"YRITETÄÄN VIELÄ KERRAN"

[Anna anteeksi. Saat anteeksi.]

Meillä on myrskyisä suhde. Se on ollut sitä alusta saakka ja kestänyt melkein mitä vain, tähän päivään saakka...

Tässä muutamia asioita, joista haluaisin jo vihdoin päästä ylitse:

Minulla on menneisyydessäni muutama kokeilu lääkkeiden väärinkäytöstä. Ne olivat satunnaisia kertoja, enkä ole mikään narkkari. Nyt suhteemme aikana lääkkeeni on olleet ihan lääkärin määrimiä ja oikeisiin vaivoihin. Mieheni kuitenkin vittuilee lääkkeistäni ja siitä kuinka mukavaa minulla kuulemma on kun syön niitä. "Kourallinen pillereitä päivässä piristää" on ihan kiva vitsi, mutta liian usein kuultua se menettää alkuperäisen tarkoituksensa. Muutaman kerran on pakottanut minut nielemään yliannoksen lääkkeitä. (Tämä on provosoinut myös minut itse ottamaan muutaman kerran yliannoksen, mutta siitä en oikeastaan voi syyttää miestäni, minullahan on aivot päässä ja niitä pitäisi käyttää).

Minulla on ollut syömishäiriö ja siitä olen saanut kuulla ihan tarpeeksi paljon. Lisäksi kerran mieheni tunki väkisin suuhuni ruokaa, niin että meinasin tukehtua. Olin keittiön lattialla hänen allaan puristuksissa niin, etten päässyt liikkeelle.

Myös viiltely on kuulunut "harrastuksiini", mutta sen olen jättänyt aikoja sitten. Silti kuulin pitkän aikaa kuinka voin viiltää ranteeni auki, jos kerran niin haluan ja kuinka voimme oikeastaan kuolla yhdessä. En aina edes ollut "itsetuhoisella tuulella".

Olen saanut muutaman kerran turpiin. Aluksi se oli pientä läpsimistä, tönimistä. Kerran mieheni repi minut hiuksista rappukäytävään. Ylläni oli pelkkä yöpaita. Sitten muutaman kerran olen saanut tällin naamaani. Viimeksi naamani oli niin turvoksissa ja kirjava, ettei minua ihmiseksi tunnistanut. Nyt äskettäin meille tuli riita (minun syytä) ja mieheni vahingossa heitti kaljatuopilla päähän. Se oli kylläkin tosiaan ihan vahinko, eikä tullut kuin muutama tikki.

Olen kuullut syyttä huorittelua, lutkaksi minua on haukuttu vailla ihan oikeaa syytä. Olen kuullut monesti tappeluiden yhteydessä kuinka voin mennä panemaan "sitä äijää", jos oma mies ei kerta riitä. Ainoa ongelma on ollut, ettei mitään äijää ole olemassa. Omassa on äijää ihan liikaakin.

MINÄ TAAS

Olen itse saatana, jos sille päälle satun. Olen ollut niin ilkeä, että toista kaltaistani on vaikea löytää. Osaan olla oikea vittupää, joka ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää. Kiukuttelen,, saan raivareita, mökötän. (Vähän aikaa sitten olin kokoajan raivoissani, tai mökötin...) Olen draamakuningatar...Ei ihme, että mieheltäni on palanut pinna monta kertaa. Aiemmin olen valehdellut joistain asioista aika tavalla. Tappelen todella epäreilusti ja vieritän syyt aina mieheni niskoille.

Kerran olen pettänyt miestäni.

Olen monesti sanonut mieheni edesmenneestä tyttöystävästä todella ilkeästi.

Olen uhkaillut itsemurhalla käyttäen sitä "aseena".

Kerran olin juovuksissa ja todella aioin tehdä itsemurhan. Mieheni tuli hätiin ja puukotin häntä jalkaan.

Olen nolannut mieheni monta kertaa.

Kerran olen lyönyt miestäni.

Salailen asioita mieheltäni.

Yksinkertaisesti olen ollut niin vitun hankala, ilkeä, arvaamaton...



No, nyt asiat on puhuttu melkolailla halki. aijomme päästä tämän ylitse, mutta käytännönteot puuttuvat. Meillä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoehtoa, joko selvittää välimme tai erota.

Päättelimme, että kaikki alkaisi anteeksipyynnöstä ja anteeksiannosta. Eihän mitään voi unohtaa, mutta anteeksi voi antaa ja jatkaa elämää. Anteeksianto ei välttämättä tule ihan tosta noin, vaan välillä on tehtävä tietoinen päätös, ettei kanna enää kaunaa. Välillä on tietoisesti päätettävä, että sen ylitse pääsee, jos joku on satuttanut syvästi. Itsensä katkeroittamisesta ei ole mitään hyötyä. Siitä ei kärsi kukaan muu niin paljon kuin katkeruudella ja vihalla itsensä saastuttanut ihminen.

