Psykologian professori Ylen AamuTV:ssä: "alle 3-vuotiaiden pikkulasten vanhempien ei tulisi erota."

Miksei voi odottaa paria vuotta ja erota ja etsiä uusi vasta sitten?

Pitäiskö tuota "millaisen kuvan anbtaa" miettiä ennen lasten hankintaa? Että onko tässä sellainen kumppani jonka kanssa aion olla yhdessä ja perheytyä? Hankkiikin ne lapset vasta sen kanssa, jonka kanssa voi olla hyvässä suhteessa, osoittaa hellyyttä, välittämistä, jne??? Kai se on se parempi malli perhe-elämästä kuitenkin?

noehkäpä se suhde onkin ollut sellainen missä on ajateltu olevan koko loppuikä, ihmiset kasvaa, elämä muuttuu, kaikki ei mene niin kuin satukirjoissa..
lapsi muuttaa suhdetta, vaikak kuinka olisi ajateltu että tämä suhde kestää niin se voi yllättää millaiseksi elämä ja suhde muuttuu kun lapsi syntyy.. näin kävi meille ja se pahensi mun ongelmia ja lopulta se lävähti käsiin.. mä en voi elää toisen ihmisen kanssa suhteessa ilman seksiä, hellyyttä, läheisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta jne.
enkä halua että lapsi oppii sellaisen perhemallin, siis missä ei halata, suukoteta, välitetä tai edes pidetä toisesta..

 

Vastatkaapa siihen, että jos pienen lapsen (2v) äiti on todella välinpitämätön eikä lapsi saa hänen luona asuessaan sosiaalisia kontakteja (tarpeeksi edes äitiin), mutta isä pitää lapsesta ja tekee lapsen kanssa asioita, niin kumpi vaihtoehto on parempi: se että lapsi asuu tyhjäpäisellä äidillään ja on isällä joka toinen viikonloppu, vai että lapsi on joka toisen viikon tyhjäpäisellä äidillä ja joka toisen täysipäisellä isällään?

Tietysti yleensä äidit eivät ole tyhjäpäisiä mutta tiedän yhden tapauksen..

Noh?

 

[QUOTE="Huom";21897354]Edelleenkään minusta vanhempien julkiset hellyydenosoitukset eivät ole välttämättömiä siihen, että lapsesta kasvaa täyspäinen aikuinen, joka ymmärtää hyvän parisuhteen päälle...

Tuo: "jos haluaa hankkia lisää lapsia uuden puolison kanssa", on juuri sitä sinunminunmeidän lapset -meininkiä joka saa karvat nousemaan pystyyn. Järkky esimerkki tästä on yksi työkaveri, joka odottaa lasta ja lapsen lasketusta ajasta viikon päästä myös hänen ensimmäinen miehensä saa uuden vaimonsa kanssa lapsen. Heidän yhteinen lapsensa saa siis kaksi pikkusisarusta uusissa perheissä viikon välein. Anteeksi nyt, mutta tuo on varmaan tosi mukavaa siitä nelivuotiaasta, joka seilaa kahden kodin väliä.[/QUOTE]

mun mielestä ne taas on tärkeitä, lapsi oppii näyttämään tunteensa jne.
saattaa olal vaikea ymmärtää että jotkut osaavat elää ihan perheenä vaikka lapsi ei olisikaan biologisesti toisen oma, ja että lapsi akohdellaan tasavertaisesti siitä huolimatta...
toki on olemassa ikäviä esimerkkejä uusperheistä, mutta kyllä niitä ikäviä esimerkkejä huonoista parisuhteista ja perhe-elämästä on ihan ydinperheissäkin.. jopa ehkä enemmän.. samaten kuin pahoinpideltyjä lapsia, mielenterveysongelmia, henkistä pahoinvopintia, laiminlyöntiä, tunnekylmyyttä jne

 

Mä olenkin puhunut meistä, että ole jo hiljaa.

