Viha itsemurhaa yrittänyttä läheistä kohtaan

Eli siis itsemurhaa aikova on itsekäs paska. Mitä hänen pitäisi tehdä, kun läheisiä ei saa myöskään kuormittaa millään puheella tai masennuksella? Muista ei varmaan saa kuitenkaan eristäytyä koska sekin koetaan loukkaavaksi? Pitää olla hiljaa ja pysyä elossa ja kieltää kaikki omat tunteet?

 

Eli siis itsemurhaa aikova on itsekäs paska. Mitä hänen pitäisi tehdä, kun läheisiä ei saa myöskään kuormittaa millään puheella tai masennuksella? Muista ei varmaan saa kuitenkaan eristäytyä koska sekin koetaan loukkaavaksi? Pitää olla hiljaa ja pysyä elossa ja kieltää kaikki omat tunteet?

Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja egoisteja. Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan kutsunut itsekkäitä ihmisiä paskoiksi? Apua pitää hakea, jos ei sitä saa lähipiiristä niin virallisilta tahoilta jos ei niiltäkään niin tukiryhmistä ja viimekädessä vaikka keskusteluryhmistä, auttavasta puhelimesta tai jostain. Kenenkään ei tarvitse kieltää omia tunteitaan, vaan aidosti hyväksyä ne. Hyväksyä sen, että muut voivat kärsiä toisen masennuksesta ja välillä se toisen antama taakka voi olla liian suuri, toisaalta hyväksyä se, että uhkailu voi synnyttä pelon ja surun lisäksi vihaa. Mut ei negatiiviset tunteet sulje pois positiivisia tunteita. Ei kaikkia ihmisiä aina jaksa, mutta ei se tarkoita etteikö näitä rakastaisi paljon ja etteikö yrittäisi tehdä kaiken mahdollisen heidän hyväkseen omien voimavarojen puitteissa.

 

Itsemurha kuuluu itsemääräämisoikeuden piiriin. Lähipiirillä on oikeus omiin negatiivisiin tunteisiin jotka itsemurhayrityksestä johtuvat. Luin jonkun mielenterveysjärjestön tutkimuksen joskus vuosia sitten jonka mukaan suurin osa itsemurhayrityksistä tehdään ei niinkään tarkoituksena kuolla vaan saada huomiota ympäristöltä omalle pahalle ololleen. Saman lähteen mukaan se jolla on todellisuudessa tarkoitus kuolla yleensä siinä onnistuu eikä ihminen hiisku asiasta ympäristölleen etukäteen, ei yleensä myöskään pahasta olostaan.

Se ettei jaksa kannatella toista ihmistä ei tarkoita etteikö häntä rakastaisi. Masentuneen ihmisen lähellä on todella raskasta olla ja tätä korostavat myös mielenterveysjärjestöt, samoin kuin sitä ettei toisen ihmisen elämästä, hyvästä olosta ja onnellisuudesta voi ottaa vastuuta -elään toisen puolesta.

 

Ei mitään minäminäminä vaan minun lapset!! :/

Minusta tuo "minun lapset"-hokeminen on vielä suurempaa itsekkyyttä kuin se perinteinen minä-linja.

Korostan siis että tottakai se isän itsemurha koskee lapsiin eniten jolloin vaimoa voi täysin oikeutetusti suututtaa lastensa puolesta. Mutta esimerkiksi omalla kohdallani olisi naurettavaa että itse olisin veljen itsemurhasta katkera lasteni takia koska käytännössä itse olin okkeasti se joka siitä kärsi paljon enemmän. Lapseni olivat tuolloin vielä pieniä ja tapasivat veljeä harvoin, käytännössä he kärsivät tuosta korkeintaan sen vuoksi että äidillään oli paha olo (asia josta siis olin itse vastuussa, ei niinkään itsemurhan tekijä).

Kohdussa olevan lapsen kannalta tuo on vielä naurettavampaa huomion hakua. Ei, ihmiset ei saa keskenmenoja siksi että joku asia sattuu heitä surettamaan, harmittamaan tai ärsyttämään. Keskenmeno tulee jos on tullakseen, ei se myöskään jää tulematta siksi että on soittanut äidin siihen lohduttelemaan. Toki tuokin on keino saada sitä huomioa.