Saattaa kuulostaa hölmötä, mutta sanoin miehelleni, että voisimmeko käydä jossakin hautaamassa vihan katkeruuden ja jatkaa sitten eteenpäin. Itse olen valmis antamaan kaiken anteeksi. Sanoin, ettei mitään saa tekemättömäksi, mutta jos käymme vihan hautaamassa oikeasti maahan ja sovimme sen jäävän sinne, se voisi auttaa meitä molempia.

Itse olen tällä keinolla päässyt sovintoon esim. isäni ja äitini kanssa, joiden kanssa välit ovat aiemmin olleet todella tulehtuneet. Kerran vain menin erään ison puun alle ja hautasin vihani sinne. Päätin antaa anteeksi.

Miten saisin mieheni tajuamaan kuinka tärkeää tämä minulle on? Hän ei nyt oikein ymmärrä minua.

 

[mies1]

Sinulla on oikein hyvä idea anteeksiantamisesta ja -saamisesta, jos se ei onnistu, niin eroa. Aika paljon pahaa suhteeseenne liittyy, jos tuo jatkuu, niin hautaa se suhde.

Voimia.

 

[hohhoijaa]

No että on suhde terveellä pohjalla! Anteeksianto on ideana hyvä, mutta se ei vielä poista sitä, että unohtaisi saati että muuttaisi toimintatapoja - valitettavasti. Tsemppiä kuitenkin valitsemallanne tiellä!

 

[Psykoa]

No teilläpä on rattoisaa tuo yhdessäolo! Kannattaisikohan kummankin yksilönä ensin selvittää oma väkivaltaisuutensa (henkinen ja fyysinen) ja muuta psyykkiset ongelmat, ennen kuin kumpikaan ryhtyy parisuhteeseen...

 

[ei kai vaan]

Mietin tässä semmoista, että toivottavasti teillä ei ole lapsia...

 

[Cotton Girl]

Taitaa tämä pariskunta olla liian kova pala näille Elleille. Ei meistä ole auttajiksi eikä neuvojiksi, kun itse olemme elelleet enemmän tai vähemmän pumpulissa.

 

[Huhhuijaa!]

Anteeksi vaan mutta teidän elämänne kuulostaa todella kammottavalta. Riitoja, pahoinpitelyjä, jatkuvaa huutoa, draamaa ja sekamelskaa. Kai on olemassa sellainen ihmistyyppi joka oikein elää tuollaisesta, on koukussa jatkuvaan riitelyyn. Saa ilmeisesti siitä jonkinlaisen endorfiinihuuman.

Jos nyt edes sen verran onnistuisitte tulemaan järkiinne ettei meidän tarvitsisi lukea taas yhtä surullista otsikkoa lehdestä kun jompi kumpi päästää lopulta ilman toisesta. Ihan vaan ystävällisenä neuvona.

 

[Anna anteeksi. Saat anteeksi.]

En mä halua haudata tapahtunutta, vaan vihan, jota molemmat rakkauden ohella tuntee. Minä ehkä enemmän. Niin ei olla edelleenkään tehty. Se ei ole miehelle tärkeätä. Taas katselin oikeastaan vahingossa (paranemaan päin olevia) tikkejä ohimossani. Suihkuun mennessäni ne osuivat taas silmään ja pakkohan niitä on seurailla, etteivät ala tulehtumaan. Nyt sisälläni velloo kaikenlaisia tunteita. Mätänis vaan koko pää. Vihaan, rakastan, vihaan, rakastan... Huudan hiljaa yksin sisälläni "Mikä vitun oikeus sulla ol lyödä mua?! Olisimpa kuollut! Ei tarvitsisi olla tässä ja ehkä olisit oppinut jotain. Toista ei lyödä. Mikä vitun umpisolmu siellä aivoissa estää sen asian oppimisen, ettei toista saa lyödä. Mä olen jo oppinut sen, ettei toista lyödä. Haista paska!" En mä miestäni tyhmänä pidä. En ollenkaan. Se on fiksu kaveri kun mikä. Oon ite vaan nii vihaa täynnä. Pitäsikö erota, jäädä tähän ja yrittää vielä kerran? Onnistuisiko se? Onko mitään pelastamisen arvoista enää jäljellä? Katselen jo kertaaleen heitettyä kihlasormustani. Pahalta tuntuu nyt kaikki vaihtoehdot.

