I
itku
Vieras
Meillä on sellainen tilanne, että ero vissiin edessä. Ollaan oltu yhdessä 10v ja naimisissa 5v. Meillä on alakouluikäinen lapsi. Koko suhde on ollut myrskyisä ja täynnä riitoja, toki hyviä ja ihaniakin aikoja ollut. Erosimme jo kerran 6v sitten miehen pettämisen takia, mutta palasimme yhteen reilu kk jälkeen. Miehellä ei ole ollut sen jälkeen muita, tiedän sen 100 varmasti sillä huomaan tällaiset asiat.
Nyt viimeinen vuosi on mennyt erityisen huonosti. Olemme totaalisen erillämme toisistamme, meillä ei ole mitään puhuttavaa, riitelemme paljon (tai siis minä riitelen ja haastan riitaa ja kiukuttelen). Seksiä ei ole.
Mieheni sanoi harkitsevansa vakavasti avioeroa pari viikkoa sitten. Niinhän siinä käy, että kun tajuaa mahdollisesti menettävänsä toisen, antaa sen arvon jonka toisen olisi pitänyt saada päivittäin. Eli itse en halua missään tapauksessa erota.
Tiedän että olen ollut kamala, itsekään en jaksa itseäni, ei ihme ettei miehenikään. Huudan ja tiuskin koko perheelle ja olen kuin perseeseen ammuttu karhu vailla mitään syytä.
Olemme jutelleet ja itkeneet paljon. Mies sanoo, että toisaalta haluaisi antaa meille vielä mahdollisuuden, mutta järki käskee lähtemään. Ei usko suhteeseemme enää, mutta sanoo että välittää silti vieläkin.
Minä taas olen havahtunut omaan käytökseeni syvemmin kuin koskaan ennen ja haluan "muuttua".
Olen yksin kotona. Mies päässyt töistä jo kahdelta, muttei tule kotiin, vaikka meillä on avoimemmat ja rennommat välit kun pitkiin aikoihin. Olen tietoisesti ollut "nätisti" eli en ole alkanut räyhäämään, paiskomaan tavaroita, huutamaan, haukkumaan jne. vaikka sisältä sattuu hirveästi.
Mieheni ei koskaan haasta riitaa, viihtyy ehkä paljon omissa oloissaan, mutta tekee velvollisuutensa kotitöissä ja on loistava isä. En ole osannut arvostaa häntä tarpeeksi
Tiedän, ettei minusta tulee enää koskaan sellaista kun olen ollut. Vaikka ero tulisi. En vaan kestä enää itseäni ja kukaan ei halua tällaist pirttihirmua katsella.
Millä saan miehen tajuamaan ettei kannata erota sittenkään? Ajattelin, että jos vain olen ystävällinen ja ns. normaali ihminen, hän ehkä jää?
Joot iedän, olen todella säälittävä ja epätoivoinen...
Nyt viimeinen vuosi on mennyt erityisen huonosti. Olemme totaalisen erillämme toisistamme, meillä ei ole mitään puhuttavaa, riitelemme paljon (tai siis minä riitelen ja haastan riitaa ja kiukuttelen). Seksiä ei ole.
Mieheni sanoi harkitsevansa vakavasti avioeroa pari viikkoa sitten. Niinhän siinä käy, että kun tajuaa mahdollisesti menettävänsä toisen, antaa sen arvon jonka toisen olisi pitänyt saada päivittäin. Eli itse en halua missään tapauksessa erota.
Tiedän että olen ollut kamala, itsekään en jaksa itseäni, ei ihme ettei miehenikään. Huudan ja tiuskin koko perheelle ja olen kuin perseeseen ammuttu karhu vailla mitään syytä.
Olemme jutelleet ja itkeneet paljon. Mies sanoo, että toisaalta haluaisi antaa meille vielä mahdollisuuden, mutta järki käskee lähtemään. Ei usko suhteeseemme enää, mutta sanoo että välittää silti vieläkin.
Minä taas olen havahtunut omaan käytökseeni syvemmin kuin koskaan ennen ja haluan "muuttua".
Olen yksin kotona. Mies päässyt töistä jo kahdelta, muttei tule kotiin, vaikka meillä on avoimemmat ja rennommat välit kun pitkiin aikoihin. Olen tietoisesti ollut "nätisti" eli en ole alkanut räyhäämään, paiskomaan tavaroita, huutamaan, haukkumaan jne. vaikka sisältä sattuu hirveästi.
Mieheni ei koskaan haasta riitaa, viihtyy ehkä paljon omissa oloissaan, mutta tekee velvollisuutensa kotitöissä ja on loistava isä. En ole osannut arvostaa häntä tarpeeksi
Tiedän, ettei minusta tulee enää koskaan sellaista kun olen ollut. Vaikka ero tulisi. En vaan kestä enää itseäni ja kukaan ei halua tällaist pirttihirmua katsella.
Millä saan miehen tajuamaan ettei kannata erota sittenkään? Ajattelin, että jos vain olen ystävällinen ja ns. normaali ihminen, hän ehkä jää?
Joot iedän, olen todella säälittävä ja epätoivoinen...