 

Ihan kaikkia vastauksia tähän ketjuun en ole lukenut, mutta sotken silti lusikkani soppaan...
Täällä jotkut syyttävät itsemurhaa yrittäneitä tai siinä onnistuneita itserakkaiksi. Minulle aivan vieras ajatus. Vaikea uskoa, että kukaan, joka itseään vähänkään rakastaa, itsensä tappaisi. Kyllä siinä saattaa olla taustalla ihan päinvastaisia tunteita ja ajatuksia, pitää itseään taakkana kaikille ja uskoo, että on kaikille parempi, jos itseä ei olisi.
Kyllä itseään on hyvä rakastaa, silloin jaksaa elää ja rakastaa lähimmäisiään!

 

...Mutta ei sille mitään mahda jos tuntee niin.
Hän jäi nyt henkiin ja voi hyvin,mutta menetti minut. En osaa teeskennellä.Lapsilleni aiheutti suunnattoman surun,ja sitä kautta myös minulle.

 

heips!mä en tajua miksi näillä palstoilla on noita riidankylväjiä vähän joka lähtöön... hohhoijaa ku ne pilaa aina kaikkien päivän.mutta ap:lle sen verran että ihan oikein teet kun haluat että ihmiset miettii sunki tunteita koska se on ihan totta että kova stressa voi aiheuttaa keskenmenon.ja se raskauden jälkeinen masennuskin on todennäkösempää jos jo raskaana ollessa on ollut paha mieli koko ajan.älä kuuntele noita p jauhajia jotka ei ilmeisesti lasta ole itse odottanut tai sit muuten vaa ovat luonteeltaa vmäisiä.ajattele ittees ja vauvaas niin paljon ku haluat,se sallittakoon sulle voimia!

 

Voi hitto, mitä tekstiä täältä saa lukea. TAAS kerran.
Itse yritin tehdä kyseisen asian reilu viikko sitten ja olin muutaman päivän jälkeen iloinenkin, mutta en silti tarkoita, että se olisi kuitenkaan käsitelty. Ei todellakaan.

 

...Mutta ei sille mitään mahda jos tuntee niin.
Hän jäi nyt henkiin ja voi hyvin,mutta menetti minut. En osaa teeskennellä.Lapsilleni aiheutti suunnattoman surun,ja sitä kautta myös minulle.

Menetti sinut? Täytyy sanoa, ettet ole kyllä oikea ystävä ollutkaan, jos jätät toisen hädän hetkellä.

 

Siskoni yritti itsemurhaa lääkkeillä. Laittoi ihmisille viestejä (myös minulle keskellä yötä) ja soitteli. Sai läheisensä paniikkiin. Soitti sitten itselleen ambulanssin ennen kuin oli liian myöhäistä. Huomion hakua siis. Ei suostunut terapiaan eikä hakemaan apua, koska pelkää leimautumista "hulluksi". Mielestäni leimautuminen on jo tapahtunut... On siis masentunut ja elämä holtitonta. Koitin auttaa oman mieheni kanssa, mutta paskaa tuli niskaan.Hänen käytöksensä meitä kohtaan oli kuin olisimme olleet kävelevää paskaa. Lopulta välit menivät ja sain kuulla kuinka vihaa minua ja toivoo minun olevan kuollut. Käyttää mielestäni muita ihmisiä hyväkseen (esim. vanhempiani taloudellisesti) ja näkee kaiken vain omasta näkökulmastaan. Asenne on se, että töitä on turha tehdä ja yhteiskunta elättää jne. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä (vaikka olisikin aiheellista ja miten ystävällisesti sanottu), mutta se taitaa olla masennuksesta kärsivillä yleistä.

Nyt odottaa lasta ja toivon todella, että saa asiansa järjestykseen eikä tule esim. synnytyksen jälkeistä masennusta ym. Toivon hänelle vain parasta, mutta en jaksa olla hänen lähellään, kun kaikki pyörii vain hänen ympärillään. Olen itsekin hyvin herkästi masentuva ja oli todella kauheaa kuulla omalta siskolta kuinka olen niin huono ihminen, että minun pitäisi olla kuollut. Ilmeiseti hänen mielestään lapseni ja miehenikin olisi parempi olla ja elää ilman minua hänen mielestään . On ollut väkivaltainen omaa avopuolisoaan kohtaan ja pelkään, että purkaa vihansa minuun, jos tavataan (olen raskaana ja haluan suojata lastani myös). En halua häntä perheeni lähelle, koska koen hänen olevan niin epätasapainoinen, että voi tehdä mitä vaan.. pelkään,että ilmestyy oven taakse riehumaan.