Mieheni sanoo, etten edes yritä. Enkö? Kaiken tämän jälkeen yritän antaa anteeksi, meille molemmille. Yritän pyytää anteeksi. Enkö mä edes yritä? Mä en oo tehny yhen yhtä rikosilmoitusta ennen tätä tuopilla heittämistä, vaikka aihetta olis ollu. En olis tehnyt tästäkään. Joku oli soittanut poliisit paikalle. Tästä tulee sovittelu. Sovittii niin. Mä ehdotin niin. Mä olisin voinut vaatia korvauksia, rangaistusta...En vaatinut, vaikken ollut varma jäänkö tähän. Itseasiassa olin varma, että eroaisin. No, eihän miehenikään tehnyt juttua, kun puukotin jalkaan. Ei edes rikos ilmoitusta.

Pitäsköhän kirjottaa parisuhdeopas. Sen nimeks vois tulla: "Sori. Mä oon pahoillani". Voitas pitää kimpassa mun miehen kans parisuhdeleirejä siitä, kuinka voi törkeimmin käyttäytyä toista kohtaan. Voitas tehä käytännönharjotuksia kuinka toiselle kuinka vittuillaan ja mitkä haukkumasanat tehoaa , sekä siitä kuinka tehokkaimmin lyödää musta silmä. Kännitappelut ovat myös taitolaji. Niitä voitas tehä ryhmäharjoituksina. Avo/avioerosta leirin aikana sais stipendin lähiöbubiin.

 

[hoituriko?]

Sun pitäisi ensin päästä jaloillesi itsesi kanssa.

Nyt teillä on kahden sairaan ihmisen sairas suhde, jota tuskin pystytte omin voimin saamaan kuntoon. Se, että otat turpiisi useita kertoja, ei kerro rakkaudesta vaan jostain ihan muusta.

Unohda mies vähäksi aikaa, hoida itseäsi ja omaa mielenterveyttäsi ja jaksamistasi. Jos sen jälkeen vielä tämä mies mahtuu kuvioihin, sitten niin on tarkoitus. Mutta tälle hetkellä, keskity omaan hyvinvointiisi. Hae apua ja käy juttelemassa jonkun asiantuntijan kanssa.

 

[Jos tämä on totta...]

...niin taitaa kannattaa ihan oikeasti mennä ammattiauttajan pakeille, ennen kuin tosiaan sattuu jotakin todella pahaa. Ei ole meistä "keittiöpsykologeista" varmastikaan tähän neuvoja antamaan.

 

[Mara49]

Tehän olette toisillenne kuin luodut, jatkaa samalla linjalla. Kyllä yhteiskunta pitää huolen poliisin väliintuloin ja sosiaali-ihmiset sitten mahdollisesta jälkikasvusta aikanaan. Nettikamera kattoon ja menestys on taattu?

 

[Anna anteeksi. Saat anteeksi.]

...ei pelkkä anteeksiantaminen korjaa kaikkea. Mutta jostainhan tämä on alotettava... ennenkuin jonkinsortin syvällisempään sopuun päästään, ei mistään muusta tule yhtään mitään.

 

[yrittäjyys]

Teidän suhteessanne on paljon asioita huonosti. On väkivaltaa, voimakkaita mielialavaihteluita, kyvyttömyyttä keskustella asioista asiallisesti jne. Minun mielestäni te kyllä tarvitsisitte ongelmiinne ihan ulkopuolista asiantuntija-apua, jonka avulla oppisitte pääsemään eroon henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä oppisitte rakentamaan luottamusta ja keskustelutaitoa.

Anteeksiantaminen on tosiaan sitä, että nimenomaan PÄÄTETÄÄN antaa anteeksi. Silti ihminen ei unohda kokemaansa, vaan se säilyy siellä taustalla. Ei riitä, että sinä yksin annat anteeksi, vaan kummankin pitää antaa anteeksi, jotta siitä on jotain hyötyä.

Teidän tapauksessa olisi ehkä helpointa, että toinen muuttaisi pois. JOs haluatte kumpikin jatkaa, niin voisitte aloittaa ihan seurustelulla ja tutustumalla toisiinne. Siis ihan sillä tavoin, että kumpikin opettelisitte puhumaan mistä pidätte ja mistä ette. Liian helposti annetaan vain asioiden olla ja hypätään sänkyyn panemaan. Okei, sekin on ihanaa, mutta se ei ratkaise ongelmia.

Parisuhteessa pitäisi olla sääntöjä, jotta kummallakin on hyvä olla. Minusta parisuhteessa ei saa olla väkivaltaa (ei edes läpsimistä). Jos toinen on täysin raivoissaan, on parempi lähteä kodista hetkeksi pois rauhoittumaan ja tulla takaisin vasta sitten, kun viha on laantunut.