Ja te olette veri asia, koska..? Teidän lapsenne reagoi eroon eri tavalla kuin ns. normaali lapsi reagoi, koska..? Tiedät jo nyt miten ero lapseen vaikuttaa, vaikka muutoin siihen menee jopa vuosikymmeniä, koska..?

 

Mä olenkin puhunut meistä, että ole jo hiljaa.

No just, mitä sä sit osallistut keskusteluun jos sulle ei saa mitään sanoa?! Kannattaa sit varmaan pistää kone kiinni kun oot jatkuvasti noin pms:n kourissa.

 

Kuinka moni teistä jotka olette samaa mieltä tuon proffan kanssa ja halveksutte meitä jotka olemme eronneet lasten ollessa pieniä, olette itse kokeneet eron kun on jo lapsia? Tai tilanteen jossa on pitänyt vuosia kituuttaa puolison kanssa, että nuorinkin lapsista yli 4v. ja sitten vasta erota? Kertokaa toki kokemuksianne kun kirjoitustenne perusteella vaikutatte siltä, että teillä on kokemusta.

 

No just, mitä sä sit osallistut keskusteluun jos sulle ei saa mitään sanoa?! Kannattaa sit varmaan pistää kone kiinni kun oot jatkuvasti noin pms:n kourissa.

Mä en hyväksy sitä, että mua halveksutaan mun tekemien ratkaisujen takia. Te olette niin helvetin mustavalkoosia ihmisiä.

 

Kuinka moni teistä jotka olette samaa mieltä tuon proffan kanssa ja halveksutte meitä jotka olemme eronneet lasten ollessa pieniä, olette itse kokeneet eron kun on jo lapsia? Tai tilanteen jossa on pitänyt vuosia kituuttaa puolison kanssa, että nuorinkin lapsista yli 4v. ja sitten vasta erota? Kertokaa toki kokemuksianne kun kirjoitustenne perusteella vaikutatte siltä, että teillä on kokemusta.

Ei ole kokemusta erosta, mutta huonosta liitosta kyllä. Ja siitä, että lapsen etu menee aikuisen edun edelle.

 

Kuinka moni teistä jotka olette samaa mieltä tuon proffan kanssa ja halveksutte meitä jotka olemme eronneet lasten ollessa pieniä

Uskon proffaa, mutta se on kaukana siitä, että halveksuisin toisin toimineita.

 

[QUOTE="Neith";21897384]lapsi muuttaa suhdetta, vaikak kuinka olisi ajateltu että tämä suhde kestää niin se voi yllättää millaiseksi elämä ja suhde muuttuu kun lapsi syntyy..

mä en voi elää toisen ihmisen kanssa suhteessa ilman seksiä, hellyyttä, läheisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta jne.
[/QUOTE]

Muuttaahan se suhdetta, toiset vaan muuttuu sen mukana. Juurikin se lapsen etu menee oman edelle. Ja ne ekat vuodet on vaikeimmat, kun pitää oppia siihen uuteen. Mutta kolmekin vuotta yrittää sen lapsen takia -onko liikaa? Voihan olla että kaikki helpottaa siinä vaiheessa jo muutenkin ja suhde voikin taas hyvin. Kolmekin vuotta! Ei se ole paljon!

Ja tuo toinen lainaamani lause. "Mä en voi." Sä et voi, eli sä pistät itses hyvinvoinnin lapsen hyvinvoinnin edelle, eikö totta?