 

...Mutta ei sille mitään mahda jos tuntee niin.
Hän jäi nyt henkiin ja voi hyvin,mutta menetti minut. En osaa teeskennellä.Lapsilleni aiheutti suunnattoman surun,ja sitä kautta myös minulle.

Ihan uskomatonta soopaa! Koska SINÄ olet raskaana, SINULLE ei saisi kertoa mitään ikäviä asioita? Ystäviesi ja tuttaviesi tulisi ulkoa muistaa kaikki SINUN isot ja pienet "merkkipäiväsi" eikä ikäviä uutisia saisi missään nimessä ajoittaa niille päiville? Miksi ihmeessä haluat sotkea lapsesikin tähän? Ei lasten ymmärrys riitä käsittelemään masennukseen liittyviä tunteita ja niiden seurauksia. Ystäväsi EI VARMASTI voi hyvin tälläkään hetkellä, todennäköisesti SINUN TAKIASI hän yrittää sinulle niin uskotella. "Hädässä ystävä tunnetaan" eli ystävä, joka hylkää hädän hetkellä, ei ole minkään arvoinen.

 

...Mutta ei sille mitään mahda jos tuntee niin.
Hän jäi nyt henkiin ja voi hyvin,mutta menetti minut. En osaa teeskennellä.Lapsilleni aiheutti suunnattoman surun,ja sitä kautta myös minulle.

Kuten sanottu, kukin tuntee niin kuin tuntee, ei sille voi mitään. Mitll noihin lapsiin tule en tiedä minkä ikäisiä omasi ovat mutta minun mielestäno lapset saavat olla aika isoja ennen kuin heille kannattaa kertoa läheisen itsemurhayrityksestä. onnistuneesta suorituksestahan on pakko jollain lailla kertoa mutta minusta on turhaa aiheuttaa lapsille tuskaa ja epävarmuutta kertomalla tällaisesta.

 

Entäs ihmiset joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä? Mulla ei ole, en tosin suunnittele itsemurhaa.

 

Entäs ihmiset joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä? Mulla ei ole, en tosin suunnittele itsemurhaa.

Tätä olen joskus miettinyt. Minä suhtaudun hyvin kielteisesti itsemurhaan, mutta tuollainen tilanne voisi potentiaalisesti olla poikkeus. Eli jos ihminen voisi olla sataprosensttisen varma ettei itsemurhallaan aiheuta muille suurempaa tuskaa kuin mistä itse kärsii niin ehkä se olisi silloin oikeutettu...
Tuollainen taitaa vain olla aika hypoteettinen tilanne. Ikinä en ole todellisuudessa sellaiseen törmännyt vaan aina on ollut kyse äärimmäisestä itserakkaudesta, jossa on muille aiheutettu pysyvyiä vaurioita, koska on pidetty itseä ja omaa tuskaa ainoana kyllin tärkeänä asiana maailmassa.

 

...Mutta ei sille mitään mahda jos tuntee niin.
Hän jäi nyt henkiin ja voi hyvin,mutta menetti minut. En osaa teeskennellä.Lapsilleni aiheutti suunnattoman surun,ja sitä kautta myös minulle.

Just, no se hylkääminen varmaan tehoaa... Olisi sitten vissiin pitänyt kuolla, samapa tuo. Kuhan sulle ja sun lapsille ei nyt vaan yhtään enempää mitään huolia.

 

Kyllä mulle voi kertoa asioita,mutta ei ollut oikein järjestää itsemurhayritystä niin että oli tiedossa että minä löydän lasteni kanssa henkilön hengettömänä. Vaikka nyt ei henki mennytkään,oli näky silti aivan karmea.
Niinkuin äitini setä, tappoi itsensä niin että lapset hänet löysivät sitten.
Tai kun teini-ikäinen näkee ikkunasta isän ´tanssivan´,kun hirttäytyy.Jotain järkeä voisi käyttää.
En ehkä tosi ´ystävä´ sitten ole ollutkaan,ihan sama en ole ainakaan enää. Pääasia että lapseni ovat kunnossa eivätkä näe painajaisia tms.
Joillekin äideille lapset tulevat etusijalla!

