Ystävän raskaus

Kuinka te keskenmenon kokeneet olette suhtautuneet tietoon ystävän raskaudesta? Olen itse saanut kaksi keskenmenoa vuoden sisällä.Tunnen itseni niin kamalaksi kun hyvä ystäväni kertoi raskaudestaan ja minä itkin. En tietenkään itkenyt, että hän saa lapsen vaan että minä en saa. Minä taas kerran itkin omia menetyksiäni. En tiedä ymmärsikö hän asian,vaikka selitin.

 

Koska hän on hyvä ystäväsi, uskon että hän ymmärsi. Luulenpa että asia on vaikea myös hänelle - hänen omasta näkökulmastaan. Ystävänä hän suree sinun menetystäsi mutta saman aikaisesti on iloinen ja nauttii omasta raskaudestaan ja tulevasta vauvastaan. Jospa ystäväsi pelkää loukkaavansa sinua jos "julkisesti" iloitsee vauvastaan? Varsinkin jos keskenmenoistasi on kulunut vasta vähän aikaa. Voihan myös olla että ystäväsi suorastaan tuntee syyllisyyttä omasta vauvailostaan. Tietenkin aiheetta, oletan, mutta ihmismieli usein toimii varsin hullunkurisesti. Toivon kuitenkin että et koe ystäväsi mahdollista syyllisyyden tunnetta oikeutettuna "rangaistuksena" ystävällesi hänen raskaudestaan, ethän? :hug:

 

Samoin ajattelen kuin Vivian. On vaikeaa nauttia omasta raskaudestaan, kun pitää samalla tavallaan pelätäkin keskenmenon kokeneen ystävän reaktiota.

Itse sain keskenmenon niin, että läheisimmällä ystävälläni ja minulla oli vain pari viikkoa eroa lasketuissa ajoissa. Silti yritin iloita kykyjeni mukaan ystäväni odotuksesta ja vauvasta. Keskenmenostani en hänen kanssaan juurikaan puhunut, ennenkuin hänen vauvansa syntyi. Nyt olen puhunut siitä aika paljon, kun olen itse uudelleen raskaana. Jotenkin on sellainen tunne, että asia on käsiteltävä pois alta, ennenkuin uusi vauva voi syntyä.

 

Mulla 2 keskenmenoa 6 kk:n sisään. Sain ystävältä meilin, että hän on raskaana. Itkin koko illan. Mietin tässä just, että miten käy, kun seuraavan kerran joku ilmoittaa asiasta ihan kasvotusten. Yritän kai vaan nieleskellä.

 

Eiköhän se ole niin, että kenenkään muun raskaudesta ei oikeasti voi iloita ilman surujuonnetta jos on itse kokenut keskenmenon tai kohtukuoleman. Todelliset ystävät ymmärtävät myös tämän.

 

Itkin, kun näin ympärilläni raskautuneita opiskelutovereita. Itse koin tuulimunaraskauden ja kaavinnan tuossa viikko sitten, ensimmäinen raskaus päättyi näin.

 

Keskenmenon ja kohtukuoleman kokeminen jättää ikuisen leiman. Itse menetin vauvani rv 39 ja ensin suorastaan vihasin kaikkia ketkä olivat raskaana.. Myöhemmin ja varsinkin nyt kun toinen lapseni on vuoden ikäinen suhtaudun raskausuutisiin positiivisen neutraalisti. En voi kuitenkaan olla ajattelematta että toivottavasti ei käy niin kuin minulle on käynyt..

Olen varma että ystäväsi ajattelee yhtä paljon miten suhtautuu sinuun kuin että miten sinä häneen. sinulla on oikeus suruun ja hänellä iloon.

 

heippa. Kärsin lapsettomuudesta, ja ystäväni joka oli itse raskaana otti asiani hyvinkin raskaasti. Raskaushormoonien herkistämänä hän suri itkien kanssani joka kuukausi, kun hoidot eivät olleet tuottaneet taaskaan tulosta. Kun vihdoin onnistuin raskautumaan, en uskaltanut hänelle asiasta kertoa. Nyt hänellä on kuukauden ikäinen vauva, ja itse koin juuri keskenmenon rvkolla 12. Nyt olen tyytyväinen, etten kertonut hänelle vielä raskaudestani. Aion kyllä kertoa myöhemmin, kunhan olen itsekin päässyt asiasta paremmin yli...

 

Teitä saman kokeneita näköjään riittää... Samaa mieltä kuin muutkin, on vaikea iloita toisen puolesta, jos itsellä on surua. Meilläkin yritettiin lasta vuosi, sitten "tärppäsi". Tuulimunaraskaudeksi paljastui, rv. 9. Sinne asti oli vetkutettu, koska neuvolasta sanottiin, ettei aiemmin mitän näy. Olisi näkynyt. Mutta ei sillä enää ole merkitystä... Ainoa valopuoli, että sain edes tietää, että oli tuulimuna.

Ystävän raskaus on noin puolivälissä, ja jotenkin tuntuu, etten pysty menemään edes tapaamaan häntä. Oma kokemus on liian tuore ja olen siitä yhä järkyttynyt-

 

Siis ultrassa paljastui tuulimuna... :'(

 

Sain kaksi keskenmenoa odottaessani ensimmäistä lasta vuonna 1998. Olin surun murtama ja aloin jo uskoa etten lasta saakkaan. Samaan aikaan paras kaverini oli raskaana ja serkkuni ilmoitti raskaudestaan. Itkin myös uutisen kuullessani. Kaupungilla näin raskaana olevia kaikkialla ja kerrankin näin iloisen raskaana olevan naisen ja mieli teki potkaista hänen mahaansa. Ihan tosi! Tuntui niin väärältä, että joku muu oli raskaana( en ole tippaakaan väkivaltainen ihminen).

Samana vuonna tulin kuitenkin kolmannen kerran raskaaksi ja kaikki meni hyvin. Tyttö syntyi 2000. Toinen 2002 ja kolmas 2003 ilman mitään hoitoja tms. Kaikki meni hyvin ja normaalisti.

Kaikille keskenmenon kokeneille haluaisin sanoa, että kaikki on mahdollista. Toivoaan ei kannata menettää.