 

Uskon täysin, että lapselle ero on aina pieni maailmanloppu. Mutta toki kaikki tilanteet ovat yksilöllisiä ja perheet tekevät itse valinnan. Tajuan kuitenkin täysin mitä Liisa ajaa takaa. Alle 3-vuotias on niin herkässä kehitysvaiheessa, että vanhempien tulisi hieman jo uhratakin omaa mukavuuttaan siihen. On todettu, että lapsena koettu vanhempien avioero voi aiheuttaa masennusta jopa vanhuksenakin! Kyllä se vaan on niin tärkeää aikaa elämässä tuo lapsuus! Liisa on puhunut paljon myös alle 3-vuotiaiden viemisestä päivähoitoon..tai siis siitä,e ttä kotona kannattaisi hoitaa siihen asti. Joitakin sellanen järkyttää, mutta itse koen, että fyysinen ja psyykkinen kehitys lapsella todellakin vaatii niin pientä ryhmää (4-6), että harvassa hoitopaikassa sellaisiin ryhmäkokoihin päästään, missä lapsi pystyy kontrolloimaan ihmissuhteita.

Isossa ryhmässä kukaan ei pysty valvomaan kuka kiusaa ja ketä ja kuka teki ja mitä. Lapset eivät opi itsesäätelykeinoja toisiltaa vaan aikuiselta. Kun tarpeeksi aikuisia ei ole (usein päiväkodeissa liikaa lapsia), lapsi ei opi säätelemään tunteitaan kun nyrkein ja hampain.

 

Mä en hyväksy sitä, että mua halveksutaan mun tekemien ratkaisujen takia. Te olette niin helvetin mustavalkoosia ihmisiä.

Mitä halveksumista se on jos kommentoi tilannetta, josta sä päätit tänne avautua?! Ihan hyvin voi sanoa, että mun mielestä toi mitä olet tehnyt, on esim. väärin/huono valinta/huono asia lapselle, se ei silti tarkoita halveksumista. Kannattasko alkaa ottaa tätä palstaa vähemmän henkilökohtasesti.

 

Kuinka moni teistä jotka olette samaa mieltä tuon proffan kanssa ja halveksutte meitä jotka olemme eronneet lasten ollessa pieniä, olette itse kokeneet eron kun on jo lapsia? Tai tilanteen jossa on pitänyt vuosia kituuttaa puolison kanssa, että nuorinkin lapsista yli 4v. ja sitten vasta erota? Kertokaa toki kokemuksianne kun kirjoitustenne perusteella vaikutatte siltä, että teillä on kokemusta.

On kokemusta yrittämisestä lapsen vuoksi. Ja kas kummaa, kun lapsi tuli kolmen-neljän ikään, parisuhteelle jäi taas aikaa enemmän ja suhde alkoi toimia taas paremmin. Enää ei tarvitse eroa miettiäkään. Vahvistuttu ollaan.

Ja hei, kukaan ei halveksu sua, vaan nyt puhutaan lasten parhaasta.

 

Muuttaahan se suhdetta, toiset vaan muuttuu sen mukana. Juurikin se lapsen etu menee oman edelle. Ja ne ekat vuodet on vaikeimmat, kun pitää oppia siihen uuteen. Mutta kolmekin vuotta yrittää sen lapsen takia -onko liikaa? Voihan olla että kaikki helpottaa siinä vaiheessa jo muutenkin ja suhde voikin taas hyvin. Kolmekin vuotta! Ei se ole paljon!

Ja tuo toinen lainaamani lause. "Mä en voi." Sä et voi, eli sä pistät itses hyvinvoinnin lapsen hyvinvoinnin edelle, eikö totta?

Just toikin, että sanotaan edellisen suhteen menneen pilalle kun tuli lapsi, suhde muuttui sen myötä ja oli pakko erota. Sitten ollaan kuitenkin heti uuden miehen kanssa hankkimaan lisää lapsia, vaikka edellinenkin suhde muka muuttui siitä niin että ei voitu enää olla yhdessä... En mä vaan jaksa tajuta, mun mielestä lapsilla ois oikeus ns. ehjään perheeseen ja vanhempien pitäisi siihen pyrkiä kaikin keinoin lapsen parasta ajatellen, ja jos näin ei tee niin olis edes sen verran selkärankaa että myöntäis 'joo mä erosin kun MÄ halusin ja lapsi voi oireilla asiasta myöhemmin mutta mun paras menee tässä edelle' eikä väittää että 'ei lapsi tule mitenkään, ollenkaan reagoimaan asiaan ja te ette tiedä mun elämästä mitään!11'1'

 

Mitä halveksumista se on jos kommentoi tilannetta, josta sä päätit tänne avautua?! Ihan hyvin voi sanoa, että mun mielestä toi mitä olet tehnyt, on esim. väärin/huono valinta/huono asia lapselle, se ei silti tarkoita halveksumista. Kannattasko alkaa ottaa tätä palstaa vähemmän henkilökohtasesti.