 

Kyllä mulle voi kertoa asioita,mutta ei ollut oikein järjestää itsemurhayritystä niin että oli tiedossa että minä löydän lasteni kanssa henkilön hengettömänä. Vaikka nyt ei henki mennytkään,oli näky silti aivan karmea.
Niinkuin äitini setä, tappoi itsensä niin että lapset hänet löysivät sitten.
Tai kun teini-ikäinen näkee ikkunasta isän ´tanssivan´,kun hirttäytyy.Jotain järkeä voisi käyttää.
En ehkä tosi ´ystävä´ sitten ole ollutkaan,ihan sama en ole ainakaan enää. Pääasia että lapseni ovat kunnossa eivätkä näe painajaisia tms.
Joillekin äideille lapset tulevat etusijalla!

ok, nyt ymmärrän jo tunteesi huomattavasti paremmin. Tuo että tekee itsemurhan/yrityksen (kummasta tässä sitten lieneekään kysymys) niin että tietää lasten joutuvan todistajiksi on jo törkeää. Nyt tajuan myös mitä tarkoitit lasten kärsimisellä, siitä on todella kysymys. Ne keskenmenopuheet vaan oli outoja.

 

[QUOTE="vieras";22263724]Itsemurha on itsekästeko, ihminen joka tekee itsemurhan ei ajattele miten paljon se vaikuttaa muidenkin elämään. Niiden omien läheisten ja ystävien elämään. Itsemurhalla ei pilata vain yhtä elämää vaan monta. Läheisillä on oikeus olla vihainen tai katkera.[/QUOTE]

Itsemurhan tekijät eivät ole itsekkäitä. He kokevat, että ovat läheisilleen suuri taakka ja että nämä pääsevät helpommalla, jos tekijä poistuu elämästä.

 

[QUOTE="mä";22260526]Sä olet erittäin itsekeskeinen ihminen. Sä olet tuossa tilanteessa se, joka käyttäytyy paskamaisesti, ei läheisesi. Sä olisit se, kenen päälle sylkisin, jos valita pitäisi.[/QUOTE]

Itseasiassa apn reaktio on erittäin normaali ja terve! Itsemurhaa yrittäneitä (ja siinä onnistuineita myös) kohtaan kannetaan joskus jopa kymmeniä vuosia katkeruutta ja epäluottamusta. Mikä on omasta mielestäni täysin ymmärrettävää.

 

[QUOTE="suski";22276211]Itsemurhan tekijät eivät ole itsekkäitä. He kokevat, että ovat läheisilleen suuri taakka ja että nämä pääsevät helpommalla, jos tekijä poistuu elämästä.[/QUOTE]

Itsemurhan tekijät eivät ole itsekkäitä, eivätkä kyllä epäitsekkäitäkään ajatellessa että ovat vain taakaksi ja parempi kuolla! Itsemurhan tekijä ei enää ajattele tuollaisia asioita, he eivät muista ketään tai mitään enää sillä hetkellä kun hyppäävät, vetävät liipasimesta tai potkaisevat tuolin pois jalkojen alta. Silloin he ovat pimeässä tunnelissa yksin, ilman ketään, mitään tai minnekkään menossa. Kaikki on ohi.

 

Hei kaikille!

Masentuneen läheisenä oleminen syö uskomattoman paljon voimia. Itsemurhan tehneiden läheiset kärsivät sanomattoman paljon tuskaa toisen päätöksestä lopettaa elämänsä. Eiköhän ap:n tunteet ole täysin oikeutettuja. Viha, suru, hätä, tuska, ärsyyntyminen, huoli omista lapsista, tarve ottaa pitkä etäisyys. Onko oikein meidänkään häntä syyttää tästä? Ei, sillä se ei tee kenestäkään hullua hurskaampaa. Tuo on ollut hänelle ja lapsille erittäin rankka ja raaka kokemus. Eikä kukaan meistä todellakaan tiedä miten tuo läheinen asiaa käsittelee tai mitkä ovat todelliset taustat tässä.

Ap. Kannattaa tosiaan käydä läpi asia lasten kanssa. Se, vaikka näyttäisi sille, ettei vaivaa, voi jollain tasolla jäädä vaivaamaan ja tulla sitten vuosienkin päästä käsiteltäväksi. Järkevästi asian läpikäyminen jos tarvetta on, on lasten kannalta parasta.

