Alkuperäinen kirjoittaja tt:Ei tuo välttämättä kateudesta johdu. Usein eri elämäntilanteissa olevat ihmiset vain vieraantuvat toisistaan. En minäkään jaksanut sinkkuna lapsettomana kuunnella lapsellisten vauva- ja talokuumeilua.
Itse en ollut miettinyt edes koko asioita, eivätkä ne minua edes kiinnostaneetkaan. Mielummin vietin aikaa samassa tilanteessa olevien ystävieni kanssa, enkä lopulta jaksanut edes kahvitella kotiäitinä olevan 2 lapsen äidin kanssa, joka oli joka kerta todella väsynyt kun näimme. Tuntui, että vain väsytin ja vein hänen aikaansa entisestään. Eikä yhteisistä keskusteluistakaan tullut oikein mitään, kun aina oli lapset vahdittavana. Tunsin itseni vain vaivaksi heidän kotonaan, en vieraaksi.
Näin siinä menee, jos ajattelee vain, että ystävien tulisi antaa itselle kovin paljon kaikkea hyvää. Sit kun toinen on väsynyt ja tarvisi tukea, ei olekaan tukena, koska ei enää itse saa sitä mitä haluaisi (esim. baarikaveria tjms.).
Tosi ystävyys taas tukee ystäväänsä myös vaikeissa tilanteissa ja elämänmuutoksissa. Juuri tällain ajattelevat ihmiset ottavat vasta vanhoihin ystäviinsä yhteyttä lapsen tulon jälkeen, kun kuvittelevat, että nyt he voivat antaa minulle taas jotain.. Ei tuollaiset ole niitä tosi ystäviä ja sellaiset saa ainakin mun mielestä mennä.