Kannattaisko miettiä sitä, että jokainen meistä tekee omat ratkaisunsa eikä se oma ratkaisu ole ainoa oikia. Se mikä toimii teillä ei pakosta toimi meillä ja toisinpäin, mutta kun ei. Kaikkien pitääs tehdä just niin kuin te sanotte ja missään nimessä yksikään vanhempi ei saa olla yhtään itsekäs.

Mä ainakin tiedän pariskuntia joiden todellakin olisi ollut parempi erota lasten takia. Kun jo ulkopuoliset näki lasten kärsimykset vanhempien välien takia. Sekö on lapselle hyväksi? Tuskin.

 

Mä ainakin tiedän pariskuntia joiden todellakin olisi ollut parempi erota lasten takia. Kun jo ulkopuoliset näki lasten kärsimykset vanhempien välien takia. Sekö on lapselle hyväksi? Tuskin.

Minä taas tiedän paljon lapsia, jotka ovat kärsineet vanhempien eron vuoksi. Likimain kaikki erolapset, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Joten...

 

Kaikkien pitääs tehdä just niin kuin te sanotte ja missään nimessä yksikään vanhempi ei saa olla yhtään itsekäs.

Luepa aloitus ja K-J:n mietteet uudelleen, ajatuksen kanssa. Ihminen saa olla itsekäs, mutta tässä tapauksessa lapsi sitten hyvin usein kärsii siitä.

 

Mä ainakin tiedän pariskuntia joiden todellakin olisi ollut parempi erota lasten takia. Kun jo ulkopuoliset näki lasten kärsimykset vanhempien välien takia. Sekö on lapselle hyväksi? Tuskin.

BTW, millaiset näissä tapauksessa ne vanhempien välit oli? Oliko ne lasten vuoksi asialliset, eli lasten nähden ja kuullen ei selvitelty aviokiistoja vaan pyrittiin olemaan ihmisiksi?

 

Kyllä edelleen uskon asiantuntevaa psykologia enemmän kuin sua. Lapselle se ero vaan ei ole paras.

Ei se olekaan paras. Mutta aina ei elämässä saa parasta.

Musta on hieman erikoista että asiantuntija perusteli yhdessä pysymistä hinnalla millä hyvänsä sillä, että nyt hyvinvoivan oloinen lapsi saattaa EHKÄ 40 vuoden päästä alkaa kärsiä lapsuudestaan ja joutua jopa terapiaan. Miksi kahden nelikymppisen aikuisen VARMA pahoinvointi ja terapian tarve nyt on ok, jos sillä vältetään RISKI yhden aikuisen terapian tarpeelle 40 vuoden päästä?

 

[QUOTE="Niin";21897957]Ei se olekaan paras. Mutta aina ei elämässä saa parasta.

Musta on hieman erikoista että asiantuntija perusteli yhdessä pysymistä hinnalla millä hyvänsä sillä, että nyt hyvinvoivan oloinen lapsi saattaa EHKÄ 40 vuoden päästä alkaa kärsiä lapsuudestaan ja joutua jopa terapiaan. Miksi kahden nelikymppisen aikuisen VARMA pahoinvointi ja terapian tarve nyt on ok, jos sillä vältetään RISKI yhden aikuisen terapian tarpeelle 40 vuoden päästä?[/QUOTE]

Jaa-a, en itse tiedä miksi henkilokohtaisen terapian tarve olisi varma asia, tai edes pahoinvointi. Itse en ainakaan koe mitään terapiaa tarvitsevani, vaikkei omakaan liitto ole mitenkään ruusuinen. Pariterapiaa kyllä, mutta sellainen pitäisi määrätä melkein pakolliseksi kaikille pareille.