Itse yritin itsemurhaa. Laskeskelin kuka minut löytää ja miten kauan minulle menee kuolla. Tärkeintä oli, etteivät lapset löytäisi minua, joten heidät pistin hoitoon. En halunnut kuitenkaan jäädä löytymättömiin, kuten naapurini isännälle kävi. Kunnes löytyi kuukausien päästä. Siihen asti naapurit elivät tuskaisessa tiedottomuudessa. Olisi ollut inhimillisempää saada heti tietää mitä on tapahtunut.

Ei se kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Jäin henkiin, kaikista normaalista käytöksestä huolimatta aivomies oli aavistellut jotain ja esti sen, valtimoon asti en päässyt käsiksi. Seuraavat päivät yritin pinnistää. Pinnistää ollakseni jotakuinkin "normaali" eli elossa. Kaikki päivätoimet tapahtuivat miehen valvovan silmän alla. Yritin hymyillä.

Psykologilleni kerroin samaan aikaan ja itkin, kun en edes itsemurhassa onnistunut. Itkin sitä, että olisi ollut niin paljon parempi vain kuolla. Miten paljon läheiset kärsivät vuokseni. Kävin tilannetta läpi kohta kohdalta. Mikä meni vikaan, miksi meni vikaan. Miehelle hymyilin. Yritin saada tuskaa ja vihaa helpotettua. Pystyin pyytämään anteeksi kolme kuukautta myöhemmin. Tuntea katumusta teostani suunnilleen samoihin aikoihin. Sitä ennen mieleni säästi ja antoi pala palalta asioita käsiteltäväksi. Miehelleni sanoin viikko yrityksen jälkeen, ettei hänen pidä luottaa minuun. Sen luottamuksen joudun minä ansaitsemaan takaisin. Hymyilin ja hakkasin suihkussa otsaa seinään aina vain miettien mikä meni vikaan. Siinä ei ollut mitään järkeä, järjellä ei ollutkana mitään tekemistä tuon kanssa. Se oli puhdasta epätoivoa.

Olet oikeutettu tunteisiisi. Olet oikeutettu huoleesi lapsistasi. Itsekkyys on hyväkin asia. Jos joskus saat selvitettyä asiat ja puhuttua ne läpi itsemurhaa tehneen läheisesi kanssa, se olisi hyvä asia. Syyttelemättä olisi varmaan paras, mutta kertoen miten monella tapaa se on sinua satuttanut. Nyt voi olla liian aikaista sekä sinulle ja hänelle. Kunhan se katkeruus ei jää sinun taakaksesi, sillä sekään ei ole hyvä asia. Toivotan voimia.

 

Pillityttää. Jotenkin koko aihe ja vastauksen puolin ja toisin nostaa hyvin voimakkaita tunteita.

 

Tätä olen joskus miettinyt. Minä suhtaudun hyvin kielteisesti itsemurhaan, mutta tuollainen tilanne voisi potentiaalisesti olla poikkeus. Eli jos ihminen voisi olla sataprosensttisen varma ettei itsemurhallaan aiheuta muille suurempaa tuskaa kuin mistä itse kärsii niin ehkä se olisi silloin oikeutettu...
Tuollainen taitaa vain olla aika hypoteettinen tilanne. Ikinä en ole todellisuudessa sellaiseen törmännyt vaan aina on ollut kyse äärimmäisestä itserakkaudesta, jossa on muille aiheutettu pysyvyiä vaurioita, koska on pidetty itseä ja omaa tuskaa ainoana kyllin tärkeänä asiana maailmassa.

Minä en voi ymmärtää tämänkaltaisia vastauksia (mutta ei kai minun tarvitsekaan => jokaisella tietysti saa olla oma mielipide asiasta).

Tiedän todellakin mistä puhun, sillä isäni teki itsemurhan reilu vuosi sitten. Sitä ennen yritti sitä kertaalleen pari kuukautta aiemmin, mutta ei vielä tuolloin onnistunut teossaan.

