaiheita ihmsen elämässä, eikä ne paapomalla parane ja poistu tästä maailmasta. Ikävä kyllä, äidin, isän, tai puolison on ne kriisivaiheet vaan luovittava läpi. Jalat maassa ja maalaisjärki käyttöön. Syliä, hellyyttä, rakkautta, sitä lapsi tarvitsee, ei lässyttämistä ja lellimistä.

Lapsi on uhmaiässä, Vanhempainnetti - MLL

Olen samaa mieltä, syliä, läheisyyttä ja rakkautta tarvitsee, ei lässyttämistä tai lellimistä. En kai minä ole lässyttämistä tai lellimistä ehdottanut ratkaisuksi tilanteeseen? Mielestäni mä ehdotin nimenomaan rakkautta ja syliä.

Ap:lle suosittelen kirjaa "toimiva perhe" (eka painos kulkee nimellä Viisaat vanhemmat) tai MLL:n järkkäämiä Toimiva perhe - kursseja.

 

[QUOTE="hah";22513023]NinaTT, 99% väestössämme elävistä lapsista siis elävät jonkin ongelman keskellä, tai ongelmallisessa ympäristössä? Näillä lapsilla ei ole siis kaikki hyvin? Olet ihan oikeassa, meidän kaksi weellä ongelmia tuottavat muun muassa se, ettei pakkasella voi mennä ulos kesämekossa, se että taidot eivät riitä vielä kaukosäätimen käyttöön ja siitä ettei päivällinen koostu nakista. Onneksi teillä on toisin.[/QUOTE]

Olen samaa mieltä NinaTT:n kanssa siinä, että uhma on sitä vahvempi, mitä enemmän stressiä ja hätää lapsella on.

Hieman armeijamainen päivähoitomeininki karsii päivässä niin paljon lapsen omaa tahtoa ja omia kuvioita, että luonnollisesti kotona tulee väsymys. Eikä siinä olisi kamalan paha asia, jos jaksaa olla suht leppoisa ja ymmärtää, että lapsi on väsynyt ja kiukkuinen ja pulassa. Jonkunasteinen myötäily on kyllä ihan hyväksyttävää.

 

[QUOTE="äiti";22512474]Ei lapsen tunteita pidäkään nitistää, mutta kyllä uhmaikä tulee lapselle, vaikkei hänellä olisi mitään sen kummempia muutoksia elämässä ollutkaan. Ihmisillä on kehitysvaiheita, ilman mitään sen suurempaa syytä.
Lapsen kuuluukin kokeilla rajojaan, katsoa miten aikuinen reagoi mihinkäkin toimintaan. Mistä lapsi voisi oppia yhteiskunnassa toimimista, tunteiden näyttämistä ja niihin reagoimista, jos ei kotonaan.
Se, ettei heti anna lapselle periksi ja siloittele hänen elämäänsä, ei tarkoita sitä että lapsi nitistetään ja häneltä viedään oma itseys.[/QUOTE]

Ap:n tilanteessa kyse oli juuri lapsen reaktiosta päivähoidon aloitukseen. Totta on että taapero kokeilee rajojaan mutta vielä tärkeämpää on nähdä että uhman ja kiukun takana on myös viesti äidille : " en tykkää että minua määräillään,haluan tehdä asiat itse". Kiukku tulee siitä kun ei vielä osaa ja kun tuntee itsensä niin avuttomaksi. Kun taaperon annetaan itse yrittää ja harjoitella ja äiti tukee ja auttaa silloin kiukku ja uhma kummasti muuttuu innostukseksi.