 

Uskon täysin että alle 3-vuotiaana koettu vanhempien avioero, varsinkin riitaisa sellainen, jättää jälkensä ja saattaa hyvinkin näkyä ongelmina ennemmin tai myöhemmin. Uskon myös että pienille lapsille vuoroviikkoasuminen on tosi huono vaihtoehto, eihän sitä itse aikuisena ihmisenäkään haluaisi muuttaa viikon välein, miten pieni ihminen sitä pystyy käsittelemään rationaalisesti.

Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun vanhempien välit ovat niin tulehtuneet että ilmassa on palkkää vihaa ja katkeruutta, ei se voi olla näkymättä lapsille vaikka miten oltaisiin näennäisesti asiallisissa väleissä eikä tapella lasten nähden. Olen myös aivan varma että se tulee aiheuttamaan ihan yhtälailla ongelmia lapsille tulevaisuudessa omissa ihmissuhteissaan kun saadaan kieroutunut kuva parisuhteesta.

Tottakai vanhempana pitäisi pystyä laittamaan aina lapsensa edelle, nielemään vaan kaikki paska ja olemaan täydellinen äiti tai isä ja pitämään parisuhde siinä kunnossa että lapset saa kunnon mallin eikä varmasti ainakaan erota. Mutta me ollaan kaikki vain ihmisiä ja joskus tilanteet ikävä kyllä on niin pahasti tulehtuneet että jotain on pakko tehdä. Sellaisessa tilanteessa vuosikausien odottelu ei oikeasti ole aina vaihtoehto.

Ihmiset eroaa liian helposti, se on totta, mutta joskus se on oikea vaihtoehto. On naivia ajatella etteikö vanhempien kylmät, vaikkakin ehkä asialliset välit vaikuttaisi siinä missä erokin.

Mitenkäs muuten te jotka sanotte ettei tunteita tarvitsekaan näyttää eikä lapsi tarvitse mitään läheisyysesimerkkiä vanhempien väliltä, oletteko sitä mieltä että nämä 40-50-luvulla ja sitä ennen kasvaneet osaavat helposti ja tehokkaasti näyttää tunteensa, puhua niistä, antaa lapsille selkeästi kuvan siitä että tunteet on ok näyttää, pojatkin saa itkeä, saa näyttää että sattuu tai on suru jne. Mielestäni tämä on ollut iso ongelma aiemmilla sukupolvilla, on opetettu että tunteet pitää bannata. Ei kai kukaan tieten tahtoen halua siihen takaisin nyt kun viimein alkaa olla ok olla muutakin kuin tunteeton pökkelö, varsinkin miesten kohdalla?

 

Mitenkäs muuten te jotka sanotte ettei tunteita tarvitsekaan näyttää eikä lapsi tarvitse mitään läheisyysesimerkkiä vanhempien väliltä, oletteko sitä mieltä että nämä 40-50-luvulla ja sitä ennen kasvaneet osaavat helposti ja tehokkaasti näyttää tunteensa, puhua niistä, antaa lapsille selkeästi kuvan siitä että tunteet on ok näyttää, pojatkin saa itkeä, saa näyttää että sattuu tai on suru jne. Mielestäni tämä on ollut iso ongelma aiemmilla sukupolvilla, on opetettu että tunteet pitää bannata. Ei kai kukaan tieten tahtoen halua siihen takaisin nyt kun viimein alkaa olla ok olla muutakin kuin tunteeton pökkelö, varsinkin miesten kohdalla?

Nyt ymmärsit aivan väärin. Mehän olemme heidän (siis niiden 40-50-luvuilla syntyneiden) lapsiaan ja ilmeisesti tälle nykyiselle vanhempien sukupolvelle ei ole ongelmia näyttää tunteita tai etsiä hyvää parisuhdetta. Vai yhäkö se "perintö" edelleen sinusta jatkuu?