Hetkeäkään en ole ajatellut, että hän olisi itserakas tai itsekeskeinen ihminen. Päinvastoin, kun kaikki se "kärsimys", jota hän sairautensa vuoksi oli kokenut eläessään, paljastui kaikessa kauheudessaan (kuoleman jälkeen), oli ensimmäinen ajatus, että kuinka hän jaksoi elää näinkin pitkään. En ole häntä syyttänyt mistään, saati tuntenut vihaa, vaikka mielessäni olenkin ajatellut, että eikö todella ollut muuta ratkaisua. Kuitenkin tiedostan sen, etten voi ymmärtää täysin hänen elämäänsä, sillä hän oli sairas ja minä olen terve - se "pieni" ero meidän välillä on/oli ja saa asiat varmasti kokemaan täysin eri tavalla.

Minua henkilökohtaisesti ärsyttää suunnattomasti se, että kukin tuntuu vain ajattelevan asiaa omalta kannaltaan, etenkin ne jotka ovat omaisia/läheisiä itsemurhan yrittäjälle/tekijälle. En ymmärrä sitä itsekeskeistä ajatusta, että "miksi hän meni tekemään tämän minulle" jne. Niin kuin joku jo aiemmin tokaisi, niin itsemurhan tehnyt (yrittänyt) tuskin on ajatellut, että olenpa itsekäs ja aiheutan oikein tarkoituksella mielipahaa (liian lievä ilmaisu, tiedän) omaisilleni. Tuskin hän ajattelee tuossa vaiheessa enää lainkaan tuollaisia asioita.

 

Madicken. Sinun tekstejäsi on mukava lukea.

 

Tätä olen joskus miettinyt. Minä suhtaudun hyvin kielteisesti itsemurhaan, mutta tuollainen tilanne voisi potentiaalisesti olla poikkeus. Eli jos ihminen voisi olla sataprosensttisen varma ettei itsemurhallaan aiheuta muille suurempaa tuskaa kuin mistä itse kärsii niin ehkä se olisi silloin oikeutettu...
Tuollainen taitaa vain olla aika hypoteettinen tilanne. Ikinä en ole todellisuudessa sellaiseen törmännyt vaan aina on ollut kyse äärimmäisestä itserakkaudesta, jossa on muille aiheutettu pysyvyiä vaurioita, koska on pidetty itseä ja omaa tuskaa ainoana kyllin tärkeänä asiana maailmassa.

Olen ihan eri mieltä. En hyväksy itsemurhaa, mutta väittäisin sillä itsemurhan tehneellä olleen pahempi olo kuin läheisillään (eihän hän muuten olisi itseään tappanut!)..läheiset taas (yleensä.) pääsevät ajan myötä asiasta "yli" (elleivät tee samoin ja riistä itseltään henkeä.) Riippuu myös hyvin paljon siitä, kuinka läheinen se itsemurhan tehnyt on ollut, esim. oman vanhemman itsemurha toki satuttaa lasta pahastikin.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten voisi ikinä tuomita itsemurhan tehnyttä. Teko on väärin ja apua/tukea on aina saatavilla enkä usko tilanteen koskaan olevan toivoton. Tekoa siis en hyväksy, mutta itsemurhan tehnyttä ihmistä kohtaan tunnen myötätuntoa. Ihmisellä täytyy olla ihan hemmetin vaikeaa, jos ajattelee kuolemankin olevan parempi vaihtoehto kuin elämä. Minun läheiseni on isänsä insestin uhri (koki raakaa ja pitkäaikaista hyväksikäyttöä.) Tapahtumista on muutama vuosi (uhri on yhä alaikäinen) ja nämä vuodet ovat olleet hänelle enimmäkseen tolkutonta taistelua. Ahdistusta, häpeää, pelkoa, vihaa, surua, vakavaa masennusta, dissosisaatio-häiriötä, sivupersoonia, psykottisia oireita, itsetuhoisuutta, koulunkäyntiongelmia jne. Terapiaa, lääkkeitä, sähköhoitoa, osastohoitoa. Jokainen hetki on kamppailua. Minä en mitenkään voisi tuntea vihaa sellaista ihmistä kohtaan, joka kovia kokeneena, mahd. psykoottisessa tilassa yrittää itsemurhaa. Voisitko sinä? En katso, että ihminen siinä tilassa on täysin vastuussa teoistaan. En siis (onneksi) pelkää mitään tällaista, hänellä on vahva elämänhalu kaikesta huolimatta. Yritin vain hiukan valaista, mitä kaikkea ihminen on voinut kestää.