Sinun kohdallasi nalkuttaminen ja piikittely voi olla opittu tapa. Se voi olla myös keino siihen, että yrität saada sillä tavoin rakkaasi lähtemään pois luotasi, koska olet onnistunut karkoittamaan kaikki muutkin tärkeät miehet pois luotasi (joskus syynä voi olla myös se, että ei ole voinut luottaa omaan isäänsä).

Luottamus pitää ansaita. Kummallekin koti pitäisi olla paikka, jossa voi olla luottavaisena ja rentoutuneena. Teidän kotinne ei ole sellainen paikka.

Ihminen on sellainen, että hyvät päätökset rikkoutuvat helposti. JOkainen, joka on ollut laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa tietää sen. Ihmisen päättäväisyys vaihtelee esim. väsymyksen ja muun mieliharmin vuoksi. Vaikka kuinka yrittäisi noudattaa parempaa tapaa, niin heikkona hetkenä helposti lipsahtaa takaisin samaan vanhaan käyttäytymistapaan. Uusia tapoja on niin vaikea oppia vanhojen tilalle. Sen vuoksi olisikin tärkeää, että asioista keskusteltaisi yhdessä, jotta vaikka toinen alkaisi käyttäytymään kielletyllä tavalla, niin se toinen osapuoli jaksaisi pysyä tiukkana eikä lähde mukaan toisen kiukutteluun.

Usein muuten esimerkiksi naisen kiukuttelu voi tarkoittaa itse asiassa sitä, että kaipaa halausta ja läheisyyttä. Luulen, että teillä moni asia johtuu siitä, että ei osaa oikein tunnistaa erilaisia tunteita. Ei osaa ehkä myöskään sanoa, mitä todellisuudessa haluaa. Kun ei itsekään tiedä, mitä haluaa, niin ei toinenkaan voi sitä tietää. Tällaisia asioita voi kuitenkin treenata esimerkiksi siten, että jos tulee väsyneenä töistä, niin voi sanoa, että olen muuten ihan poikki, joten lepään puoli tuntia sängyllä, niin tulen sitten vasta laittamaan ruokaa tms. Kun tunnistaa oman väsymyksensä, niin silloin jaksaa hetken levon jälkeen paremmin sitä, että muutkin ehkä ovat väsyneitä ja nälkäisiä. Itse olen huomannut, että esimerkiksi lasten kiukuttelu johtuu usein juuri joko väsymyksestä tai nälästä, jolloin kiukuttelun syyn saa helposti korjattua.

 

[Been there]

Joku kirjoitti, että teillä menee huonosti. No shit, Watsson!?!?!??!!!!

Tietenkin menee huonosti, kun on noin paljon käsiteltävää eikä ole (vielä) löytynyt keinja vaikeuksien käsittelemiseen. Mutta olen ylpeä sinusta. Harva ihminen pystyy kohtaamaan ja siten myöntämään ongelmansa. Se on laku ja ensimmäinen askel. Moni muu sinun tilanteessasi vähättelisi omaa osaansa ja syyttäisi/syyööistäisi toista osapuolta. Olet todella pitkällä jo, kun pystyt noin analysoimaan käytöstäsi ottamalla vastuun. Moni muu ei pysty noin rehellisesti näkemään virheitä itsessään. Ja jos pystyy, niin yleensä vain ottamalla marttyyriasenteen "minä olen surkea vain ja ansaitsenkin saada huonoa kohtelua blaa blaa".

Käythän terapiassa? Se nyt yksinään ei auta, mutta on hyvä keino saada asioita järjestykseen päässään ja sitä kautta käytännön elämään. Pikkuhiljaa (hyvällä terapialla) asiat alkavat selkityä ja sitä oppii ennakoimaan käytöstään ja siten välttämään tilanteita joissa kontrolli menee.

Toivotan sulle paljon onnea, tsemppiä ja uskoa muutokseen! Pystyt siihen jos haluat, olet jo oikealla tiellä, kun olet myöntänyt ongelmasi.

Tiedän mistä puhun. Kymmenen vuotta sitten taustalla oli syömishäiriö, itsetuhoinen käyttäytyminen (pettäminen, itseni fyysinen satuttaminen, huumekokeilut, suutuspäissäni väkivaltaiseksi käyminen). Nykyään pidän itsestäni ja elämästäni. Miehestä oli pakko erota, kun hän ei halunnut muuttua kanssa, tai halunnut muuttunutta minua enää, mutta muuten elämä kukoistaa. Osaan käsitellä asioita kirjoittamalla päiväkirjaa, urheilemalla, keskustelemalla jne. Kun vihastun, niin osaan hillitä itseni lähtemällä vain pois tilanteesta tai rauhoittumalla ja käsittelemään asian korottamatta ääntäni. Ei tulisi enää mieleenkään satuttaa itseäni tai toista.

Tsemppiä siis!