Meille kävi kolme vuotta sitten niin, että oltiin seurusteltu onnellisesti 2 vuotta, ja ehkäisty aina huolellisesti. Odottelin kuukautisia ja ihmettelin jättikokoisia tissejä. Lopulta oli pakko tehdä testi ja plussaa näytti. Lääkäri totesi hirtehisesti, että jotkut naiset tulee raskaaksi kun näkee miehen kalsarit...
Olin yllättynyt, mutta en pahoillaan raskaudestani- tiesin heti, että pärjään, yksin tai yhdessä mieheni kanssa. Oloni oli loistava. Vaan ei miehen. Kun kerroin hänelle kasvotusten, hän muuttui sellaiseksi, että en ollut ikinä nähnyt. Rauhallinen, tunnollinen mieheni huusi s...tanaa ja v...a ja raivosi, että miten tässä näin kävi. Löi jopa ovea nyrkillä. Minulle tuli paha mieli ja aloin itkeä, mutta mieheltä ei herunut minkäänlaisia sympatioita. Se oli , että abortti tietenkin. Minulle pelkkä ajatus oli liikaa.
Sanoin, että en pakota sua mihinkään, että sun ei tarvitse tunnustaa lasta yms...että kyllä mä pärjään lapsen kanssa. Niin mies totesi, että hän ei isättömiä lapsia tähän maahan saata. Että jos se syntyy, niin se kasvatetaan yhdessä, vaikka hän tulee aina muistamaan, että lapsi oli epätoivottu ja että ei tule sitä ikinä antamaan anteeksi...Ja niin tosissaan oli, että selkäpiitä karmi.
Soitin noihin aikoihin miehelle työpäivän jälkeen (emme asuneet yhdessä) , että voitaisko nähdä, että kävin tänään lääkärissä ja ultrassa ja keskustelemassa terkkarin kanssa. Vastasi, että en halua nähdä sua, että sulla ei oo tänne mitään asiaa. Mutta että uskallapas pitää se lapsi, niin ei hyvä seuraa...
Olin aivan sekaisin. Ja yksin. Olin tuolloin 25 v ja kaikinpuolin mahdollinen äidiksi. Mutta ei miehen mielestä. Lopulta "vastoin tahtoani" tein abortin. Söin tuon tapahtuman jälkeen masennuslääkkeitä 2 vuotta, vaikka aikaisemmin en masentuneisuuteen ollut taipuvainen.
Mies käyttäytyi abortin jälkeen aivan kuten ennen raskauttakin. Rauhallinen, empaattinen, hellä, kuunteleva jne...Mutta minun silmissäni miehen arvo oli laskenut alle nollan ja en missään nimessä halunnut jatkaa.
Reilu vuosi oltiin täysin erossa, ja molemmilla oli uudet kumppanit. Kunnes mies otti yhteyttä ja halusi ehdottomasti tavata. Itkeä pillitti, kuinka kamala ikävä on ollut ja miten syvästi rakastaakaan ja että on todella pahoillaan paskasta käytöksestään. Kuukauden ajan mietin, otanko takaisin vai en. Otin.
Nyt ollaan vuosi oltu todella onnellisia ja vanhoja en ole kaivanut kertaakaan esille. Tosin omassa mielessä kaivan vanhat esille joka ilta, mutta en miehelle niitä kerro.
Nyt on tullut aika, olen 28, että todella haluaisin yrittää lasta. Mutta mieletön trauma on jäänyt. että entä jos mies käyttäytyy taas samalla tavalla. tai että entä jos en tulekaan raskaaksi yms...Miehelle olen varovaisesti vihjannut, että on vauvakuume, ja mies vastasi hymyillen, että vauvat on kivoja, että odotetaanko pari kuukautta.
Ihmettelen miehen jahkaamista. en anna itselleni anteeksi aborttia siinä mielessä, että jos pystymme nyt olemaan näin onnellisia ja "valmiita vanhempia", olimme mielestäni sitä jo ensimmäisen raskauden kohdalla. että oli väärin riistää lapsi. Ja että mitä 2 kuukautta muuttaa mitään, että miksi mies tahtoo odottaa....Välillä mietin, että olis sittenkin pitänyt odottaa uutta isäehdokasta, eikä tyytyä tähän vanhaan pelokkaaseen isäehdokkaaseen.
Tulipa pitkä selostus, mutta eka kertaa tätä mihinkään purin, ja helpotti kovasti. Ap, tälläisen mietintätaakan luultavasti saat loppuiäksesi. ehdottaisin ei aborttia!!