 

Karsastan kovasti 3 ikävuoden korostamista oli kyseessä sitten hoitoonvienti, vanhempien ero tms. Lasi on vielä kovin pieni senkin jälkeen. Ero on iso asia lapselle iästä riippumatta. Leikki- tai kouluikäinen ymmärtää lisäksi valtavan paljon enemmän kuulemistaan riidoista ja paljon muusta.

Vuoroviikkosysteemiä en ole ikinä ymmärtänyt. Ehkä isommilla koululaisilla toimii jos ovat itse tyytyväisiä, mutta pienemmillä tulisi olla yksi koti. Vanhempien pitäisi sisäistää, että erotessa ei voi jakaa lapsia kuten sohvia ja astioita vaan pitää laittaa lapsi etusijalle.

 

Mitä jos mies vaikka rakastuu tulisesti toiseen, rakkauttahan ei voi kieltää mutta mies ois valmis ns."kulissi liittoon"kunhan saa käydä rakkaansa luona. Kuinka moni oikeasti pystyy jatkamaan kulissi liittoa sydän pirstaleina saman katon alla...

 

Just toikin, että sanotaan edellisen suhteen menneen pilalle kun tuli lapsi, suhde muuttui sen myötä ja oli pakko erota. Sitten ollaan kuitenkin heti uuden miehen kanssa hankkimaan lisää lapsia, vaikka edellinenkin suhde muka muuttui siitä niin että ei voitu enää olla yhdessä... En mä vaan jaksa tajuta, mun mielestä lapsilla ois oikeus ns. ehjään perheeseen ja vanhempien pitäisi siihen pyrkiä kaikin keinoin lapsen parasta ajatellen, ja jos näin ei tee niin olis edes sen verran selkärankaa että myöntäis 'joo mä erosin kun MÄ halusin ja lapsi voi oireilla asiasta myöhemmin mutta mun paras menee tässä edelle' eikä väittää että 'ei lapsi tule mitenkään, ollenkaan reagoimaan asiaan ja te ette tiedä mun elämästä mitään!11'1'

suhde nyt vain muuttuu, odotukset toista kohtaan muuttuu, eikä suinkaan välttämättä siihen suuntaan että toinen voisi ne täyttää..
kun suhteessa toinen odottaa puolison olevan jotain muuta kuin se on, ja kun nämä odotukset eivät täyty niin asiasta vittuillaan, halvennetaan jne niin miten ja miksi sitä pitäisi jaksaa?
mitä jos se oma mielenterveys rakoilee (monista syistä johtuen) on itsetuhoinen ja ainut syy miksi haluaa enää elää on se lapsi niin miksi ihmeessä pitäisi jatkaa sellaisessa tilanteessa joka ahdistaa ja huonontaa sitä omaa oloa?
suhteen muuttumisella tarkoitan sitä että kun se lapsi syntyy, niin vasta sitten näkee mitä se arki todellisuudessa tulee olemaan, se miten vastuu ym jakautuu.. ja siinä myöskin nähdään se voiko suhde jatkua.. osa kykenee muuttamaan itseään mutta koska toista ei voi muuttaa niin harva meistä tyytyy siihen epätasa-arvoon suhteessa ja vanhemmuudessa..
elämässä tapahtuu asioita, on pettämistä, väkivaltaa (niin henksitä kuin fyysistäkin) keskustelun puutetta, hellyyden puutetta, läheisyyden puutetta.. nämä ilmenee eri syistä, osa yllättäen ilman varoitusta, osa ajanmyötä.. harva lähtee liitosta salamana yhden hetken perusteella, kyllä valtaosa yrittää muuttaa tilannetta muttajos se ei toimi niin se ei toimi.. silloin siihen on turha jäädä, kun ei se ole edes lapsille hyväksi